Herätys 1800-luvulla ja vieläkin valvotaan – Körttinuoret herättäjäjuhlilla

Paula Nissilä, yhteiskuntatieteiden tohtori, tietoasiantuntija, Tampereen yliopisto

Tämän artikkelin otsikko oli yksi vuonna 2019 julkaistun väitöskirjani Körttinuoret ja herättäjäjuhlat festivaalina alkuperäisiä nimiehdotuksiani. Siihen ei väitöskirjaohjaajani tarttunut, jälkeenpäin ajatellen kenties hyvä niin. Käytän sen nyt tässä osoittaakseni – jos en sitten sitä hyvää huumorintajua – niin ainakin näitä asioita: pitkää herännäisyyden perinnettä, jatkuvuutta ja tämän ajan nuorten elämäntyyliä valvomisineen päivineen. Erään tutkimukseni nuoren juhlakertomuksen sanoin: ”Unta saa aina vähän, mutta niiden nimet onkin Herikset eli pitää pysyä hereillä”. Yli satavuotisen juhlaperinteen ja uskonnon rituaalien rinnalla elävät nykyajan vapaa-ajan toiveet ja odotukset.

Mikä sitten vetää 14–18-vuotiaat nuoret, valinnanmahdollisuuksien sukupolven edustajat, herätysliikkeen kesäjuhlille? Tässä artikkelissa kerron siitä väitöstutkimukseni pohjalta. Tarkastelen myös traditioiden moninaisuutta uskonnollisessa yhteisössä. Traditiot eivät ole muuttumattomia, eivätkä merkitse kaikille yksilöille tai sukupolville samaa. Traditiotkin eletään yhä uudelleen – ja uusiksikin – samalla, kun niitä käytetään yhteisöllisyyden luomisen resurssina. Jotta traditiot voivat yhdistää, ne on myös tunnistettava ja jaettava.

Tutkimukseni nuoret edustivat juhlien aktiivisia nuoria siinä mielessä, että he olivat mukana herättäjäjuhlilla joko nuorisotalkoissa tai muuten nuorten majoituksessa. Tutkimusvuosieni (2013, -14, -16) aikana näiden nuorten määrä oli 200:n molemmin puolin. Olen käyttänyt tutkimuksessani körttinuoret-termiä tietoisena siitä, että se sisältää tiettyä nuorten ennakkomäärittelyä. Tutkimukseni nuoret olivat kuitenkin osa körttitoimintaa, ja nimitys oli yhteisössä ja nuorilla itsellään käytössä. Tutkimukseni aineistona olivat kahtena kesänä juhlilla tehdyt nuorten haastattelut, nuorten itsensä kirjoittamat juhlakertomukset sekä havainnointimuistiinpanoni kolmen kesän juhlilta.

Miksi lähdin tutkimaan nuoria herättäjäjuhlilla ja miksi juuri festivaalinäkökulmasta?

Väitöskirjani aihe poltteli mielessäni kaikki vuodet herättäjäjuhlien uutisoinnista tekemäni pro gradun ja väitöskirjan aloittamisen välillä. ”Missioni” oli myös antaa väitöstutkimuksen kautta panokseni uskonnon näkymiseen yleisen sosiologian tutkimusaiheena kotiyliopistossani Tampereella.

Tutkimustani motivoivat useat havaintoni ja pohdintani. Ensinnäkin jos haluaa tutkia sosiaalisia ilmiöitä nykyajassa, miksi ei tutkisi suuria massoja yhteen kokoavia ulkoilmatapahtumia parhaan lomasesongin aikaan. Sellaisia ovat myös herätysliikkeiden kesäjuhlat. Toisekseen miksi ei tutkisi institutionaalisen uskonnon kentän poikkeusta: herättäjäjuhlien kaltaista reilusti yli satavuotiasta uskonnollisuuden muotoa, jonka suosio on pitänyt uskonnon muutoksissa pintansa. Institutionaalinen uskonto kulkee länsimaissa nykyään kuin vesisuksilla: välillä horjuu, välillä uppoaa, välillä liitää uudella löytämällään vesiuralla. Kirkollisiin kesäjuhliin osallistumisen merkityksiä ei myöskään ollut tutkittu aiemmin, vaikka Hanna Salomäki (2010) onkin ansiokkaasti omassa väitöstutkimuksessaan kvantitatiivisesti tarkastellut herätysliikkeisiin sitoutumista ja kerännyt aineistonsa niiden kesäjuhlilla.

