Erillistymisen ja yksilöitymisen haasteet vanhoillislestadiolaisissa parisuhteissa

Tea Talhola, perheneuvoja

1 Johdanto

Työssämme perheneuvojina kohtaamme suhteellisen usein asiakkaita, joilla on jokin henkilökohtainen kytkös vanhoillislestadiolaisuuteen, tai johonkin toiseen tiiviiseen yhteisöön. Osataksemme kirkon perheneuvonnassa auttaa näitä pareja meidän on tärkeää ymmärtää yhteisön vaikutuksia parisuhteeseen sekä myös tarjota heille terapiasuhdetta, jossa aikaisemmissa suhteissa kesken jääneitä kehitysvaiheita voidaan työstää turvallisesti.

Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan parisuhteen vaikeudet heijastelevat puolisoiden varhaisia vaiheita, kuten kiintymyssuhdetta ja oman itsen kannatelluksi tulon kokemuksia. Ihmisen suurimpia kehityshaasteita on kyetä yhdistämään hyvää ja pahaa samaan kohteeseen, vaikkakin erityisesti elämän käänne- ja kriisikohdissa jokainen meistä taantuu aika ajoin mielentilaan, jossa paha on tarpeen projisoida itsen tai oman yhteisön ulkopuolelle. Tähän mielentilaan jumittuminen tuottaa ongelmia niin omalle henkiselle kasvulle kuin parisuhteellekin.

Vanhoillislestadiolaisten parien suhdemalli muistuttaa symbioottista suhdetta, mikä on tämän liikkeen jäsenille tuttua yhteisön ja jäsenten väliltä. Uskonnollisessa yhteisössä liikkeen sisäinen elämä halutaan usein nähdä kauniina ja hyvänä, jolloin paha projisoidaan yhteisön ulkopuolelle. Liikkeen jäsenen kannalta on turvallista, kun joku toinen sanelee, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta tällainen mustavalkoinen ajattelu myös pysäyttää ihmisen normaalin henkisen kasvun, mihin kuuluu auktoriteettien kyseenalaistaminen ja oman maailmankuvan itsenäinen rakentaminen. Tällaista ehdotonta totuutta vastaan ei myöskään voi kapinoida, mikä osaltaan vaikeuttaa erillistymistä ja itsenäistymistä. Tämän suhdedynamiikan aiheuttamat ongelmat näyttäytyvät parisuhteissa monin tavoin, kuten toisen kontrollointina, itselle sietämättömien tunteiden projisointina toiseen, seksuaalisena haluttomuutena, narsistisena, toista itselleen mieluisaksi muuttamaan pyrkivänä käyttäytymisenä tai identiteetin jakautumisena. Tällaiselle suhdemallille rakentunut parisuhde joutuu kriisiin, kun toinen puolisoista alkaakin kasvaa ja erillistyä sekä uskonnollisesta liikkeestä että myös avioliitostaan. Kriisistä voi seurata molempien henkinen kasvu ja ehkä uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen, mutta se voi johtaa myös jäämään elämään liikkeen sisällä tai avioliitossa valheellisessa kaksinaisroolissa.

2 Erillistyminen ja yksilöityminen luovan parisuhteen edellytyksenä

2.1 Psykodynaaminen näkemys lapsen kehityksestä

Psykoanalyyttisesti suuntautuneet tutkijat korostavat äidin (tai muun hoitajan) emotionaalisen saatavilla olon vaikutuksen merkitystä lapsen psyykkisessä kehityksessä ja niin sanotussa eriytymis-yksilöitymisprosessissa. Tämän mukaan noin 2-6 kuukauden ikään sijoittuu symbioottinen vaihe, jolloin lapsi ja äiti ovat ikään kuin yhteen sulautuneita. Vauva kokee voivansa kaikkivoipaisesti säädellä äitiä ikään kuin osana omaa itseään. Riittävän lämpimän ja turvallisen symbioosin onkin katsottu olevan lapselle paras varhaisen identiteetin ja vankan ydinminän lähde. (Airas 2005,17)

Symbioottisen vaiheen loppupuolelta aina 10 kuukauden ikään asti vauva käy läpi niin sanottua eriytymisvaihetta, jolloin alkaa asteittainen irtautuminen symbioosista. Tätä seuraa harjoitteluvaihe, jolloin lapsi välillä etääntyy äidistä palatakseen taas pian uudelleen hänen luokseen. Fyysinen erillisyys luo mahdollisuuksia tutkia maailmaa, mutta riippuvuus äidistä elää vielä pitkään. (Airas 2005,17)

Äidistä erossa oleminen on lapselle haastava psyykkinen tapahtuma. Tästä selvitäkseen lapsi kehittää erilaisia siirtymäobjekteja, kuten unilelut. Tämän siirtymäilmiön johdosta lapsella on mahdollisuus kokea suhteen jatkuminen yksin ollessaankin ja lapsen kyky olla erillään äidistään vahvistuu. Lapsen anaalivaihetta (n.16kk-36kk) leimaakin lisääntyvä tietoisuus paitsi omasta kehosta ja sukupuolesta, myös tietoisuus äidin erillisyydestä sekä oman tahdon ilmaisut. Lapsi tajuaa tällöin oman pienuutensa ja avuttomuutensa ja illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta karisee. (Airas 2005, 19, 21)

