Anne Anttonen, perheasioiden ja perheneuvonnan koulutuksen asiantuntija, Kirkkohallitus
Perheneuvonnassa kuullaan paljon kertomuksia perheiden ja parien pahasta olosta ja yhdessä elämisen vaikeuksista. Usein parit kertovat avun hakemisen syyksi vieraantumisen tai jatkuvat riidat ja erimielisyydet. Helpotusta on ehkä jo kauan etsitty paremmista kommunikaatiotaidoista tai yhteisen ajan raivaamisella arjen keskelle. Nämä ovatkin tärkeitä asioita yhteiselämässä, mutta usein pariterapian edetessä tulee yhä selvemmin esiin, että ahdistavan arjen takana on enemmän.
Tässä tekstissä pohdin ahdistuksen ja kärsimyksen väistämättömyyttä elämän kulussa sekä sitä, kuinka paha olo toistuu ja työstyy perheenjäsenten välisessä vuorovaikutuksessa sukupolvelta toiselle.
Ahdistus ja yksinäisyys
Usein puolisot eivät osaa lainkaan yhdistää keskinäisiä vaikeuksiaan lapsuudenperheissä koettuun ja elettyyn. Toisinaan taas parit tulevat varta vasten hakemaan apua kyetäkseen toimimaan toisin kuin heidän kodeissaan on toimittu. Näille pareille on jo valjennut, että peritystä pahasta olosta irrottautumiseen ei riitä pelkkä hyvä ja vahva tahto. Ahdistuksella on taipumus tarrautua kiinni sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin sitä yrittää ravistaa irti pelkällä itseriittoisella yrittämisellä.
Ajattelen, että ahdistus sinänsä on osa ihmisyyden perusviritystä. Vapauden ja vastuun välisessä jännitteessä ahdistusta ei voi välttää. Oman mielen sisäiset ristiriidat sekä itsen ja toisten väliset jännitteet tuottavat väistämättä painetta, jonka hetkittäin tunnistamme ahdistukseksi. Joskus se jää tunnistamatta ja tunnemme vain outoa levottomuutta tai raskautta, jota yritämme työntää pois mielestä monenlaisin keinoin mielen turruttamisesta jatkuvaan ärsykevirtaan ja suorittamiseen. Usein myös huomaamatta yritämme työntää omaa pahaa oloa toisten kannettavaksi tai pyrimme vain olla ajattelematta sitä, miltä sisällä tuntuu. Kärsimykseksi ahdistus muuttuu silloin, kun sen ajattelemiseen ja sulattamiseen ei saa riittävästi toisen läsnäolon tuomaa apua. Sulamaton ahdistus taas muuttuu toiminnaksi, usein tuhoavaksi toiminnaksi, kärsimykseksi itselle ja toisille. Ahdistus muuttuu siis kärsimykseksi yksinäisyydessä.
Kärsimyksellä on monia muotoja. Ihmisen toiselle tuottama kärsimys rikkoo perusluottamusta eri tavalla kuin luonnonkatastrofin seurauksena koettu menetys ja hätä. Yhteistä monelle kärsimyksen muodolle on juuri menetyksen ja puutteen kokemus. Ahdistus kasvaa, kun menetämme fyysisen tai psyykkisen terveyden, läheisen ihmisen ja tärkeän suhteen tai jos joudumme luopumaan kotimaasta ja kulttuurista. Ehkä kipeintä on, kun menettää siihenastisen mielikuvan itsestä, toisesta tai todellisuudesta. Syvimmässä kärsimyksessä tuntuu, että kaikki on menetetty, myös sisäinen eheys.
Koettu kärsimys tallentuu ahdistuksena, erityisesti kun sen joutuu kohtaamaan yksin. Psyykkinen sietokyky murtuu helpoimmin silloin, kun kukaan ei ole jakamassa tuskaa ja kärsimyksen kokemusta. Vaikeistakin tilanteista voi selvitä, jos rinnalle löytyy joku, joka tarjoaa turvaa sisäisen maailman etsiessä uutta tasapainoa järkytyksen jäljiltä. Yksinäisyys näyttäisi siis olevan kärsimyksen ja ahdistuksen välittäjäaine.