Pohdin myös tutkimukseni lähtökuopissa, edustaako herättäjäjuhlat sittenkään perinteisen uskonnollisuuden muodon samanlaisena jatkumista. Miltä ne näyttäisivät, jos niitä tarkastelisikin festivaalina tässä ajassa eli yhteisön juhlintana, tapahtumana ja sen sosiaalisina logiikkoina? Vaikka kirkollisia kesäjuhlia ei näy festivaalitilastoissa, herättäjäjuhlien kävijämäärä on ollut suunnilleen sama kuin esimerkiksi Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla, Sodankylän elokuvajuhlilla ja Helsingin Tuska-metallifestivaaleilla. Aloitin oman tutkimukseni festivaalirinnastuksella vuonna 2013 ja vuoden 2016 Vantaan juhlien yhteydessä Helsingin silloinen piispa Irja Askola puhui herättäjäjuhlista Kirkko ja kaupunki -lehdessä ”kivoina uskonnollisina kesäfestareina”. En voinut kuin nyökytellä innoissani.

Tärkeää oli myös, että tutkin nuoria uskonnollisessa toimintakehyksessä; heitä ei ole ainakaan liikaa tutkittu. Nuorten uskonnollisuuden sosiologia on vasta 2000-luvulla vahvistanut asemaansa (Collins-Mayo 2010), vaikka uskonnon ja kuulumisen muutokset ovat osuneet vahvimmin juuri nuorempiin ikäluokkiin. Halusin tarkastella, mitä herättäjäjuhlat merkitsevät tämän ajan nuorille, joiden arki on täynnä vaihtoehtoja, virikkeitä ja virtuaalisuutta. Tutkimukseni aikana kuulin monen ”maallikonkin” suusta varmalta kuulostavan arvion siitä, että nuoret ovat herättäjäjuhlilla, koska perhe- tai sukuvelvoite niin edellyttää. Tähän loppupäätelmään en ollut itse valmis tyytymään. Nuoret elävät juhlilla kaikkine toiveineen sekä tarpeineen ja mielekkäästi oman elämänsä lähtökohdista. Halusin tarkastella nuorten juhlille osallistumista merkityksellisenä toimintana ja kiinnittymiskohtana, en vain taustan määrittelemänä pakkona tai perinteen toteuttamisena. Uskonnontutkimuksessa onkin aiheellisesti siirrytty sosialisaation tarkastelusta tutkimaan enemmän nuorten omaa toimijuutta ja identiteetin rakentamista (esim. Cusack 2011).

Tutkin myös nuoria herätysliikkeen parissa. Herätysliikkeisiin liitetään monenlaisia mielikuvia. Asenteiden herätysliikkeitä kohtaan on todettu muuttuneen kielteisemmiksi (Salomäki 2018). Samaan aikaan monella ihmisellä on suvussaan kytköksiä herätysliikkeisiin. Joidenkin aiempien arvioiden mukaan herätysliikkeiden piirissä olisi vaihtelevin sidoksin jopa miljoona ihmistä (Niemelä & Salomäki 2006). Huomasin tutkimukseni mittaan, miten mielellään nämä sidokset myös tuodaan tutkijalle tiettäväksi. Herätysliikkeet ovat yhteistä tunteikastakin kulttuuriperintöämme. Väitöstutkimukseni pyrki osaltaan tuomaan esiin toimintaa ja merkityksiä mielikuvien takana.

Meillä jokaisella on myös oma henkilöhistoriamme. Minulla se sivuaa körttiläisyyttä, sillä juureni ovat äidin puolelta Etelä-Pohjanmaalla Nurmossa, ja myös isäni äiti oli körttihengellisesti suuntautunut, ”hiljainen” juhlilla ja Karhumäen opistossa kävijä, jonka puoliso, isoisäni, taas ei kuulunut kirkkoon ennen kuin elämänsä ehtoopuolella. Olen käynyt herättäjäjuhlilla muutaman kerran ennen tutkimustanikin, vaikken toiminnassa ole muuten ollutkaan mukana. Olen siis päässyt kurkkaamaan körttikulttuuriin ”sisältä päinkin”.