Lapsen varhaista kehitystä kuvaa objektien jakaminen hyviin ja pahoihin objekteihin, eräänlainen lohkominen. Lapsen suurin psyykkinen tehtävä onkin yhdistää rakkauden ja vihan tunteet yhtä ja samaa ihmistä kohtaan. Tällöin lapsi pystyy pitämään äidin mielessään ja tajuaa että vanhemman rakkaus säilyy myös silloin, kun vanhempi on poissa tai vihainen. (Airas 2005, 22) Tällaiseen kypsään mielentilaan päästäkseen lapsi tarvitsee kuitenkin riittävästi turvallista kannattelua läheisissä ihmissuhteissaan. Bion viittaa käsiteparilla sisällyttäjä -sisällytettävä mentaaliseen tapahtumaan, jossa lapsi voi saada äidiltään apua sietämättömiin tunnetiloihinsa ja lopulta sisäistää kyvyn kestää vaikeitakin tunteita (Mankinen, Jokinen, Lintu, Schulman 2015, 62). Saamansa rakkauden ja huolenpidon kautta lapsen kokemus hyvästä vahvistuu ja hän voi vähitellen alkaa luottaa siihen, että hyvä ei tuhoudu pahan läheisyydessä (Anttonen 2019, 77-111).

Erillistymisen kannalta tärkeä ikävaihe varhaisten kuukausien lisäksi on murrosikä, jolloin nuori opettelee oman tahdon ilmaisua ja irtautuu vanhemmistaan itsenäiseksi persoonakseen. Mustavalkoinen ajattelu, halkominen hyvään ja pahaan korostuu uudelleen nuoruudessa, ja nuoruutta värittääkin voimakas ehdottomuus. Halkomisen tehtävänä on auttaa nuorta irrottautumaan vanhemmistaan, sillä vihatusta on helpompi irrottautua kuin rakastetusta, ja tähän irrottautumiseen nuori tarvitsee aggressiota avukseen. (Aalberg, Siimes 2007, 86-89)

Itsenäistymiskehityksen ohessa kulkee samanaikaisesti käsi kädessä oidipaalikehitys, jolloin lapsi pikkuhiljaa huomaa jäävänsä ulkopuolelle omien vanhempiensa välisestä suhteesta, ikään kuin tarkkailijan rooliin. Kipeästä kokemuksesta huolimatta lapsella voi tästä alkaa kehittyä ajatus, että hän itsekin voi olla suhteen osapuoli, joka sulkee kolmannen ulkopuolelle. Lopulta tämä kolmas tulee sisäistetyksi itsen osaksi, joka kykenee tarkkailemaan itseä oman suhteen osapuolena. Tämä ”meta” positio on elintärkeä yksilölle aikuisessa parisuhteessa. (Morgan 1998, 9-30)

2.2 Eriytymisen vaikeus aikuisessa parisuhteessa

Parisuhde antaa mahdollisuuden erillisyyden ja yksilöllisyyden uudenlaiselle kokemiselle ja löytämiselle. Kummankin puolison eriytymis-yksilöitymisprosessin varhainen toteutuminen vaikuttaa siihen, kuinka paljon parisuhteessa toista puolisoa tarvitaan omaa kasvua mahdollistavien tehtävien toteuttajana. Näin puolisoiden välillä vallitseva läheisyys voi olla kahden eriytyneen yksilön välistä läheisyyttä, jossa kumpikin säilyttää kokemuksen itsestään ja toisesta. Läheisyys voi olla myös symbioottista tai funktionaalista, jolloin toista tarvitaan oman olemassaolon kokemuksen ylläpitäjänä. Parhaimmillaan puolisoiden välinen erillisyys voi olla kahden erillisen yksilön rauhoittavaa itsekseen oloa tietäen toisen olemassaolon, vaikka tämä ei olisikaan vierellä. Erillisyyteen pyrkiminen liian tiiviinä koetussa suhteessa taas näyttäytyy riitoina, toisen sietämisen vaikeutena tai suhdetta tuhoavina tekoina. (Aavaluoma 2016, 120)

Parisuhteessa itsessä aktivoituvat kasvun pyrkimykset herättävät usein toisessa turvattomuutta, sillä parisuhteessa totuttu dynamiikka muuttuu. Suhde saattaa kriisiytyä. Puolisot voivat alkaa näyttäytyä toistensa sisäisessä maailmassa toisilleen turhauttavana tai hyljeksivänä vanhempana. Näissä kriiseissä parisuhde joko kasvaa ja kehittyy tai päättyy eroon. Erokokemus taas saattaa pudottaa puolisot varhaisten hylkäämiskokemusten tai niiden pelon maisemiin. Tällainen psyykkinen eriytyminen ja yksilöityminen, joka parisuhteissa avautuu eri vaiheissa aina uudelleen työstettäväksi, on elinikäinen prosessi, joka saa päätöksensä vasta kuolemassa. (Aavaluoma 2016, 120, 148)

Elämän kriisi- ja käännekohdissa itse kukin meistä taantuu välillä varhaisen mielen mukaiseen mustavalkoiseen mielentilaan ja hyvässäkin parisuhteessa pudotaan välillä myös ns. ”narsistiseen taskuun”, mikä voi näyttäytyä kumppanin mollaamisena tai idealisointina. Tämä on keino selviytyä epävarmasta, uudesta tilanteesta. (Anttonen 2019, 77-111) Joskus myös ainoa mahdollisuus saavuttaa riittävä erillisyys on todellinen ero. Tällöin ero on tavallisesti tuskallinen, koska se koetaan joko konkreettisena itsen osan menetyksenä tai se herättää massiivista ahdistusta toimia itsenäisesti. (Morgan 2018, 48)

