Pertti Arola, kehitysvammaistyön pastori, Paimio
Kehitysvammaiset ihmiset ovat usein luonnostaan ”yhteisöjen ihmisiä”. Moni heistä ottaa luontevasti ja estottomasti kontaktia lähimmäiseensä. He lähtevät rakentamaan yhteyttä ja he kokevat monta kertaa vahvasti kuuluvansa yhteen tapaamiensa ihmisten kanssa – kuuluvansa samaan joukkoon. Onhan mahdollista, että heitä yhdistää kohtaamansa ihmisen kanssa moni asia: he kannattavat samaa jääkiekkojoukkuetta, heillä on pitkä tuttavuus television kautta tai he huomaavat pitävänsä molemmat keväästä ja samasta jäätelömausta. Yhteen kuulumisen kokemus ja syvän ystävyyden tuntu voi lähteä liikkeelle pienestä asiasta.
Moni kehitysvammainen on myös ”yhteisöjen ihminen” olosuhteiden pakosta. He asuvat asumisyksikössä, jossa he eivät ole itse välttämättä valinneet asuintovereitaan. He käyvät ehkä töissä toimintakeskuksessa, jossa elämä on myös tiivistä, yhteisöllistä ja välillä äänekästäkin. Yhteisö voi tarjota tukea, ystävyyttä ja turvaa – mutta voi myös kiristää hermoja ja vaatia luovuutta, että on mahdollista löytää omaa tilaa ja omaa rauhaa.
Tiivis yhteisö on sekä mahdollisuus että uhka myös positiivisen uskonnonvapauden näkökulmasta. Ystävät ja asumisyksikön yhteiset rutiinit voivat tarjota tukea hengellisyyden toteuttamiseen. Voidaan tehdä yhteisiä kirkkoretkiä, voidaan katsoa televisiojumalanpalveluksia, voidaan keskustella yhdessä myös uskonnollisista kysymyksistä. Tai sitten voi olla niinkin, että resurssit ja asumisyksikön käytännöt jättävät kirkolliset tavat varsin pieneen rooliin. Kun sitten aikanaan kirkkoon voisi taas lähteä, ei ole henkilökuntaa, että retki onnistuisi. Ei ole aikaa, että ehdittäisiin jo sunnuntaiaamu klo 10:ksi kirkkoon. Ei ole varaa, että päästäisiin taksilla kaikkiin kivoihin tapahtumiin. Ei ole henkisiä voimavaroja lähteä, kun meidän asukkaamme aiheuttaisivat siellä kirkossa kuitenkin vain meteliä ja häiriötä.
Niinpä seurakunnilla on ollut säännöllisiä vierailuja ainakin joissain kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien yksiköissä. Kun yksiköstä on ollut hankala lähteä kirkkoon, on seurakunnasta tultu heidän luokseen. Seurakunnan työntekijän tehtävänä on siis toimia ikään kuin sillanrakentajana kahden yhteisön välillä. Hän tuo seurakuntayhteisön mukanaan tuohon yhteisöön, josta osallistuminen ympäröivän yhteiskunnan toimintoihin on ollut rajoitettua. Toisin päin ajateltuna seurakunnan työntekijä auttaa kiinteää asumisyhteisöä tulemaan osaksi seurakuntaa. Asukkaat kokevat osallistuvansa. Asukkaat saavat kokea, että he kuuluvat merkityksellisinä jäseninä seurakuntaan.
Kysymys on saavutettavuudesta. Kirkon olemukseen kuuluu, että se on yhteisö, jossa jokaisella on tilaa. Yhteisö etsii luokseen niitäkin jäseniä, jotka uhkaavat jäädä syrjään. Yhteisö etsii väyliä ja tapoja, joilla se tavoittaa myös marginaaliin jääneitä – myös tällaisina poikkeusaikoina.
Työntekijälle tällainen sillanrakentajan rooli voi olla luonteva ja mielekäs. Avoin ja konstailematon kehitysvammaisten yhteisö ottaa seurakunnan edustajan mutkattomasti vastaan. Monelle tällainen paikka voi olla kuitenkin iso haaste – matka kohti suurta tuntematonta. Millaisia ihmisiä on vastassa, miten he käyttäytyvät, mitä he ymmärtävät, miten minun pitäisi toimia? Ehkä työntekijä on käynyt yksikössä aiemminkin, mutta silti vanha tuttu paikka tuntuu vierailijan kannalta aina yhtä hankalalta tai jopa pelottavalta.