Lopuksi yhtenä syynä kiinnostukseeni oli myös herättäjäjuhlien edustama ”herkullinen” yhdistelmä: uskonto ja juhlinta keskellä Suomen kesää. Juhlimisen ja uskonnon kiehtovuuden ovat todistaneet tutkimustaipaleeni aikana saamani uteliaat kommentit kohtaamiltani ihmisiltä. Olen kuullut kysymyksiä esimerkiksi siitä, että mitä siellä juhlilla nyt oikeasti tapahtuukaan tai pitävätkö ”villit huhut” paikkansa, mitä kunkin mielikuvissa ne sitten ovatkaan.

Juhlasukupolvet erikseen ja yhdessä

Tutkimukseni toi esiin, miten moninaisia merkityksiä uskonnolliseen osallistumiseen liitetään. Tulokset kertoivat siitä, miten nuoret loivat ja ylläpitivät omaa erillistä yhteisöään traditioiden ja sukupolvien keskellä. Nuorten yhteisöllisyys syntyi ensi sijassa nuorisoryhmän ja nuortenohjelman kautta. Uskonto tarjosi tutkimuksessani nuorille myös kehyksen oman autonomian harjoittamiselle ja omista asenteista ja maailmankatsomuksesta neuvottelemiselle. Nuorten osallistuminen oli kuin miksaus autonomiaa, yhteisöllisyyttä ja erityishetkeä.

Nuorten maailma on kokonaisvaltainen ja hetkellinenkin. On katsottu, että nykyajassa kaverit ja vertaiskokemukset korostuvat virikkeiden antajina. Huomasin tämän konkreettisen viitekehyksen läpäisevyyden myös, kun kyselin haastateltaviltani sukupolvien välisestä kanssakäymisestä juhlilla. Tutkijana viittasin sukupolvilla aikuisiin ja iäkkäämpiinkin juhlakävijöihin, mutta useampi nuori alkoi puolestaan kertoa nuorten porukan sisäisistä vuosikerroista eli ryhmistä syntymävuosien mukaan. Vuosikerroilla vaikutti olevan oma identiteettinsä, jonka juuret olivat Aholansaaren rippileirille. Herättäjäjuhlat oli sitten se hetkellinen areena, jossa nuo ikävuosien rajat liudentuivat, ja jossa oli helppo myös tehdä uusia ystäviä.

Tutkimukseni nuoret eivät juurikaan juhlilla jakaneet muiden sukupolvien kanssa kiinnostusta herännäisyyden keskeistä symbolia, seuroja, kohtaan. Jotkut kertoivat toki osallistuvansa seuroihin juhlilla, mutta monesti silloinkin tuotiin esiin kokemuksen eriävyys suhteessa vanhempiin sukupolviin. Nuorten keskuudessa korostuivat talkootyön, nuorisomajoituksessa oleilun ja nuorille suunnatun ohjelman (yökahvilat, avoin lava, konsertit, yöveisuut) merkitys. Konsertit koettiin kiinnostavimpina silloin, kun ne oli juuri nuorille suunnattu. Nuorten ohjelmaan kiinnitettiin tunteita ja odotuksia. Siionin virsiä nuoret veisasivat omissa yöveisuissaan. 17-vuotias haastateltavani kuvaili nuorten erillisyyttä seuraavasti:

No, ehkä toi sana herättäjäjuhlat, niin se on vähän sellanen… pelottavan kuuloinen, että täällä istuttais tuolla mummojen keskellä, laulettas virsiä, että… Ei se kyllä ikinä oo mulle merkannu mitään sellasta, ehkä sillon ihan pienenä (…) Mutta nyt tää on ainakin tosiaan sellasta vapaata olemista vaan. Kaikki on tehty aika helpoks meille.

Herättäjäjuhlat olivat körttinuorille koulumajoitusta, ilonpitoa, yöllistä seikkailua ja hengailua, yöveisuita ja körttipastillien myymistä auringonpaisteessa tai sateessa. Niin kauan, kun nuoret saivat valita oman toimintansa ja ajatuksensa, traditioita ei kuitenkaan koettu tarpeelliseksi muuttaa. Kun jotain juhliin liittyvää kritisoitiin, se oli lähinnä sukupolvien välistä vastuun tai vallan jakautumista, kuten miksi yhtäkkiä piti siirtyä myymään vesipulloja, joiden tuotto ei mennyt nuorisotyölle. Kuulostaa nuoren elämältä ja autonomian kaipuulta.   