Projektiivisella lukkiumalla tarkoitetaan, kun jokin, joka on liian hankalaa itselle, projisoidaan toiselle pysyvästi eikä nähdä sitä ollenkaan itselle kuuluvana, eli ei oteta sitä takaisin itseen. Lukittuneessa suhteessa toisesta yritetään tehdä sellainen, jollaisena kokee tarvitsevansa tämän, itsen puolia (esim. aggressiota) yritetään kontrolloida kontrolloimalla puolisoa. (Lähteensuo 2018, 148-147, Morgan 2018, 35-36) Lukkiumassa vuorovaikutus on jumittunutta eikä henkistä kasvua tapahdu, kun taas joustavammassa projektiivisessa identifikaatiossa, missä puolisot projisoivat hankalia puoliaan toiseen, toinen pitää ne hetken itsellään ja yhteisen vuorovaikutuksen tuloksena projektio otetaan takaisin siedettävämpänä. Tässä muodossa projektiivisessa identifikaatiossa on mahdollista tapahtua molemmilla osapuolilla henkistä kasvua. (Anttonen 2019, 77-111)

Kun puhutaan narsistisesta suhteesta, viitataan suhteeseen, jossa toisen itsenäinen olemassaolo on sietämätöntä. Narsismissa kyllä kaivataan toista, mutta ei sellaisena kuin hän on aidosti, vaan täydellisesti omiin tarpeisiin ja vaatimuksiin sovitettuna. Narsistisessa suhteessa ei ole tilaa toiseen tutustumiselle ja uteliaisuudelle, vaan suhde perustuu ennalta tietämiselle, vaikka se mitä pidetään varmana onkin lähinnä omien mielensisältöjen heijastusta. ”Toisen” olemassaolo uhkaa omaa olemassaoloa. (Colman 2014, 59-60) Tällainen yhteen kietoutuneisuus ja tuttuus, symbioottinen yhdessäolon tapa tuhoaa myös seksuaalisuuden parin välillä, koska seksuaalisuus säilyy vain riittävän erillisyyden vallitessa. Symbioottinen lapsi – aikuinen suhde ei innosta seksuaaliseen kanssakäymiseen. (Timoria 2014)

2.3 Luova parisuhde

”Luovalla parilla” tarkoittaa ensisijaisesti psyykkistä kehitystä, jossa on mahdollista sallia erilaisten ajatusten ja tunteiden yhdistyminen mielessä ja antaa näistä kehittyä jotain uutta. (Morgan 1998) Tämä tila on mahdollista saavuttaa vasta, kun suhteessa siedetään erilaisuutta ja erillisyyttä. Myös luovassa parisuhteessa yksilöt voivat taistella keskenään, olla erimielisiä, turhautuneita ja vihamielisiä. Luovassa parisuhteessa on kuitenkin luottamusta siihen, että suhde selviää tästä. Suhde koetaan voimavaraksi, jonka puoleen yksilöt voivat kääntyä mielessään ja jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Luovassa parisuhteessakin on siis projektiivista identifikaatiota, mutta niin, että kun puolisot projisoivat hankalia puoliaan toiseen, toinen pitää ne hetken itsellään ja yhteisen vuorovaikutuksen tuloksena projektio otetaan takaisin siedettävämpänä. Tässä muodossa projektiivisessa identifikaatiossa on mahdollista tapahtua molemmilla osapuolilla henkistä kasvua ja tällaisessa suhteessa kasvaa kyky reflektoida, ajatella omia ja puolison tunteita. (Morgan 1998)

Luovassa parisuhteessa on mahdollista olla psyykkisesti erillinen myös intiimin parisuhteen puitteissa. Todellinen kestävä rakkaus onkin mahdollista saavuttaa vasta, kun sulautumisen (symbioosin) ihanteesta on luovuttu. Rakastumisen alkuvaiheessa koettu sulautumisen tunne on suuri juuri sen vuoksi, että yksilö kokee olonsa aivan kuin vauvaksi äidin kanssa eli on kuin fuusioituneena ihannoituun äidilliseen objektiin. Kun pari on luopunut tästä sulautumisesta ideaalina, jota heidän täytyy tavoitella, he pystyvät ajoittain spontaanisti siirtymään tähän tilaan esimerkiksi seksin aikana ja nauttimaan sen synnyttämistä intensiivisistä tuntemuksista. (Morgan 1998)

Luovassa parisuhteessa pari kokee, että heillä on jotain, mihin he voivat olla suhteessa, minkä puoleen he voivat kääntyä ja mikä sisällyttää heidät molemmat yksilöinä. Se on jotain, mitä he pitävät mielessään ja he voivat kuvitella, että parisuhde on jotain, joka pitää heitä mielessään. Kun tämä kyky luoda suhdetta on turvallinen, se auttaa sisällyttämään regressiota, jota väistämättä syntyy elämän siirtymäkohdissa, kriiseissä, uutta opittaessa tai vain yritettäessä selviytyä elämän ylä- ja alamäistä. (Morgan 1998) Luovassa parisuhteessa pari pystyy hyväksymään erilaisuutensa ja erillisyytensä (vierauden) ja molemmat alkavat tutustua toisiinsa. Uteliaisuus ja löytämisen ilo kuvaavat aitoa suhteessa oloa. (Anttonen 2019, 77-111)

Haasteelliseksi tällaisen aidon, luovan suhteen syntymisen tekee se, että kyetäkseen tähän, ihmisellä pitää olla kokemus omien vanhempien suhteen ”turvallisesta kannattelusta”. Tämä sisäinen pari, uskomukset suhteessa olosta ja sisäisten objektien välisistä suhteista muodostuvat meissä varhaisten kokemustemme pohjalta ja on selvää, että kaikilla tätä turvallista kannattelun kokemusta ei ole. Silloin terapeutti voi tarjota parille tukeaan. (Anttonen 2019, 77-111) Jos pari on kykenevä kokemaan suhteensa riittävänä containerina, sisällyttäjänä, terapeutin avulla on mahdollista saavuttaa psyykkisen erillisyyden kokemus, kokea prosessi, joka johtaa näkemään toisen todellisena, ehkä ensimmäistä kertaa (Morgan 2018, 48).