Ahdistus ja parisuhde
Kahden ihmisen välisen suhteen varaan lasketaan paljon. Perheen ja tulevien sukupolvien kasvattaminen on kahden tunnepohjalta toistensa varaan heittäytyneen ihmisen varassa. Tätä tunnetta kutsutaan yleisesti rakkaudeksi; harvemmin ajatellaan, että parisuhde olisi syntynyt yhteisen ahdistuksen ja ahdistukselta suojautumisen varaan. Edellä jo totesin, että puutteelliset vuorovaikutustaidot ovat harvoin pohjimmainen syy parisuhteen vaikeuksiin. Ne ovat ennemmin seurausta siitä, että puolisoiden keinot selvitä yksinäisyytensä ja keskinäisen ahdistuksensa kanssa ovat käyneet riittämättömiksi.
Kun kaksi ihmistä rakastuu, he kuvaavat kokemusta ikään kuin ”olisi tullut kotiin”, ”palaset loksahtivat kohdalleen”, ”oli vain niin helppoa olla yhdessä”. Molemmat ikään kuin tunnistavat, että toisen tapa asettua suhteeseen sopii riittävästi omaan tapaan liittyä toiseen, syntyy tiedostamaton(kin) yhteensopivuus. Puolisot ovat omassa lapsuudenperheessään tottuneet tietynlaisiin tapoihin olla yhdessä toisten kanssa, ja se tuntuu luonnolliselta ja normaalilta ilman sen kummempaa ajattelua. Puolisoilla on myös tavalla tai toisella yhteensopivat keinot pärjätä elämän nostattaman perusahdistuksen kanssa. Ahdistustahan on opittu säätelemään juuri läheisten suhteiden avulla. Parisuhde siis solmitaan, enemmän tai vähemmän, tuttujen ja itselle sopivien ahdistuksen säätelykeinojen perusteella. Puolisot ikään kuin huomaamattaan solmivat hienovaraisen sanattoman sopimuksen, kuinka suhteessa jaetaan ahdistuksen tuomaa taakkaa ja suojaudutaan siltä.
Psykoanalyyttisessa lähestymistavassa parisuhteeseen ollaan kiinnostuneita tästä parin vähemmän tietoisesta tavasta liittyä toisiinsa. Ajatellaan, että parin arkiseen vuorovaikutukseen vaikuttavat nämä mielen sisäiset impulssit yhtä lailla kuin tietoiset valinnat ja tavoitteet. Psykoanalyyttisessa pariterapiassa tutkitaan näitä vähemmän tietoisia rakastumisen juurisyitä ja ajatellaan, että tiedostamaton yhteensopivuus on toisaalta vetovoiman ja kiintymyksen perusta ja toisaalta tulevien ristiriitojen kasvualusta. Pari on ehkä tullut yhteen suojautuakseen elämän nostattamalta ahdistukselta, mutta kuorman kasvaessa heidän yhteiset keinonsa eivät enää riitä ja paha olo alkaa saamaan suhteessa ylivaltaa. Puolisot syyttävät pahasta olosta helposti toisiaan tai itseään, mutta näkevät harvoin sitä, kuinka he tahtomattaan yhdessä pitävät yllä yksinäisyyden ja pettymysten kierrettä.
Jos puolisot ovat aikaisemmin, erityisesti lapsena, saaneet riittävästi toisen tarjoamaa turvaa pahan olon keskellä, he voivat parisuhteessaankin löytää uuden tasapainon hetkellisten kipuilujen jälkeen. Luottamus toisen hyvään tahtoon palautuu ja taju yhteisestä vastuusta suhteen hyvinvoinnista vahvistuu. Silloinkin kun molemmat ovat joutuneet aikaisemmissa suhteissaan pettymään ja jääneet vaille toisen rauhoittavaa läsnäoloa, voi juuri tämä suhde olla korjaava kokemus. Jos puoliso on valittu elämän haavojen yhteensopivuuden perusteella, suhteella on ainutkertainen potentiaali myös parantaa näitä haavoja. Ajankohtaisen ahdistuksen ylittäessä parin sietokyvyn, paha olo kuitenkin uhkaa kuormittaa koko perhettä.