Eräs toiminnalliseksi kritiikiksi tulkittava esimerkki oli kuitenkin vuoden 2014 juhlien aikainen nuorten aktivoituminen, jota tutkijakaan ei osannut etukäteen ennakoida. Nuoret nimittäin osallistuivat herättäjäjuhlilla Herättäjä-Yhdistyksen vuosiäänestykseen ns. körttikapinan ollessa meneillään. Körttinuoret toimivat äänestyksen tiimoilta nuorisoryhmänä liberaalin nuorisotyön säilymisen puolesta ja äänestivät suurissa määrin muita kuin ”körttikapinallisia” ehdokkaita. Nuoret kertoivat myös minulle keskustelleensa nuorisotyön kannalta oikeista äänestysvalinnoista sosiaalisessa mediassa. Tässä oli siis näkyvissä jännitteitä traditioiden määrittelyn välillä herännäisyyden sisällä.

Nuoret toivat esiin omaa toimijuuttaan myös mahdollisen suku/perhetaustan kustannuksella. Haastateltujen herännäisyystaustaa ei välttämättä tuotu suoraan ilmi körttitaustasta kysyessäni, mutta se ilmeni myöhemmin. Tähän saattaa vaikuttaa sekin, mikä ilmeni nuorten kohdalla vahvasti: ei ole helppoa määrittää, kuka on körtti. Haastatelluista kahdella kolmannesta oli kuitenkin taustakytköksiä herännäisyyteen. Jäljelle jääneen kolmanneksen joukossa oli sellaisia, joilla esimerkiksi sisarus oli käynyt Aholansaaren riparin, ja sitä kautta haastateltava oli päätynyt itse samaiselle riparille ja juhlille.

Vaikka tutkimukseni nuoret pysyttelivät juhlilla pääasiassa vertaisten seurassa, vuorovaikutusta muiden sukupolvien kanssa tapahtui körttipastillien äärellä. ”Körttipuheenmittaiset” pastillit liittyivät symbolisen arvonsa lisäksi nuorten konkreettiseen talkootyöhön. Körttipastillien myynti toi eri sukupolvia fyysisesti lähelle toisiaan juhlakentällä. Aikuiset jäivät seuraamaan nuorten pastillimyyntilauluja, joita he välillä koreografioiden kera esittivät myyntikärryjensä kanssa alueella kierrellessään.

pastillilaulukoreografia
Kuva: Paula Nissilä

Eräs haastattelemani nuori kiteyttikin körttipastillien yhteisöllisyyden hyvin konkreettisesti:

Yhtenäisyyden fiilis, mikä siinä tulee kun tietää, että … Jos vaikka sanoo körttipastilli, niin kaikki rupee hymyilemään, eikä rupee kyselemään, että mikä se on. Sillee ett’ se on joku paikka, mihin kuuluu, ihan selvästi.

Olen kovasti viehättynyt nuorten uskoa tutkineen uskontososiologi Abby Dayn (2010) ajatukseen uskonnon ”purkamisesta” tai ”kumoamisesta” (undoing religion) ikään kuin positiivisena voimana. Day tarkoittaa sitä, miten se, että jotain tiettyjä institutionaalisia uskon näkemyksiä kritisoidaan, ei merkitsisikään uskonnon sukupolvittaisen siirtymisen epäonnistumista, vaan yksilön omaa, aktiivista valintaa ja omakohtaisen kokemuksen luomista. Tätä liittäisin herättäjäjuhlien körttinuoriinkin, he tekivät esimerkiksi seuroihin osallistumattomuudellaan omaa uskontoaan.

