Kärsimyksen mittakaavat

Kimmo Nieminen, sielunhoidon asiantuntija, Kirkkohallitus

Minun kärsimykseni on eri kuin sinun

Kärsimyksen kokemus on kokijan oma. Kuulija, jolle kokemuksesta kerrotaan, koettaa eläytyä toisen kertomukseen peilaamalla sitä omiin elämäntapahtumiinsa, aiemmin kuulemaansa ja yleiseen käsitykseensä elämästä. Joskus syntyy kokemus ymmärtämisestä ja kärsimyksen kuorman jakamisesta, joskus ei.

Samankaltaisilta vaikuttavat tapahtumat tuntuvat eri kokijoista erilaisilta. Syntyvä näkökulma suhteutuu kärsimyksen kokijan elämään ja aikaisempiin kokemuksiin. Siksi kärsimysten vertailu on haastavaa. Jokin kärsimys on toiselle iso ja toiselle pieni.

Kärsimyksen mittakaavan joustavuus tuo haasteen keskustelulle. Miten tavoitan toisen kertomuksen? Ymmärtääkö toinen minua oikein? Jäänkö kokemukseni kanssa yksin jakamisyrityksistä huolimatta?

Viestintä on aina haastavaa ja altista väärinymmärryksille. Hyvä ystävä yrittää eläytyä ja ymmärtää oikein. Luotettava ja osaava vieraampi keskustelija voi tehdä samoin. Molemminpuolisen jakamisen pohjalta voi syntyä antoisa keskustelu. Kärsimyksestään kertova tulee kuulluksi ja ehkä lohdutetuksi, ja saattaa jopa saada uusia ajatuksia.

Uudet näkökulmat avartavat

Kärsimyksen keskellä oman intensiivisen kokemuksen puntarointi peittää näköalat. Kärsimys näyttää täyttävän koko elämänpiirin, ja muut asiat väistyvät sen tieltä tavoittamattomiin. Hyvä keskustelu elvyttää hyvää mittakaavaa. Vähitellen omaa kokemusta ei tarvitse suhteuttaa pelkästään omaan kärsimyksen hallitsemaan elämäntilanteeseen, vaan keskustelu luo avarampaa tilaa.

Kokemusta jaettaessa kärsimyksen mittasuhteet muuttuvat oloa helpottavaan suuntaan. Kärsimys ei katoa, mutta sen toiveikkuutta nakertava voima vähenee. Elämäniloa rakentavat asiat palaavat vähitellen takaisin näköpiiriin.

Tunnekuohun laantuessa voi koettaa tavoittaa puolueettoman tarkkailijan näkökulman. Voi pohtia sitä, millaista suomalaisten elämä noin yleensä on silloin, kun asiat menevät huonosti. Tai millaista se on muualla maailmassa. Useimpien tavallisten kärsimysten keskellä huomaa, että omat kärsimykset ovat laajemmassa vertailussa aika pieniä. Yllättävän läheltä löytyy niitä ihmisiä, joilla menee selvästi huonommin.

Tämän huomaaminen ei välttämättä lohduta tai vähennä kärsimystä, mutta se rauhoittaa ajattelua. Rauhallisella ajattelulla voi tarkastella elämäänsä sellaisena kuin se on, kärsimyksineen ja lohdutuksineen. Vaikeudet saavat olla olemassa, samoin voimaa tuovat elämisen säikeet.

Maailmankaikkeuden mittakaava

Ihmisen elämän yleinen vähäpätöisyys voi toimia kärsimystä lieventävänä. Minusta on lohduttavaa istua selkeänä iltana pimeällä terassilla ja katsella tähtiä. Kun miettii niiden kokoa, etäisyyksiä ja valon kulkemia aikoja, saa tuntumaa maailmankaikkeuden kokoon.

Oma aurinkokuntamme on pieni syrjäinen kolkka galaksissamme, ja galakseja on satoja miljardeja. Maapallo on yksi vinhasti kiitävä kivenmurikka avaruuden mittaamattomassa tyhjyydessä, ja minä olen kuin homeitiö tai yksittäinen virus sen pinnalla. Minun suuretkin murheeni ovat tuossa mittakaavassa pikkuruisia.

Toinen hyvä mittakaavan tuoja on elämän lyhyyden pohtiminen. Taivallan täällä muutaman vuosikymmenen, ja sitten poistun. Lapset minut muistavat, lapsenlapsetkin jollain lailla, mutta heidän lapsilleen olen todennäköisesti vain nimi sukupuussa. Ja muutaman sukupolven päästä en edes sitä.

auringonlasku Tuusulajärvellä
Kuva: Kimmo Nieminen

Elämän rentouttava tarkoituksettomuus

Pohjimmiltaan elämän enimmät asiat ovat turhia. Paljon on kiirettä ja murhetta, huolehtimista ja pelkäämistä, ja loppujen lopuksi olennaisia asioita oli vain muutamia. Ja nekään eivät ole merkittäviä isommassa mittakaavassa.

Jos on luullut itsestään tai elämänsä merkityksestä liikoja, saattaa isomman mittakaavan miettiminen ahdistaa. Silloin omasta ajattelusta paljastuu käsittelemättömiä alueita, sokeita pisteitä. Kestävä elämän mielekkyyden tuntu ei voi rakentua sille oletukselle, että saan aikaan jotain objektiivisesti suurta tai jätän jälkeeni jonkin pysyvän muiston. Asioiden suhteellistaminen on rentouttava kokemus.