Silloin kun puolisot ovat joutuneet kasvamaan liian yksin, ilman aikuisen turvallista läsnäoloa, he eivät välttämättä pysty antamaan toisilleen sellaista turvaa, jota myös itse ovat vailla. Eivätkä he uskalla edes paljastaa toisilleen syvintä haavoittuneisuuttaan, koska ovat oppineet pitämään pahan olon piilossa, jopa itseltään. Parisuhteessa molempien yksinäisyys jää vaille lohtua ja yksinäisyys uhkaa jälleen muuntaa ahdistuksen uudeksi kärsimykseksi perheessä. Vaietulla ahdistuksella on taipumus purkautua suhteissa toisiin tavoilla, jotka aiheuttavat lisää kärsimystä; väkivaltana, alistamisena, kylmyytenä sekä suhteiden rikkoutumisena, äärimmäisenä yksinäisyytenä.
Ahdistuksen alkulähteillä
Mistä ahdistus sitten saa alkunsa? Onko se jotain, mikä syntyy ihmisen sisällä vai jotain, mitä opitaan elämän myötä? Jotkut psykoterapeutit ja tutkijat menevät jopa niin pitkälle, että jäljittävät ahdistuksen ensimmäiset värähdykset syntymää edeltävään aikaan. Kohtumaailman suloinen lämpö muuttuu eräänä päivänä ahtaaksi ja levottomaksi. Sikiö ei tiedä syntyvänsä, sen kokemus synnytyskanavaa kohti painautumisesta saattaa muistuttaa enemmän kuolemaa. Tuntemattomien voimien vallassa ihmisen lapsi kadottaa kaiken tutun ja turvallisen, maailma ikään kuin räjähtää täyteen aistiärsykkeitä ja elämyksiä, joiden hahmottamiseen ei ole mitään keinoja.
Kehittyminen ja elämän kasvuhaasteisiin vastaaminen edellyttävät jatkossakin uudestaan ja uudestaan ahtaasta portista kulkemista. Uudestaan ja uudestaan ihminen on mahdottoman edessä. Ahdistus tuottaa painetta ja työntää eteenpäin, ihminen luulee kuolevansa, vaikka on vasta syntymässä.
Vastasyntyneen psyykkinen kapasiteetti ei kestäisi kokemustaan ilman vanhemman apua. Tämä antaa mielensä lapsen käyttöön. Nälkä, vilu, kutina löytävät hahmon aikuisen mielessä ja lapsi saa konkreettisen helpotuksen oloonsa toisen eläytymiskyvyn myötä. Ahdistus muuntuu vähitellen siedettäväksi toisen avulla. Vähitellen lapsi oppii myös itse ajattelemaan oloaan. Kun ahdistusta pystyy ajattelemaan, sen kanssa on paljon helpompi elää.
Englantilainen psykoanalyytikko Wilfred R. Bion kutsui tätä ajattelukyvyn kehittymistä toisen avulla sisällyttämiseksi. Vanhempi sisällyttää lapsen sietämättömiä mielteitä ja vähitellen lapsi oppii sisällyttämään itseään eli ajattelemaan. Sisällyttämiskykyinen vanhempi tuntee vauvan hädän itsessään mutta ei romahda sen alle. Hän kykenee tuntemaan ja ajattelemaan samaan aikaan ja välittää ymmärryksensä lapselle sellaisella tavalla, että tämä voi kokea oman hätänsä vastaanotetuksi, ymmärretyksi. Olisiko tässä resepti kärsimyksen lievittämiseen?
Aina vanhempi ei kykene sisällyttämään lapsensa hätää, vaikka haluaisi. Oman kärsimyksensä kanssa liian yksinäiseksi jäänyt vanhempi hätääntyy helposti eikä pysty rauhoittamaan lasta. Vanhempi ei voi antaa lapselleen turvaa, jos hänellä itsellään ei sitä ole. Vanhempi saattaa jopa huomaamattaan käyttää lastaan oman ahdistuksensa helpottajana. Lapsi saa silloin oman sisäisen kaaoksensa lisäksi myös vanhemman kaaoksen kantaakseen. Ahdistuksen kiertokulku perheissä ja suvuissa voi saada monia muotoja, joita nimetään ja hoidetaan eri tahoilla. Lapsen ja nuoren pahoinvoinnissa on harvoin kysymys vain yhden sukupolven vaikeudesta. Lapsen perhe on usein myös pulassa pahan olon säätelyn kanssa. Kärsimys saa aina uusia muotoja, kun pohjalla olevan ahdistuksen kanssa jäädään liian yksin. Häpeällinen tai musertava kokemus suvussa voi seuraavassa sukupolvessa näyttäytyä esimerkiksi väkivaltana tai alkoholismina, ja seuraava sukupolvi taas voi yrittää hukuttaa perimäänsä ahdistusta holtittomaan työntekoon. Ahdistus, ja sen myötä kärsimys, ei vähene ennen kuin joku alkaa kuuntelemaan sisällään olevaa kipua ja löytää jonkun, jonka kanssa sitä voi jakaa.