puu
Kuva: Maija Räihä

3 Matti Hyrckin pohdintaa mustavalkoisen ja huolenpidon mielentiloista yhteisötasolla

Hyrck käyttää lapsen varhaisesta hyvään ja pahaan halkovasta ajattelutavasta, joka on muodostunut vastauksena vauvaa piinaavaan sietämättömään psyykkiseen kaaokseen, käsitettä mustavalkoinen mielentila. Sen tarkoituksena on tuottaa selkeyttä ja varmuutta, kykyä erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä. Pahasta päästään eroon tuhoamalla se tavalla tai toisella. Nämä perusperiaatteet vaikuttavat myös mustavalkoisen uskonnollisuuden alueella. Mustavalkoinen uskonnollisuus tuo mukanaan jonkinasteista turvaa. Tällainen turva saadaan siirtämällä vauvaiässä löydetty hyvän ja pahan äidin välinen vastakohtaisuus kosmiselle tasolle. Ihminen löytää turvan silloin, kun hän hylkää pahan maailman ja siirtyy Jumalan puolelle. Pahuus projisoidaan itsen tai oman yhteisön ulkopuolelle, jolloin se todellisuudessa vain siirtyy tiedostamattomalle tasolle. Silloin ummistetaan silmät itsessä ja omassa yhteisössä vaikuttavalta pahalta, jolloin sen vaikutukset muuttuvat kätketyiksi ja salatuiksi. (Hyrck 2014, 135-136)

Hyrckin mukaan mustavalkoisuuden ”pakkopaidasta” pääsee ulos, kun mieli on integroitunut hyvän hoidon ja rakkauden avulla alkaen näin sietää ristiriitaisia tunteita, vihaa ja rakkautta samaa objektia kohtaan. Parhaimmillaan tämä toteutuu luonnollisesti lapsen ja äidin varhaisessa vuorovaikutuksessa, mutta myöskin myöhemmin terapian tai vaikkapa hyvän parisuhteen avulla. Tällaisen niin sanotun huolenpidon mielentilan saavuttaminen mahdollistaa projektioista luopumisen. Tämä edellyttää kuitenkin psyykkistä työskentelyä, missä ihminen tajuaa, että hänessä on sekä hyvyyttä että pahuutta ja että muissakin ihmisissä on erilaisia ominaisuuksia. Huolenpidon mielentilan saavuttamisen hetkinä ihmisen ei enää tarvitse pyrkiä vapautumaan omasta pahuudestaan millään tavalla, ei projisoinnin eikä minkään muunkaan totuutta vääristävän yrittämisen avulla. Klassisessa kristillisessä kielessä puhutaan Jumalan armon varaan heittäytymisestä. (Hyrck 2014, 101,137,140-144, 150, 153)

Huolenpidon mielentilasta ihmiselle avautuu mahdollisuus astumiseen niin kutsutulle transitionaalialueelle, luovuuden ja symbolien maailmaan. Luovuuden hintana on luopuminen niin elämää kuin Jumalaakin koskevan tiedon hallinnasta, ja siirtyminen pysyvään epävarmuuden ja ennalta-arvaamattomuuden tilaan. Tämän epävarmuuden ihminen kestää vain sellaisen luottamuksen varassa, minkä perustana on usko Jumalan radikaaliin ja loppumattomaan hyvyyteen ja rakkauteen. (Hyrck 2014, 143)

4 Vanhoillislestadiolaiset parit suhteessa toisiinsa ja uskonnolliseen yhteisöön

Mielestäni Hyrckin kuvaaman mustavalkoisen mielentilan mukainen uskonnollisuus sopii kuvaamaan monien vanhoillislestadiolaisten parien kautta välittyvää kuvaa liikkeestä, missä maailma on kaksijakoinen ja Jumala jakaa ihmiset kahteen eri ryhmään: toiset menevät helvettiin, toiset taivaaseen. Moni tunnistaa tästä murrosikäisen ajattelun, missä maailmankuva on eri muodoissaan juuri näin mustavalkoinen. Ajatus transitionaalitilan olemassaolosta järkyttää, koska se vie pohjan mustavalkoisen mielentilan tarjoamalta selkeältä kahtiajaolta. Tällaisessa liikkeessä ylin auktoriteetti on Jumala, mutta hänen ääntään käyttävät uskonnolliset johtajat. Jäsenen kannalta on turvallista, kun selkeästi sanotaan, mikä on oikein ja mikä väärin ja miten ihmisen tulee elää. (Hyrck 2014, 60, 85, 86)

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä eletään symbioottisessa suhteessa yhteisöön. Linjama vertaa vanhoillislestadiolaisen yhteisön ja sen jäsenen suhdetta jopa narsistiseen suhteeseen: ”Moni vanhoillislestadiolainen näyttää ymmärtämättään oireilevan yhteisön narsismia. Narsistinen yhteisö ei osaa paikantaa pahaa itseensä, vaan pitää itseään täydellisenä, erehtymättömänä ja kaikkivoipana. Linjaman kirjassa kuvataan, millaista on aikuistua kolmannesta vanhemmasta, seurakuntaäidistä. Seurakuntaäidin mielestä ihminen voi pelastua vain pysymällä tämän helmoissa. Ideaalina on lapsenkaltainen, hengellisesti alaikäinen ihminen, joka katsoo paremmaksi seurata kuuliaisesti laumaa kuin astua oman elämänsä subjektiksi. (Linjama 2014, 8, 111)