Rehellinen merkityksellisyyden kokemus rakentuu pienistä asioista. Voin vaikuttaa myönteisesti lähipiirissäni, saada aikaan jotain hyvää ja kaunista. Voin olla merkittävä ihminen perheenjäsenille, ystäville ja naapureille. Ehkä voin antaa jotain myös laajempaan käyttöön. Tuoda iloa tai vähentää kärsimystä jopa minulle tuntemattomien ihmisten parissa. Saada aikaan jotain hyvää ja sitten aikanani unohtua.

Filosofian harjoittaminen on yksi tapa vähentää kärsimystä. Voin kysyä hyviä kysymyksiä: Mitä ihmiselämä pohjimmiltaan on? Miten ihminen rakentuu omaksi itsekseen – kehon, mielen ja elämäntilanteen yhteispunokseksi? Millainen on oma perimmäisen olemukseni? Tuosta kaikesta voi jotain tavoittaa tunnetasolla, mutta sen sanoittaminen on jo hankalampaa.

Piirretään ihmisestä kuva

Millainen kertomus yksilön ja kokonaisuuden suhteesta olisi yhtäpitävä oman kokemukseni kanssa? Vertausten avulla voidaan tavoittaa jotain sellaista, mikä pakenee suorasanaista tietotekstiä. Ihminen voi tarkastella itseään vain peilien kautta, ja peilin näyttämä kuva on aina jonkinlainen mallinnus tai yksinkertaistus todellisuudesta. Mutta parhaimmillaan se voi olla kaikkine puutteineenkin avartava.

Minua puhuttelee tällainen kuva: Elämän kokonaisuus on meri, ja minä olen kuin ämpärillinen merivettä. Olen samaa materiaalia kokonaisuuden kanssa, mutta huomaan olevani irrotettu kokonaisuudesta omaksi tietoisuudekseni. Kuin kauhaistu ämpärillä merestä niin, että meren laaja elämä toteutuu minussa pikkuruisessa muodossa.

Itsenäisenä tietoisuutena olen innostunut olemassaolostani. Mutta samalla tulen jatkuvasti tietoisemmaksi siitä kokonaisuudesta, mihin en saa kontaktia. Ämpärin reunat estävät aaltojen kulkemisen. Pohjimmainen aina mukana kulkeva peruskaipaus on kaipuuta kokonaisuuden yhteyteen. Ja toisaalta olen itsenäinen tietoisuus juuri siksi, että olen kokonaisuudesta irrotettu.

Tunnistan ämpärin tilapäisyyden. Pelkään yksilöllisyyden katoamista ja kokonaisuuteen sulautumista. Useimpien kärsimysten pohjalla on elämän päättymisen pelko. Olen ajattelematta kuolemaa, koska tietoisuudesta ja erillisyydestä luopuminen saa kaiken tekemäni näyttämään turhalta.

Toisaalta kuitenkin kaipaan tuon kokonaisuuden yhteyteen. Ymmärrän, että pysyvyyden tai paikallaanolon tavoittelu on elämälle vierasta. Kaikki virtaa, muuttuu, kiertää. Niin minussa kuin kaikkialla ympärillänikin. Ja elämänviisauden karttuessa alan oivaltaa, että kokonaisuus virtaa minussa joka tapauksessa, ja tämä irrallinen tietoisuuteni on vain pintakerros minussa. Kuin meluisa apinalauma väittelemässä itsensä kanssa.

Ja elämäni päätteeksi tuo ämpärillinen vettä palautetaan mereen.

Mihin voin vaikuttaa ja mihin en

Kärsimyksen käsittelyssä, sen hyväksymisessä ja siitä toipumisessa auttaa huomion kiinnittyminen itsen ulkopuolelle. Kärsimys tuntuu kehossa, mielessä ja elämäntilanteessa. Ja kaikki ne tarjoavat myös keinoja päästä ulos kärsimykseen keskittymisen pyörteestä.

Kiinnostaviin asioihin ryhtyminen, liikkuminen, hyvän tekeminen toisille, toisten seurassa oleilu, jonkin kauniin aikaansaaminen, kaikki tuollainen kääntää katsetta pois itsekeskeisyydestä ja lievittää kärsimystä. Kärsimyksen kieltäminen tai pakeneminen ei tuo lohdutusta. Sen läpi kulkeminen ja toisten tukeminen matkalla sen sijaan tuo.

Näköaloja selkeyttää sen pohtiminen, mihin voin vaikuttaa ja mihin en. On uuvuttavaa tuhlata energiansa koettaen muuttaa sitä, mitä ei voi muuttaa. Vaikutuspiirini ulkopuolisissa asioissa voin vaikuttaa vain omaan suhtautumiseeni. Suurin osa asioista on minusta riippumattomia. Jos annan niiden olla mitä ne ovat, voin keskittyä toimimaan siinä, mihin voin vaikuttaa.

Ja lopulta niitä asioita, joihin voin vaikuttaa, on melko paljon. Ne eivät tavallisesti ole maailmaa mullistavia, mutta voin saada aikaan paljonkin hyvää lähipiirissäni. Se on henkilökohtaisesta näkökulmasta merkityksellistä, ja tärkeää myös lähelläni eläville ihmisille. Näin siitäkin huolimatta, että maailmankaikkeuden näkökulmasta koko ihmiskunnalla ei liene suurta merkitystä.