Yksi olennaisimpia kysymyksiä uskonnollisten yhteisöjen kannalta on, kenellä on oikeus määrittää yhteisön traditiot. Kenen traditiot ovat? Ennakkoajatusten huolellisesta välttelystäni huolimatta huomasin kenttätöissäni lähteneeni kuitenkin traditioiden osalta liikkeelle julkisesti esiin tuoduista körttitraditioista, kuten seuraosallistumisesta ja puheista juhlilla. Kunnes huomasin, että nuorilla onkin ihan omat traditionsa: koulumajoitus, valvominen, yhteiset matkat juhlapaikalle, pastillimyynti jne. Lopuksi en ollut enää varma, mitä laittaisin körttitraditioiden nippuun. Se riippuu siitä, keneltä kysyy, ja ketä havainnoi. Kenties yhteisöjen menestyksen salaisuus on siinä, että osataan antaa tilaa uusille traditioiden määrittelijöille.

Juhlahetki ja irrottautuminen

Nuoret liittivät juhliin monia merkityksiä. Juhlille tulon syyksi nuoret argumentoivat pääasiassa sosiaaliset tekijät, vanhat ja uudet ystävät sekä yhteisöllisyyden. Uskon sisältöihin viittaavia asioita mainittiin tulosyiksi vain vähän.

Herättäjäjuhlat on Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotyöntekijän sanoin ”nuorisotyön lippulaivatapahtuma”, joka kerää kattavimmin nuoria yhteen koko maasta. Juhlat olivat nuorille irtautumista arjen rakenteista ja sosiaalisista suhteista. Jotkut kertoivat juhlien olevan myös arjen ulkopuolisuuden tai ennakkoasenteiden vastapainoa. Festivaalien tapaan herättäjäjuhlat tarjosivat maailman ja ajan ”jossain muualla”. Juhlat sisälsivät myös matkantekoa: yhteistä matkaamista juhlille, jälleennäkemistä ja eroamista. Ystävät juhlilla olivat pääasiassa muita kuin kotiseudun ystäviä. Nuorisomajoituksen koulurakennus edusti myös irrottautumista arjesta, sillä juhlilla koulussa nukuttiin (tai paremminkin valvottiin). Valvomisen normi oli niin vallitseva, että jotkut nuoret kertoivat, että nukkumaan menosta tulee syyllinen olo tai että he pelkäävät jäävänsä ryhmäkokemuksista ja jälkikäteisestä muistelusta paitsi jos eivät valvo.

Nuorille olivat tärkeitä fiilikset ja elämykset. Ne lisäsivät ensi sijassa nuorisoryhmän yhteenkuuluvuutta.Keskeistä olivat tunteet, jotka kuvastivat kuulumista toisten ihmisten yhteyteen: kuplivaa riemua, hauskuutta, odotusta, hetkellisyyden vapautta, etukäteishaikeutta eron ollessa edessä päätöspäivänä ja porukassa valvomisen aiheuttamaa uupumusta. Tunteet olivat myös intensiivisiä. Kaikki nehän mahdutettiin kolmeen tai neljään päivään. Paradoksaalisesti, kun kyseessä on uskonnollinen tilaisuus, kotiinpaluu nähtiin myös rauhoittumisena. Toisaalta taas eräs nuori kuvaili, että herättäjäjuhlien tunnelma on ”harmoniaa, syödään lettuja”. Nuorten menoa voisi herättäjäjuhlillakin kyllä paikoitellen kuvailla myös äänekkääksi ja riehakkaaksikin. Vuonna 2013 ensimmäisen kerran nuorten koulumajoitukseen havainnoimaan saavuttuani joku kirkui ja joku makasi rennosti lattialla. Valvoja tuumasi minulle: ”Ota äänet talteen.” Vuoden 2016 juhlissa Vantaalla minua vastaan käveli iltamyöhään nuorisomajoituksessa gorilla ja possu. Puvut oli viety koulumajoituksen lukitusta kaapista. Vantaan juhlilla nuorten majoituksen valvojavapaaehtoisia kuuluteltiin Facebookissakin, joten kenties noita vakansseja kohtaan ei siellä koettu niin paljoa kiinnostusta, tai ne koettiin osaksi huolta aiheuttavina.