Toisaalta tällainen vierauden kokemus voi olla monelle meistä terve muistutus: välillä menemme yhteisöön, jossa koemme olevamme vieraita ja muukalaisia. Onko tämä se kokemus, jota esimerkiksi kehitysvammainen kantaa mukanaan koko ajan? Kokeeko hän ihmisten parissa aina samanlaista toiseutta?
Mitä olisi siis tehtävissä? Onko tätä vierautta ja toiseutta mahdollisuus mitenkään purkaa? Tässä artikkelissa esittelen muutamia käytännön vihjeitä sillanrakentajan toimiessa erityisryhmien kanssa. Toivottavasti käynnit yksiköissä voivat taas jatkua pandemian jälkeen. Joka tapauksessa tarve siltojen rakentamiseen ja yhteyden luomiseen säilyy, tapahtui se sitten henkilökohtaisissa kohtaamisissa, etäyhteyksissä tai hartausvierailuissa.
Valmistautuminen etukäteen
Vaikka asumisyksikön yhteisö onkin kenties varsin tiivis, eivät asukkaat ole välttämättä keskenään mitenkään samanlaisia. Ja ihmisistä kun on kysymys, ei mahdollinen diagnoosi kerro heistä vielä juuri mitään. Henkilön luonne, taidot ja mieltymykset eivät ole sidottuja esimerkiksi hänen mahdolliseen vammadiagnoosiinsa. Vierailijan käyntiä tai hartauden suunnittelua helpottaa, jos hän tuntee tai tietää paikasta ja siellä olevista persoonista etukäteen jotain muuta kuin pelkän diagnoosin tai nimen (esim. ”Kehitysvammaisten toimintakeskus”). Millaisia osallistujia on paikalla? Mistä he pitävät? Miten he kommunikoivat? Montako henkilöä suunnilleen osallistuu? Vierailun valmistelun kannalta hankalimpia ovat paikat, joissa osallistujien profiili on kovin vaihteleva. Joskus voi olla niinkin, että läsnä on erilaisella sekoituksella vanhuksia, mielenterveyskuntoutujia ja kehitysvammaisia. Tai monipuolisesti kommunikoivien ja sosiaalisesti taitavien kehitysvammaisten osallistujien lisäksi paikalla on – ehkä enemmistönä – vaikeavammaisia, joihin on vaikea saada kontaktia.
Sama koskee henkilökohtaista yhteydenottoa. Seurakunnan työntekijää on esimerkiksi pyydetty keskustelemaan surusta läheisensä menettäneen kehitysvammaisen kanssa. Jos henkilö ei ole tuttu ennestään, saako hänestä jotain taustatietoa? Miten hän ilmaisee suruaan, miten hän kommunikoi, käyttääkö hän kuvia tai muita apuvälineitä? Olisiko hyvä ottaa mukaan muutama kuva – yksinkertaisimmillaan vaikka itku- ja nauruhymiöt – joilla asioita ja tunteita voisi lähestyä?
Onko tilanteita mahdollista eriyttää?
Kun kyseessä on normaali hartauskäynti, on tietysti yksinkertaisempaa ja aikaa säästävää, jos selvitään yhdellä tilaisuudella. Mutta olisivatko tilanteet rauhallisempia ja antoisampia, jos peräkkäin pitäisikin kaksi tilaisuutta vähän pienemmille ryhmille? Olisiko osallistujia mahdollisuus vähän profiloida? Erikseen sosiaaliset sekä toisaalta niukasti kommentoivat, omissa oloissaan viihtyvät? Mahdollisen profiloinnin haasteena voi olla se, että välttämättä diagnoosi ei ole tosiaan se paras eriyttämisen peruste. Aina luontevin jako ei mene edes niin, että vanhukset ja kehitysvammaiset osallistuisivat eri tilanteisiin. Sen sijaan mielekkäämpää olisi ottaa huomioon osallistujien luonne ja aktiivisuus.
