Vammainen pappi

Talvella 2022 julkaistiin pro gradu tutkielma nimeltään Vammainen pappi. Tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa Kirkkohallituksen vuonna 2019 julkaisemaan YK:n vammaissopimukseen pohjautuvan Aktiivisesti osallinen toimintaohjelman tarpeisiin. Tavoitteena oli myös silkasta kiinnostuksesta selvittää, mitä kirkon työ kokemuksellisesti on, kun papilla itsellään on jokin vamma. Tutkijaa kiinnosti, miltä kirkon työ tuntuu työn puitteiden, hallinnon, työn kehittämisen ja seurakuntalaisten näkökulmasta ja mitä papin oma vammaisuus tuo enemmän kokemuksellisesti papin omaan työhön, kirkolle organisaationa ja kirkon teologiaan. Tutkijaa kiinnosti aihealue myös oman positionsa vuoksi. Hänen toiveensa oli itse tulla papiksi. Itse käsivammarajoitteisena psykologitaustaisena henkilönä aihe kiinnosti vahvasti myös teologisesti.

Kuva Aarne Ormio

Vammaisuudesta

YK:n vammaissopimus määrittelee vammaisuuden seuraavasti: ”Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”

Vammaiset ihmiset ovat maailman suurin vähemmistö, sillä noin 15 %:lla ihmisistä maailmassa on jokin vamma (WHO). Vammaisuus on vuorovaikutuksen tasolla tapahtuva ilmiö, ei diagnoosi. Eri yhteiskunnan reaktiot tekevät vammautumisen. Vammaisuus käsitteenä ei ole yksiselitteinen ja tarkastelukulma siihen on vaihdellut ajan mukaan. Kaikkinensa vammaiset ihmiset ovat myös hyvin heterogeeninen joukko. Heitä voidaan kuitenkin tarkastella sosiaalisena ryhmänä, koska vammaisilla ihmisillä on yhteinen historia ja sosiaalinen asema.  Vammaisuuden historia on kurjaa. Se on syrjinnän historiaa. Vammaiset ihmiset ovat olleet ”köyhistä köyhimpiä ja vähäisistä vähäisimpiä.” Syrjintään on kuulunut kieltäminen, eristäminen, unohtaminen, väkivalta, hyväksikäyttö, pakkohoidot, eugeniikka, lisääntymisen estäminen ja jopa surmaaminen tai eutanasia. Esimerkiksi mitään muuta vähemmistöä ole mahdollista abortoida heidän ominaisuutensa vuoksi. Vammaisia ihmisiä on. Heitä on mahdollista syrjiä siis jo ennen heidän syntymäänsä.

Edelleenkin vammaiset ihmiset ovat yksi Suomen syrjityimmistä ihmisryhmistä. Vammaisten ihmisten oikeudet eivät toteudu käytännön tasolla, koska asenteet vammaisuutta ja vammaisia ihmisiä kohtaan ovat syrjiviä. Suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu tahto havaita ja purkaa niitä rakenteita, joiden johdosta vammaiset ihmiset tulevat syrjityiksi.

Vammaisuus on vähemmistörooli, joka on mahdollisuus kaikille ihmisille. Vammaisliike toteaakin: ”kyky” ei ole pysyvä tila kenellekään. On vain ”tilapäisesti työkykyisiä” ihmisiä. Asiana vammaisuus ei ole kielteinen yksilön ominaisuus, vaan se on yksi inhimillisen moninaisuuden ilmenemismuoto.  Vammaisuuteen itseensä voi  kuitenkin sisältyä syvä vaille jäämisen kokemus ja kipeä tietoisuus siitä, että itseltä on lopullisesti poissa mahdollisuus johonkin sellaiseen, joka mahdollistuu muille ja jota koskaan ei itse saa edes tietää.

Hyvinvointi ja vammautuminen ei saa muotoaan sosiaalisessa tyhjiössä, vaan yksilön ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa.  Vuorovaikutus vaikuttaa vammaisuuden kokemukseen.  Ympäristön asenteet ja ennakkoluulot vammauttavat ihmistä. Ympäristö voi vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin negatiivisemmin kuin vamma itsessään vaikuttaisi.