Nuorten ryhmässä oltiin myös kuin siirtymäriitin äärellä, välitilassa, itsenäistymistä harjoittelemassa. Juhlilla ei oltu enää perheen kanssa, mistä monella oli kokemusta, eikä myöskään vielä itsenäisenä aikuisena. Pitkään perheen kanssa juhlilla käyneille kokemus nuorisotalkoolaisena oli kuin olisi ensi kertaa juhlilla. Mukana saattoi olla myös kasvamisen haikeutta. Eräs 16-vuotias kirjoitti juhlakertomuksessaan senvuotisten juhlien erityisyydestä ja vapaudesta, koska hän oli ensimmäistä kertaa nuorten majoituksessa, ja silti:

Kuitenkin kaipasin hieman sitä kun istui mummun ja papan tai perheen kanssa seuroissa ja kuunteli kuinka miehet ja naiset puhuivat milloin mistäkin. Siksipä minun oli pakko päästä istumaan päätösseuroihin mummun ja papan viereen.

Uskonnollinen kehys myös ”suojaa” juhlivia nuoria. Vantaan herättäjäjuhlilla mietin, sallisivatko vanhemmat nuortensa kulkea niin vapaasti seikkailemassa Etelä-Suomen yössä, jos ei puitteina olisi herättäjäjuhlat. Juhlilla olo oli myös rajojen kokeilua, pärjäämistä omillaan. Alkoholinkäyttöä en nuorten parissa juhlilla tutkimusvuosina havainnut.

Kirkko ja seurakunta ”liian lähellä”

Kysyin nuorilta tutkimuksessani myös heidän ajatuksiaan körttien toiminnasta suhteessa kirkon toimintaan, joka oli monelle tuttua. Olennaisimpina eroina mainittiin sosiaalisuus, tietty intiimiys, jopa herättäjäjuhlien massatapahtumassa, ja toiminnan omakohtaiseksi kokeminen. Körttitoimintaan osallistuminen koettiin helppona, eikä se vaatinut erityisiä ponnisteluja, vaikka mukaan joutuisi matkaamaan hieman kauemmaskin. Etäisyyttä kotiseudulta juhlille ei pääasiassa koettu tutkittavien keskuudessa ongelmana, päinvastoin. Paradoksaalisesti paikallinen kirkko ja seurakuntatoiminta vaikutti olevan ikään kuin ”liian lähellä” arkea, ja myös fyysisesti. Tämä kertoo mielestäni arjesta irrottautumisen ja huippuelämyksien kokemisen toiveista myös uskonnollisen osallistumisen suhteen. Herättäjäjuhlien ja körttitoiminnan voisi katsoa edustavan ”notkeaa kirkkoa” (Ward 2002), jossa kokemukset, verkostot ja virtaukset korostuvat. Herättäjäjuhlat ovat sitten tapahtumana verkostojen solmukohta.

Kirkon toiminta myös edusti osalle nuorista enemmän hierarkiaa ja ei-jatkuvuutta. Körttitoiminnassa nuorisotyöntekijät olivat muutamat samat, kaikille tutut ja turvalliset hahmot, jotka olivat tuttuja jo rippileiriltä. Aholansaaren rippileirin oli haastattelemistani nuorista käynyt lähes kaikki, ja se olikin monen mukaan tie juhlille. Eräs nuori kuvasi kirkon ja herännäistoiminnan eroa näin:

Tää on musta enemmän sellasta tekemistä. Ja sellasta niinku… Paljon… Emmä tiä, tää on paljon semmosta sosiaalisempaa, että kun meijän kotiseurakunnan tapahtumissa aina yks ihminen puhuu ja loput istuu ja puolet nukkuu. Ja täällä kaikki on sillee Höö, hölpöti, ja… Puhutaan ja ollaan yhteyksissä.

Vaikka Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotyön kotisivuillakin korostetaan, että yhdistyksen nuorisotoiminta on kirkon nuorisotyötä, jotain poikkeavaa körteillä kuitenkin on, ja se viehätti tutkimukseni nuoria.