Liikkeestä, jossa ei sallita erillisyyttä, on hyvin vaikea irrottautua. Tällöin yhteisön jäsen voi yrittää ratkaista yksilöllisyyden säilymisen ja yhteensulautumisen vaaran välisen jännitteen luomalla suojakseen jakautuneen identiteetin, joista toinen on ympäristön ehdoilla toimiva ”false self” ja toinen toisilta piilotettu, oma todellinen ”true self”. Tällaista jakautunutta identiteettiä ylläpitää yhdenmukaisuuden paine: mitä suurempi tarve tulla yhteisön hyväksymäksi, sitä suurempana riskinä koetaan oman todellisen, uniikin, ainutlaatuisen ja erilaisen itsen paljastuminen. (Von Schulman 2018) Tällaisen jakautuneen identiteetin paljastaminen puolisolle tai terapeutille voi olla hyvin vaikeaa ja siitä pois oppiminen voi olla vuosien työ (Anttonen 2019, 77-111). Jakautunutta identiteetin mallia ruokkii usein vanhempien sukupolvien harras toive jälkikasvun pysymisestä taivastiellä. Isovanhempien mieltä ei haluta pahoittaa ja niinpä hiljaisuudessa kapinoivat nuoret ja nuoret aikuiset saattavat toimia joskus salaa omalla tavallaan yrittäen samalla pysyä jollain tavalla ja tasolla hengellisillä juurillaan. (Ruoho, Ilola 2014, 299) Kun tällainen valheessa eläminen alkaa tuntua liian raskaalta, jää vaihtoehdoksi enää erota liikkeestä. Tätä kuvastavat nämä kirjallisuudesta poimitut lauseet: ”Olen ajatellut, että irtautumisessani oli kyse aikuistumisesta. Olisiko ollut mahdollista aikuistua ilman irtautumista, en tiedä. Minulle ero liikkeestä kuitenkin näyttäytyi omien valintojen, oman tahdon ja oman tien etsimisen mahdollistumisena…”  ”Muistan, että tunsin joutuneeni muottiin tai karsinaan, johon en kuulunut tai mahtunut. Ehkä oli kyse siitä, että lestadiolaiset normit eivät mahdollistaneet minulle henkistä kasvua, joka oli jo tapahtumassa.” (Remes, Ylönen Linjaman kirjassa 2014, 75, 79) Tai kuten yksi sanojensa julkaisemiseen luvan antanut asiakkaani totesi: ”Olisin halunnut olla mukana liikkeessä, mutta omanlaisena. Mutta se ei käynyt.”

Poikkeavasti ajatteleva tai toimiva ihminen on yhteisön yhdenmukaisuuden kannalta vaikea, ja häneen nähdään tarpeelliseksi vaikuttaa, jotta hänet saadaan näkemään asia samalla tavalla kuin muut, toimimaan odotusten mukaisella tavalla. ”Hoitaminen”, ”välittäminen” ja ”yhteinen rakkaus” ovat yhteisön ilmauksia tilanteille, jotka voidaan kokea hengellisenä väkivaltana. (Hurtig 2013,154) Ahtaan uskonnollisen yhteisön suhteessa olemisen tapa heijastuu myös parisuhteeseen. Symbioottisessa, lukkiutuneessa suhteessa toisen muuttuminen koetaan suurena uhkana. Usko voi olla sisäistetty niin omaksi persoonaksi, että toinen uhkaa omaa persoonaa kyseenalaistaessaan uskoa. Tästä seuraa kriisi symbioottiselle parisuhteelle, missä toisen muuttumista ja kasvua, erillisyyttä ei sallita. Erillisyyteen kasvaminen symbioottisena koetusta suhteesta herättää toisessa pelon puolison menettämisestä kokonaan. Toinen ei näe, että erillistymisen jälkeen puoliso voisi palata hänen luokseen omasta vapaasta tahdostaan, ilman ”pakottavaa rakkautta” ja kontrollia, kuten murrosiän ohittanut nuori aikuinen luo uudenlaisen aikuinen-aikuinen suhteen omiin vanhempiinsa. Myös seksuaalisuus parisuhteessa tukahtuu erillisyyden puutteessa, sillä toimivaan seksuaalisuuteen ja latauksen syntyyn tarvitaan erilaisuutta, outoutta ja jännitettä. Jos ei ole mahdollisuutta tutustua vierauteen ja erilaisuuteen, seksuaalisuus pelottaa. (Anttonen 2019, 77-111)

5 Vanhoillislestadiolaiset parit perheneuvonnassa

Vanhoillislestadiolaisia pareja käy suhteellisen runsaasti perheneuvonnassa. Tästä voidaan päätellä, että liikkeen piirissä meidän palvelumme on tunnettua ja että kirkon perheneuvonta on saavuttanut liikkeen piirissä olevien luottamuksen. Tämän vuoksi on tärkeää, että perheneuvonnassa ymmärretään tämän asiakasryhmän erityisiä kysymyksiä samoin kuin muidenkin tiiviisiin yhteisöihin kuuluvien parien kysymyksiä. Osa asiakkaista puhuu hyvin lämpimästi vanhoillislestadiolaisen liikkeen merkityksestä elämässään, vaikka olisivatkin siitä irtautuneet. Lämpimät muistot liittyvät usein yhteisöllisyyden luomaan vahvaan joukkoon kuulumisen tunteeseen ja laajaan sukulais- ja ystäväverkostoon. Liikkeen tuomaa turvallisuuden tunnetta arvostetaan. Perheneuvontaan hakeudutaan kuitenkin silloin, kun ollaan kriisissä tai tyytymättömiä omaan elämäntilanteeseen, ja sen vuoksi tässä artikkelissakin korostuvat ahtaan uskonnollisuuden varjopuolet.