Vammaisuuden teologiasta

Vammaisuuden teologia on vammaisten ja vammattomien kristittyjen pyrkimys ymmärtää ja tulkita evankeliumia vammaisten historiaan ja nykyaikaan pohjautuvien kokemusten perusteella. Teologian tekeminen on aina ruumiin kautta muotoutuvaa. Teologisessa tulkinnassa käytetään kehoa ja mieltä ja niistä kumpuavia oletuksia maailman ymmärtämiseksi. Useimmat vaikutusvaltaiset teologit ovat olleet vammattomia ja heillä on ollut teologisena viitekehyksenä toimintakykyinen tulokulma. Tämä tarkastelukulma on vaikuttanut ja muokannut niitä tapoja, joilla kirkko on rakentanut käsitystä Jumalasta. Muka ”normaalien” rakenteiden kautta vammaisuus voikin näyttäytyä epänormaaliutena ja poikkeavuutena, synnin seurauksena ja luonnollisen järjestyksen vääristymänä. Ne, jotka eivät ole perinteisesti ajatteluputken kautta katsottuina Jumalan kuvia, pitää ikään kuin jotenkin selittää. Tästä syystä vammaiset ihmiset ovat joutuneet myös kirkossa syrjityiksi, sortavien parantamiskäytäntöjen kohteiksi, joiden tarkoitus on ollut parantaa vammaiset ihmiset ”synnistä” ja saada heidät takaisin ”normaaleiksi.”On tärkeää kuitenkin muistaa myös, että samalla kirkko on pitänyt huolta vammaisista ihmisistä läpi historian.

Kuka on Jumala, jota palvomme, määrittää ajatusta siitä, kuka ja mikä on ihminen. Se heijastuu taas siihen, kuinka koemme vammaisuuden. Yksikään ihmisistä ei ole enemmän tai vähemmän Jumalankuva kuin joku toinen on. Jumala ei luonut eri laatuisia ihmisiä, eikä luokitellut heitä.  Jumalassa on monimuotoisuutta, mutta ei jakolinjoja. Raamatussa kuvataan, kuinka vammaisista ihmisistä pidetään huolta yhteisön jäseninä tai vammainen ihminen voittaa jopa Jumalan painissa. (1. Moos. 32:23–33) Toisaalta Raamatussa kerrotaan vammaisten ihmisten marginalisoinnista ja leimaamisesta. (Moos 21: 17–21)

Vammaisuuden teologisia näkemyksiä ovat myönteisestä näkökulmasta esimerkiksi seuraavat tulokulmat: Vammaiset ihmiset ovat itsessään Jumalan jumaluuden vahvoja todistajia. Jumala itse on syvällä sisällä vammaisuudessa fyysisen vamman ja sosiaalisen syrjinnän vuoksi.  Syvä vammaisuus on ilmoitusta kaikkien ihmisten tilasta: tarvitsemme Jumalaa ja toisiamme välttämättömästi. Koska seurakunta on heikkojen, vammaiset eivät ole marginaalissa, vaan he ovat seurakunnan keskellä. Oleminen suhteessa Jumalaan tarkoittaa yhteyttä heihin, joita yhteiskunta päättää sortaa.

Kirkko vammaisten työpaikkana

Suomen evankelisluterilainen kirkko työllistää noin 20 000 työntekijää erilaisiin työtehtäviin. Vammaisia pappeja on Suomessa arviolta 20-30 henkilöä. Aktiivisesti osallinen asiakirjan (2019) mukaan kirkon on oltava moraalinen esikuva. Sen tulee näyttää vammaisuus- ja esteettömyysasioissa esimerkkiä ja tukea vammaisten henkilöiden työllistämistä.

Vammaisten kirkon työntekijöiden asema ei ole ollut historiassa yhdenvertainen. Kirkkolaki vuodelta 1964 toteaa, ettei vammainen ihminen ole sopiva papin virkaan.Kirkkolaki on sittemmin muuttunut kirkkojärjestykseksi vuonna 1993, eikä siellä enää säädetä mitään papin vammasta. Silti näkemys siitä, ettei vammainen henkilö sopisi papiksi saattaa olla vielä joiltain osin pinnan alla vaikuttamassa.

Tutkimuksesta

Tutkimukseen osallistui kahdeksan Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappia, jotka oman kokemuksensa pohjalta katsoivat vastaavansa YK:n vammaissopimuksen määritelmää vammaisesta henkilöstä.  Tutkimusaineisto kerättiin kirjoituskutsupyynnön kautta kertyneestä aineistosta. Vastaajia pyydettiin kirjoittamaan kokemuksistaan vastaten kirjoituskutsussa esitettyihin kysymyksiin sähköpostitse. Aineisto analysoitiin Juha Perttulan fenomenologisen psykologian analyysimenetelmällä. Metodin tarkoituksena oli tuoda esille tutkittavien oma kokemus.