”Huoleton versio uskosta, mikä on semmonen mihin mä voisin samastua”

Vaikka en tutkinut uskon sisältöjä, kysyin haastateltaviltani, millaisia asioita he liittävät körttiläisyyteen ja näkyykö se heidän arjessaan. Ajattelin siten luovani tilan myös uskon esille tulemiselle siihen itse heitä johdattelematta. Samoin kysyin myöhemmin haastattelujen kuluessa, puhutaanko uskosta nuorten parissa juhlilla.Nuorten haastatteluissa ja kirjoittamissaan kertomuksissa uskon sisältöä selvästi enemmän tuli kuitenkin esiin, miten uskoon suhtaudutaan. Ihmisten uskoa ei yleisesti kyselty. Eräs haastattelemani nuori kommentoi kysymystäni körttiläisyydestä tämän luvun otsikon mukaisesti. ”Huoleton usko” ei kaiketi rajoja tai vaateita aseta. Toiset myös alleviivasivat ei-uskonnollisuuttaan. Usko tai sen määrä ei aineistossani liittynyt körttinä olemiseen. Körtin määrittely koettiin nuorten keskuudessa hankalana ja asiana, jota he ovat pohtineet. Useampi kommentoi, että körtti on sellainen, joka on juhlilla tai toiminnassa mukana, ja joku, että: ”Kaikki jotka haluaa olla körttejä, niin voi olla”. Sosiologiassa merkittävä modernin maailman yhteisöteoreetikko Zygmunt Bauman (2002) olisi huomauttanut tähän, että yhteisö, joka körttinuorten tavoin hyväksyy kaikki jäsenikseen, ei ole mahdollista.

Yleinen suvaitsevaisuus, tasavertaisuus ja solidaarisuus nousivat usein esiin aineistossa. Uskonnon parissa tapahtuva käännytys ja julistus katsottiin epätoivottavaksi. Nuoret, jotka erittelivät körttiläisyyden hengellisempää puolta, kuvailivat sallivaa uskoa arjen voimavarana.

Uskon oppeihin sitoutumisen merkitys jäi vähäiseksi. Osa nuorista kuitenkin mainitsi Jumalan asemoitumisen kautta, kun keskustelimme körttiläisyydestä. Osa liitti Jumalan körttinä oloon, osa kertoi uskovansa Jumalaan, osa ei välttämättä uskonut, oli epävarma, ja osa ei uskonut. Yleisesti uskon epävarmuus sallittiin. Eräs haastateltava koki surua sitä, että porukassa ”aina on joku joka ei usko Jumalaan”. Toinen haastateltava kertoi, että ei tiedä uskooko Jumalaan ja pohtineensa sitä, mutta: ” jos mä rupeen ajattelemaan, niin sitten mä pian tuijotan jonnekin kaukaisuuteen ja mietin että mitä on elämä”. Tässä näkyy, miten nuoret työstävät omaa identiteettiään ja nuoruuden kasvuprosessia. Nuorten puheissa erottui myös se, miten usko ”toimii” ystävien välisissä suhteissa ja millaisia havaintoja siitä tehdään vertaisten joukossa. Eräs körttinuori ilmaisi asian näin:

Mä en koe uskovani oikein mihinkään yliluonnolliseen. Mutta mä oon tosi kiinnostunut monista eri uskonnoista ja elämänkatsomuksista ja erityisesti siitä, miten ne kohtelee muita ihmisiä tai ns. niitä jotka ei kuulu siihen joukkoon…. Mutta muuten usko ei ehkä näy mun elämässä hirveesti, että… Enemmänkin siten, että huomioin muiden ihmisten uskoa tai uskomattomuutta.

Uskon avulla ilmaistiin omaa autonomiaa ja ihmisten keskinäistä tasavertaisuutta. Humaanit painotukset olivat körttinuorille tärkeitä herännäisuskonnon ”tekemisessä”. Kuulin myös tutkimukseni nuorilta kommentteja liittyen ateistiin körttiporukassa. He kertoivat siitä ikään kuin ylpeillen. Nykyherännäisyyden liberaalisuus sinänsä on tullut esille muussakin tutkimuksessa (Salomäki 2010).

Vaikka nuoret olivat liberaaleja ja heidän vertaisryhmäytyminen vahvaa, yhteisöllisyys löydettiin kuitenkin juuri traditionaalisissa kehyksissä, keskellä yli satavuotiaita traditioita, seurapuheita ja Siionin virsiä. Herännäisyys on liikkeenä ikään kuin sallinut nuorten alakulttuurin syntymisen, ja se lienee ollut hyvä ratkaisu herännäisyyden kannalta. Esimerkiksi Suviseuroille on sopinut toisenlaiset käytännöt: nuorille ei ole erityistä nuorten ohjelmaa tai nuorten majoitusta, ja talkootyöt on jaettu kaikkien sukupolvien kesken.