Perheneuvonnassa kohtaamme usein uupuneita suurperheiden vanhempia, jotka ovat avioituneet ehkäisykiellon takia hyvin nuorina, usein ensirakkautensa kanssa, oman aikuistumisen ollessa vielä kovin kesken. Seksuaalisuus liitetään liikkeessä vahvasti vain avioliittoon ja se on usein raskaudenpelon, häpeän ja velvollisuuden sävyttämää ja aiheuttaa parisuhteissa suurta tyytymättömyyttä ja riitojakin. Naisen rooliin ladataan paljon odotuksia, kun jatkuvan äitiyden lisäksi hänen tulisi olla miehelleen myös haluttava vaimo, ainoa nainen, johon mies saa halunsa kohdistaa. Symbioottisissa parisuhteissa äidin rooli tulee usein naisen kannettavaksi myös suhteessa mieheen. Taustalla voi hyvinkin olla miesten kokemus siitä, että omassa lapsuudessa isossa sisarusparvessa ei ole saanut riittävästi äidin läsnäoloa ja rakkautta osakseen, jolloin avioliitossa mies takertuu vaimoonsa ja kokee, että nyt hän viimein saa ”äidin” täysin omakseen ja ottaa väkisin (ainakin henkisessä mielessä) kaiken hänelle kuuluvan itselleen. Tämä saattaa johtaa avioliitoissa tilanteisiin, missä vaimo kokee miehen halun vaatimuksena ja velvollisuutena. Miehen kokemus ei ole paljon onnellisempi. Miltä tuntuu harrastaa seksiä kumppanin kanssa, joka ei sitä oikeasti halua?

Monella vanhoillislestadiolaisella on nykyisessä suhteessaan, samoin kuin on ollut omassa lapsuudenkodissaankin, hyvin perinteiset roolimallit, missä mies perheen päänä ansaitsee elannon ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Jotkut naiset ovat kokeneet jääneensä hyvin yksin lastenhoidon ja monenlaisen vastuunkantamisen kanssa. Toistuvat raskaudet ja imetys voivat kaventaa naisen mahdollisuutta vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Hän voi kokea uhrautuneensa ja jääneensä kiltteytensä vangiksi. Samaan aikaan perheen isä on saattanut kokea suurta riittämättömyyttä suurperheen elättäjän roolissaan ja kärsinyt siitä, että ei ole voinut viettää enempää aikaa perheensä kanssa.

On varsin tavallista, että teinien itsenäistymiskamppailu avaa vanhempien omat, kesken jääneet itsenäistymiskysymykset uudelleen työstettäviksi. Moni vanhoillislestadiolainen tunnistaa omassa lapsuudessaan olleensa kiltti sopeutuja, jonka omat tarpeet eivät ole läheskään aina tulleet kuulluksi isossa sisaruskatraassa. Moni on kantanut vanhimpana lapsena (erityisesti tyttönä) paljon vastuuta muista sisaruksista ja omista vanhemmistaankin ja heidän (erityisesti äidin) jaksamisesta. Kehityspsykologisesti itsenäistyminen ja erillistyminen tapahtuu aggression kautta ja aggression vastaanottaminen on vaikeaa, jos ei itsellä ole kokemusta siitä, että omat tunteet ovat tulleet kannatelluiksi. Vihaan tunteena kohdistuu uskonnollisissa piireissä usein myös kielteisiä ajatuksia. Kaikkia pitää rakastaa, ketään ei saa vihata. Miten silloin voi kapinoida itsensä irti vanhempien vallasta? Perheneuvonnassa kohtaamme usein pareja, joista toinen tai molemmat puolisot kokevat elävänsä nyt takautuvasti elämättä jäänyttä murrosikäänsä.

Avioero on liikkeen sisällä suuri synti ja häpeän aihe, opin mukaan jopa täysin kielletty, vaikkakin nykyään vanhoillislestadiolaisuuden piirissä avioeroihinkin on alettu suhtautua jossain määrin sallivammin ja liikkeen piirissä on myös eronneita pareja ja uusioperheitä. Eropäätöstä hidastaa kuitenkin liikkeen virallisen opin ja sosiaalisen paineen lisäksi myös toisen osapuolen uhkaava musertuminen toisen eropohdintojen äärellä. Kun suhteeseen jäädään toisen tai yhteisön painostuksesta, on selvää, ettei kukaan voi hyvin. Jotkut, parhaissa tapauksissa, löytävät tiensä yksilöterapiaan ja jotkut jäävät perheneuvontaan pohtimaan, kuinka voi rakastaa (vai voiko?) ihmistä, joka edustaa jotain sellaista yhteisöä ja arvomaailmaa, mistä itse kamppailee irti ja jonka piirissä hänelle avautunut uusi avara ajattelu tuomitaan tieksi helvettiin. Osa pareista päätyy tai on jo päätynyt eroon ja usein myös sitä myöten vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irrottautumiseen. Osa kokee, että heidät on eron tullessa hylätty yhteisön taholta ja osa jää roikkumaan ”puolitiehen”, eläen jonkinlaista kaksoiselämää, kun kokonaan irrottautuminenkin tuntuisi liian vaaralliselta.