Tuloksista

Tutkimuksen keskeisimmät tulokset olivat, että vammaiset papit ovat kokemuksensa mukaan helposti lähestyttäviä ja suosittuja pappeja ja vahvistavat kirkon toiminnan teologista uskottavuutta. Vammaiset papit kokevat, että vamma on tehnyt heistä helpommin lähestyttävän, vähemmän pelottavan ja inhimillisemmän verrattuna vammattomaan pappiin. Vaikeita asioita kokenut saattaa olla vahvempi ymmärtämään esimerkiksi sielunhoidossa niitä, joilla ei mene hyvin verrattuna vammattomiin. Epätäydellistä on helpompi lähestyä. Vammaisten pappien mielestä kirkolle on eduksi, että seurakuntalaiset kokevat papin helposti lähestyttävänä ja samaveroisena itsensä kanssa.

Tutkimuksen tulos kannustaa palkkaamaan vammaisia pappeja. Työnhakuilmoituksissa olisikin hyvä ilmoittaa, että kyseessä on esteetön työpaikka. Työnhaussa pitää ottaa käyttöön aiempaa vahvemmin vammaiskiintiöt tai positiivisen erityiskohtelun keinot valitessaan henkilöitä virkoihin ja luottamustehtäviin.

Vammaisten pappien työssä tärkeää on työn huolellinen ennakkosuunnittelu, apuvälineet, hyvä esimies, sujuva vuorovaikutus työtovereiden kanssa ja ympäristön esteettömyys. Esteettömyys ei toimi kaikilta osin kirkossa, mutta hyvä ennakkosuunnittelu ja vuorovaikutus auttaa:

” Kun on selvillä, mitä milloinkin pitää tehdä, voi järjestää nolosuhteet olosuhteiksi.”

 -Vammainen pappi-

Esteettömyyden edistämiseksi kirkossa olisi luovuttava tapahtumien ja toiminnan järjestämisestä tiloissa, jotka eivät ole esteettömiä, huolehdittava, että verkkosivut ja muut digitaaliset palvelut ovat saavutettavia ja luovuttava kaikista sellaisista käytänteistä, joilla ylläpidetään vammaisten henkilöiden eriarvoista kohtelua tai ulossulkemista suhteessa muihin. Vammaisen papin työnhakua kirkossa hankaloittavat tietyt ennakko-oletukset ja ajatukset vammaisuudesta. Vastauksista nousee esille, että kirkkolaki vuodelta 1964 on jättänyt jälkensä.

Kirkossa on vahvistettava kaikkien ydintoimijoiden tietämystä vammaisuudesta kouluttamalla. Esimerkkinä esimiehet ja luottamushenkilöt on koulutettava saavutettavuusasioihin liittyen. Kirkossa on tuotettava toimintaa koskevaa materiaalia viittomakielellä ja huolehdittava viittomakielen tulkkauksen saatavuudesta, kiinnitettävä huomiota siihen, että vammaisten ihmisten olemassaolo näkyy kaikessa viestinnässä sekä viestittävä aktiivisesti, että vammaisten toimijuus on paitsi mahdollista myös olennainen osa toimintaa.

Tutkimuksen ydinviesti on, vammaiset kirkon työntekijät tuovat uskottavuutta sille, että kirkko on avoin ja evankeliumi kuuluu kaikille. Vastaajien mukaan juuri papin oma vammaisuus tuo Jumalan kuvana olemiseen rosoisuutta ja avaruutta. Ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, riittävän hyvä riittää. Tutkimuksen mukaan parasta mitä papin tai jonkun muun kirkon toimihenkilön vamma voi kirkon teologiaan tuoda on täydellinen törmäys menestyksen teologialle tai erityisesti menestyksen teologian ihmiskäsitykselle. Tutkimus kertoo osaltaan siitä, että Jumalalla on oma menestyksen teologiansa, mutta se on sitä, että ihminen on oikeassa paikassa. Siksi vammaisten pappien rooli on kirkossa erityisen tärkeä. Myös vammainen pappi suhteessa sielunhoidon näkemykseen haavoitetusta auttajasta nousee esille tutkimuksesta. Tätä näkökulmaa olisikin kiinnostavaa ottaa sielunhoidollisessa tutkimuskentässä tarkasteluun jatkossa myös laajemmin.

Katri Suhonen

Kirjoittaja on Saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Kirkkohallituksessa

Psykologian tohtori, Teologian maisteri ja  itse vammainen pappi sekä diakoni-sosionomi amk.