Jäin itse tutkimukseni pohjalta miettimään myös körttiyhteisön rajojen läpäisevyyttä ja yhteisön ”itseriittoisuuden” riittävyyttä yhteisön säilymiseksi: onko herännäisyys kenties enemmänkin perinnetyötä vai onko esimerkiksi nuorten yhteisössä voimaa ja tarvetta osallistua laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun tai toimia yhteiskunnan yhteisen hyvän, ei vain oman yhteisön säilymisen, eteen.

Sosiaalisuuden pyhyys

Aiemmin mainitsemani Abby Day (2011) on kirjoittanut, sosiologian klassikko Émile Durkheimin ajatuksista ammentaen, että usko tässä ajassa ”on monelle ihmiselle sen ilmaisemista, miten he kuuluvat toisten ihmisten yhteyteen”. Teologeilla olisi varmasti sanansa sanottavana tähän. Itse en kuitenkaan näe syytä, miksei yhteenkuuluvuudentunne hetkellisessä kontekstissa, rituaalien äärellä voisi olla yhtä lailla uskoa tai pyhää kuin sanoitettu sitoutuminen uskon sisältöihin. Riittääkö se uskonnollisen kuulumisen kannalta, se on toinen kysymys. Tai riittääkö, jos on kerran vuodessa körtti, herättäjäjuhlilla? Tässä lopuksi vielä kaksi otetta nuorten puheista kuvaamaan sosiaalisen pyhyyttä herättäjäjuhlilla.

16. kertaa herättäjäjuhlilla oleva haastateltavani kertoi, millainen kuva juhlilta tallentuisi kuvitteelliseen videokameraan:

”Siihen jäis ihmismeri. Siihen jäis auringonpaiste ja nurmikko. Siihen todennäköisesti jäis sukulaisia, paljon, ja tämmösiä pieniä porukkoja, jotka keskustelee. Siihen jäis toisiaan halaavia ihmisiä. Sinne jäis pikkulapsia, jotka taapertaa ympäriinsä. Sinne jäis yhessä tekemisen meininkiä ja talkookuvia. Sitten toisaalta sinne jäis myös jotain, no, tyyliin kitaramusiikki (-taustalla joku soittaa kitaraa-) tai jotain tämmöstä. Todennäköisesti sinne jäis nuoria niinku jossain kaupunkimaisemmassa ympäristössä syömässä pitsaa. (heh) Kyllä sinne varmaan ruokakojutkin jäis, ja jonot ja näin.”

Seuraavassa on toinen esimerkki: kahden nuoren minulle esittämä juhlaräppi. Riimit on kuvattu heidän Iphoneltaan, heidän luvallaan. Tähän on hyvä lopettaa.

räppiruno
Kuva: Paula Nissilä

Lähteet

Bauman, Zygmunt (2002) Notkea Moderni. Suomentanut Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.

Collins-Mayo, Sylvia (2010) Introduction. Teoksessa Sylvia Collins-Mayo & Pink Dandelion (toim.) Religion and youth. Farnham: Ashgate Press.

Cusack, Carole M. (2011) Some Recent Trends in the Study of Religion and Youth. Journal of religious history, 35(3), 409–418.

Day, Abby (2010) Propositions and performativity: Relocating belief to the social. Culture and religion 11(1), 9–30.

Day, Abby (2011) Believing in belonging. Belief and Social Identity in the Modern World. Oxford: Oxford University Press.

Niemelä, Kati & Salomäki, Hanna (2006) Herätysliikkeet 2000-luvun kirkollisessa kentässä. Teologinen aikakauskirja 111(4), 359–371.

Nissilä, Paula (2019) Körttinuoret ja herättäjäjuhlat festivaalina. Tampere University Dissertations – Tampereen yliopiston väitöskirjat, 89. Saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1155-1

Salomäki, Hanna (2010) Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 113. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Salomäki, Hanna (2018) Herätysliikkeet, kirkko ja yhteiskunta. Teoksessa Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.). Uskontososiologia. Eetos-julkaisuja, nro 20. Turku: Eetos. 221–234.

Ward, Peter (2002) Liquid Church. Reprint. Carlisle: Hendrickson Publishers.