Työssäni olen havainnut, että niin vanhoillislestadiolaisen yhteisön ja sen jäsenen kuin puolisoidenkin välisissä suhteissa liikutaan usein mustavalkoisessa mielentilassa. Parilla saattaa olla suojaava, yhteinen fantasia siitä, millainen parisuhteen tulisi olla. Siihen liitetään ajatus siunattuna olosta, omasta erityislaatuisuudesta liikkeen jäsenenä. Elämän rumuus, oma pahuus tai parisuhdeongelmat eivät mahdu tähän fantasiaan ja tämän yhteisen fantasian särkyminen aiheuttaa voimakkaan pettymyksen. Terapiassa näkyy usein myös, että vaikka pari on lähtenyt lestadiolaisesta liikkeestä, liike ei ole lähtenyt heistä. Parin vuorovaikutuksessa näkyy tiedostamattomalla tavalla kaikki se, mitä vuosien aikana on opittu yhteisön sisällä, niin suhtautumisessa seksuaalisuuteen kuin vaikeutena paljastaa itseä toiselle tai sietää sitä, että toista ei voi kontrolloida. Voi viedä pitkään, että luottamus parisuhteessa kasvaa kontrollin tilalle. (Anttonen 2019, 77-111)

Perheneuvontaan tullaan usein, kun parisuhde on jumittunut tilaan, missä kumpikin koettaa työstää omia kasvuhaasteitaan heijastamalla ne toisen kannettavaksi ja missä toisella ei ole kykyä ja voimia sulattaa toisen pahaa oloa ja palauttaa heijastukset sellaisessa muodossa toiselle, että hän kykenee ottamaan ne osaksi itseään. Perheneuvontaan tullaan myös silloin, kun samanlaisuuden illuusio on murtunut ja parilla ei ole kykyä kolmanteen eli oman suhteensa tarkastelemiseen ulkopuolelta. ”Kolmas” on voinut tähän asti olla vaikkapa lapsi, koira, ulkopuolinen suhde tai uskonto. (Anttonen 2019, 77-111) Usein uskottomuudenkin taustalta löytyy tällainen erillistymisprosessi, missä toinen ikään kuin ”salaa mutsilta lähtee vieraisiin” yrittäen tiedostamattaan näin tuhoavalla tavalla ratkaista parisuhteen symbioottisuutta (Timoria 2014). Pariterapiassa pyrkimyksenä on huolenpidon mielentilan aiheuttaman syyllisyyden muuttuminen haluksi korjata aiheuttamansa vahinko ja ottaa vastuu omasta käytöksestään. Terapian tavoitteena on saada pari näkemään oma parisuhteensa ikään kuin kolmantena, saavuttaa parimielentila, jossa pari oppii havainnoimaan ja ajattelemaan suhdettaan ja samalla kykenee rakastamaan itseä ja toista kaikkine puolineen. (Anttonen 2019, 77-111). Parhaimmillaan tällaisessa pariterapiassa terapeutin kyky ajatella ja sietää siirtyy puolisoille kyvyksi ajatella ja sietää suhdettaan ja siinä tapahtuvaa projektioiden virtaa (Morgan 1998).

Tilanteissa, joissa puolisoista toinen on alkanut henkisesti irrottautua mustavalkoisesta uskonyhteisöstä ja symbioottisesta parisuhteestaan, toisen henkinen kasvu ja erillistymispyrkimykset aiheuttavat toisessa puolisossa pelkoa ja turvattomuutta. Perheneuvojina meiltä odotetaan tietotaitoa kohdata tämä kehityksellinen haaste niin psykologiselta kuin hengelliseltäkin kannalta. Ajattelen, että vanhoillislestadiolaiset parit eivät tule kuulluiksi ja autetuiksi ellemme kykene liikkumaan näillä molemmilla tasoilla. Kirkon työntekijöinä meillä on mahdollisuus olla tarjoamassa näille pareille levollista ja hyväksyvää tilaa, toimia kannattelijoina ja tarjota näin ensin mahdollisuutta nähdä meidät terapeutit ”kolmantena” ja myöhemmin oma suhteensa kolmantena, joka tukee ja kannattelee heitä kumpaakin. Joskus vauriot voivat olla niin syviä, että puolisoista jompikumpi tai molemmat tarvitsevat pariterapian tueksi omaa yksilöterapiaa ja siihen me voimme perheneuvojina olla heitä myös rohkaisemassa.

kukka
Kuva: Maija Räihä

6 Pohdintaa

Olen huomannut, että vanhoillislestadiolainen liike ei rohkaise tai tue jäseniään itsenäiseen, aikuiseen ajatteluun ja kriittisyyteen. Yhteisössä, missä auktoriteetit selkeästi sanelevat sen, mikä on oikein ja mikä väärin, missä yksilön ei tarvitse, eikä hänen myöskään anneta ajatella itse, on tietyllä tavalla helppo elää. Yksilön ei tarvitse siinä ottaa vastuuta, mutta samalla hän ei myöskään voi itsenäistyä eikä irrottautua, kun niin yhteisö kuin yksilötkään eivät kestä sitä ei-tietämisen ja epävarmuuden tilaa, mikä huolenpidon mielentilasta avautuu. Uskonnollisessa liikkeessä, missä kaikkea halutaan kontrolloida ja hallita, ei ole luottamusta siihen, että pysyvässä epävarmuuden tilassa pystyy elämään. Kaiken pohjalla on syvä turvattomuuden kokemus. Symbioottinen parisuhde tarjoaa oivallisen avun tähän turvattomuuden tunteeseen, mutta johtaa jatkuessaan parisuhteen kannalta tuhoisiin projektioihin ja kieltämismekanismeihin.

Monelle vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenelle avioeron ajatteleminenkin on liian ahdistavaa. Kun toinen puoliso alkaa kasvaa, erillistyä, herää toisessa valtava turvattomuuden tunne. Eroaminenhan tarkoittaisi sitä, että joutuisi ottamaan omat projektionsa takaisin, itsen kannettavaksi tai voi tuntua, että kadottaa osan itsestä toisen mukana. Tällaisessa yhteensulautumisen ideaalissa toinen puolisosta saattaa kokea, että hänen onnellisuutensa on toisen vastuulla. Ja kun vielä opin mukaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ero ei ole todellinen vaihtoehto, on selvää, että opille kuuliaisimmat parit ovat umpikujan edessä, ellei toinenkin kumppani herää samaan prosessiin.