Ahdistuksen sulattelu on pitkäjänteistä työtä. Kun joku alkaa työstämään suvussaan kulkevaa pahaa oloa, siihen ei aina välttämättä riitä yhden sukupolven työ. Mutta seuraavan sukupolven on jo paljon helpompi jatkaa, kun joku on aloittanut ehkä kauankin suvussa kulkeneen ahdistuksen sulattamistyön.
Kärsimyksen vastavoima on rakkaus
Edellä jo totesin syntymän jälkeisen psyykkisen kasvun ja kehityksen tapahtuvan jatkossakin luopumisen kautta. Tästäkin syystä kärsimys näyttäisi olevan väistämätön osa elämää. Elämä riisuu erilaisista elämän hallintaan liittyvistä harhakuvista. Hyvin vaikeiden menetysten jälkeen järkyttävintä voi olla sen tajuaminen, että mitä tahansa voi tapahtua. Minä itse en pysty sitä estämään. Tässä voi olla kärsimyksen syvin ydin. Kokemus, että en hallitse elämää, mihin silloin voin luottaa. Nykyisessä pandemia-ajassa ollaan jatkuvasti kasvokkain tämän tosiasian kanssa.
Hallinnan tunne on psyykkisen toimintakyvyn kannalta tärkeää. Kun se menetetään, valuvat helposti viemäriin myös elämän merkityksellisyys ja toivo. Kun pieni lapsi tajuaa, että äiti on erillinen, hänellä on omaa elämää eikä lapsi voi äitiä hallita, hän voi joutua yksinäisen kauhun valtaan. Hänet pelastaa luottamus äidin rakkauteen. Äiti on ulottuvilla, koska rakastaa, ei siksi, että hänen on pakko. Sama lapsi kamppailee jokaisen aikuisen sisällä toivon ja epätoivon välillä: onko täällä mitään tai ketään, joka haluaa minulle hyvää?
Luottamusta ei voi saavuttaa kauniilla sanoilla. Sen tietävät toisiinsa pettyneet puolisot parisuhteissa. Luottamus syntyy kokemuksesta. Kokemuksesta, että minä tulen nähdyksi tarpeineni, tulen huomioiduksi itsenäni, tulen rakastetuksi haavoineni. Luottamus syntyy kokemuksesta, että minusta riippumaton Toinen haluaa minulle hyvää, vaikka välillä joudunkin pettymään toiveissani. Vaikka joudun luopumaan ja kärsimään, en ole yksin.
Käytettyä kirjallisuutta
Anttonen, Anne (2019). Erilaisuuden sietämättömyydestä luovaan tunneyhteyteen. Kirjassa: Aavaluoma, Anttonen, Lähteensuo (toim.), Parisuhde kolmantena, psykoanalyyttisia kirjoituksia paripsykoterapiasta. Helsinki. Therapeia-säätiö
Klemelä, Esko (2020). Tuntemattoman psykoanalyytikko, johdantoa Wilfred R. Bionin ajatteluun. Helsinki. Therapeia-säätiö.
Morgan, Mary (1995). The projective gridlock: a form of projective identification in couple relationships. Kirjassa: Stanley Ruszczynski & James Fisher (ed.), Intrusiveness and intimacy in the couple. London. Karnac.
Pickering, Judith (2008). Being in Love. Therapeutic Pathways Through Psychological Obstacles to Love. London. Routledge.
Schulman, Gustav (2002). Sietämättömän kestämisestä eheytymiseen. Kirjassa: Soili Haaramo ja Kirsti Palonen (toim.) Trauman monet kasvot, psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Helsinki. Therapeia-säätiö.
Siltala, Pirkko (2016). Taakkasiirtymä – trauman siirto yli sukupolvien. Helsinki. Therapeia-säätiö.