Suhteen symbioottisuus näkyy monen eroa pohtivan tunteissa siinä, että he eivät koe olevansa mitään omana itsenään ilman puolisoaan. Erillistymiskriisissään kamppailevan osapuolen taas on vaikea arvostaa takertuvaa kumppaniaan, sillä hän odottaa puolisoltaan samaa kuin mihin itse on kasvamassa: itsenäisyyttä ja vastuunottoa oman elämänsä mielekkyydestä, seisomista omilla jaloillaan. Arvostus kumppania kohtaan on myös koetuksella irtiottoa tekevällä osapuolella kumppanin edustaessa sellaisia yhteisön arvoja, joista hän parhaillaan itse kamppailee irti. Kun tähän vielä lisätään irrottautuvan puolison tietoisuus yhteisön, mukaan lukien oman puolison, ajatukset liikkeestä tai avioliitosta eroamisesta kadotukseen johtavana syntinä, niin moniko avioliitto kestää tämän?

Kirjoittaessani tätä, mietin kuinka suuren haasteen edessä olemme tässä asiassa maailmanlaajuisesti. Vastaavanlaisia yhdenmukaisuutta edellyttäviä vahvoja yhteisöjä on paljon ja niitä vastaan voidaan taistella vain kannattelun, ymmärryksen ja rakastetuksi tulon kokemuksia vahvistamalla. Jeesuksen oppi siitä, kuinka pahaan tulee vastata hyvällä, lienee psykoanalyyttisenkin ajattelun mukaan paras mahdollinen keino torjua turvattomuudesta ja pelosta syntyvää vihaa ja pahan projisoimista toiseen, vieraaseen. Toivon ja uskon, että tässä taistelussa kirkon perheneuvonnalla on paljon annettavaa niin vanhoillislestadiolaisille kuin muillekin pareille heidän omaksi, mutta myös lastensa parhaaksi. Päätän artikkelini Pauliina Rauhalan tiivistämään lauseeseen, joka mielestäni sopii hyvin kuvaamaan tehtäväni punaisen langan: ”Tänään ajattelen, että ihmisen tärkein kehitystehtävä on oppia yhdistämään mielessään hyvyys ja pahuus, käsittää ne kaikissa ihmisissä ja yhteisöissä samaan aikaan vaikuttaviksi voimiksi” (Rauhala 2018, 362).

Lähdeluettelo

Aalberg, Veikko ja Siimes, Martti 2007, Lapsesta aikuiseksi: nuoren kypsyminen naiseksi tai mieheksi. Kustannusosakeyhtiö Nemo.  

Aavaluoma, Sanna 2016. Kunnes kuolema meidät eriyttää. Muistisairaan puolison suruprosessi ja toipuminen puolison kuoleman jälkeen. Helsinki. Omakustanne.

Airas, Christel. 2005. Lapsuuden normaali kehitys syntymästä taaperoikään.

Teoksessa: M. Brummer & H. Enckell (toim.) Lasten ja nuorten psykoterapia. Helsinki: WSOY.

Anttonen, Anne 2019. Parisuhde kolmantena. Psykoanalyyttisia kirjoituksia paripsykoterapiasta. Erilaisuuden sietämättömyydestä luovaan tunneyhteyteen psykoanalyyttisessa paripsykoterapiassa. Tampere. Therapeia-säätiö.

Colman, Warren. 2014. The Intolerable Other: The Difficulty of Becoming a Couple. Couple and Family Psychoanalysis: Volume 4 Number 1 / Full Issue

Editor: Molly Ludlam. Tavistock Relationships.

Hurtig, Johanna 2013. Taivaan Taimet. Osuuskunta Vastapaino. + henkilökohtaiset keskustelut 2020.

Hyrck, Matti 2014. Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen? Helsinki. Therapeia-säätiö.

Linjama, Topi 2014. Nyt vapaa olen. Tampere. Suomen yliopistopaino.

Lähteensuo, Jaana 2019. Parisuhde kolmantena. Psykoanalyyttisia kirjoituksia paripsykoterapiasta. Narkissos ja vastavuoroisuuden puute. Tampere. Therapeia-säätiö.

Mankinen, Kaija, Jokinen, Irja, Lintu, Ritva, Schulman, Marja 2015. Pikkulapsesta koululaiseksi, psykodynaaminen näkökulma tunne-elämän ja ihmissuhteiden kehitykseen. Helsinki. Therapeia-säätiö.

Morgan, Mary 1998, On being able to be a couple. Teoksessa: Grier, Francis (toim.). Oedipus and the couple. Britton. Tavistock Relationships.

Morgan, Mary 2018. Intrusiveness and intimacy in the couple. Teoksessa: Ruszczynski, Stanley and Fisher, James (ed.). The projective gridlock: a form of projective identification in couple relationships. London and New York. Routledge.

Rauhala, Pauliina 2018. Synninkantajat. Helsinki. Gummerus.

Ruoho, Aila ja Ilola, Vuokko 2014. Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Atena kustannus.

Timoria, Marjo 2014. Metodi Teamin pari- ja seksuaaliterapiakoulutuksen luento.

Von Schulman, Aili 2018. Luento ”Hukunko seurakuntaan?”: Uskonnolliset kysymykset psykoterapiassa Osa 2, eriytyminen, erillisyys ja irrottautuminen 29.9.2018.


Kirjoittajan aiheen valintaan ja artikkeliin liittyvät ajatukset ovat syntyneet kymmenen vuoden aikana hänen työskennellessään kolmessa eri Etelä-Suomen perheasiain neuvottelukeskuksessa.