Suunnittelu etukäteen
Useinkaan tällaiseen jakoon ei ole mahdollisuuksia. Tällöin hartauden pitäjän haasteeksi jää suunnitella ohjelmaa, jossa on ”jokaiselle jotain”. Vastaavasti esimerkiksi videohartauteen voi osallistua ”kuka tahansa”. On siis lähdettävä liikkeelle suunnittelusta, joka sopii jokaiselle. Monipuolinen ja moniaistinen hartaus antaa sisältöä mahdollisimman monelle osallistujalle. Jo pelkästään musiikki ja muu äänimaailma tuovat monipuolisuutta puheen keskelle. Lisäksi voi käyttää kuvia, esineitä ja ehkä jopa jotain haisteltavaa tai tunnusteltavaa.
Kun suunnittelutyö on tehty, kannattaa hetki vielä miettiä, tuliko tästä ”monipuolisesta kokonaisuudesta” silti yhtenäinen? Monipuolisenkin kokonaisuuden on hyvä olla sisällöltään selkeä ja riittävän yksinkertainen. Hartaussuunnitelman äärellä kannattaa siis kysyä: Mitä todella yritän sanoa? Uskallanko keskittyä ydinajatukseen vai rönsyääkö sisältö moneen suuntaan? Onhan tuo ydinajatus esitetty riittävän loogisesti ja konkreettisesti? Kohtaako tämä kokonaisuus jotenkin sen elämäntodellisuuden, jossa osallistujat elävät?
Olosuhteisiin vaikuttaminen
Entä onko paikka tuttu ennestään? Pystyykö tällöin vaikuttamaan ja esittämään toiveita, miten osallistujat istuvat tai miten heidät sijoitetaan?
Miten tilasta saisi rakennettua mahdollisimman yhtenäisen? Ainakin niin, että kaikki näkisivät hartauden pitäjän.
Saako eteen, mahdollisimman hyvin kaikkien nähtäväksi, rakennettua alttaripöydän?
Tai onko paikassa mahdollista vaikuttaa jotenkin fyysisiin esteisiin? Olemmeko asettuneet tilaan, johon pääsee pyörätuolilla? Miten kuuluvuuden, kaikuisuuden ja äänentoiston laita? Monta kertaa jo suhteellisen yksinkertainen ja edullinen kannettava kaiutin voisi auttaa.
Saapuminen tilanteeseen
Tuleminen aivan vieraaseen tilanteeseen oudosti käyttäytyvien ihmisten keskelle on jännittävää. Tällaisten omien rajoitteiden myöntäminen helpottaa tilanteeseen asennoitumista. Tavoitteena kun on toimia mahdollisimman luontevasti ja ennakkoluulottomasti: ihmiset ihmisinä kohdaten. Niinpä on turha lähteä kysymään, miten minun kuuluisi kohdata kehitysvammainen ihminen. Tai mikä olisi paras tapa ja taktiikka; mitä minun pitäisi tietää? Tärkeintä on olla omana itsenään. Se riittää! Monet kehitysvammaiset ihmiset ovat avoimia ja taitavia ottamaan kontaktia vieraaseen ihmiseen. Niinpä he voivat yllättävän usein itse olla aktiivisia osapuolia kohtaamisessa, kun heidän luokseen tulee avoimin mielin.
Erityisesti vaikeavammaisen henkilön kohdalla henkilökohtainen kontakti voi olla antoisampaa kuin hienosti suunniteltu ja rakennettu hartauspuhe konsanaan. Isossa ryhmässä kaikkien tervehtiminen ja huomioiminen aluksi voi olla haastavaa. Voi olla, että koskaan ei enää palata perinteiseen käytäntöön, jossa uudessa tilanteessa tehdään kättelykierros ihmisiä tervehdittäessä. Silti voi yrittää huomioida ainakin osan vaikeavammaisista osallistujista henkilökohtaisesti – erityisesti heitä, jotka eivät reagoi yleiseen tervehdykseen: voi käydä taputtamassa olalle, tavoitella katsekontaktia ja ”kysyä kuulumiset”. Vastausta tuskin saa, mutta ehkä jokin liikahdus on saavutettu.
Aktiiviset ja sosiaaliset kehitysvammaiset ovat taitavia luomaan kontaktin toiseen ihmiseen – myös paikalle saapuneeseen satunnaiseen hartausvierailijaan. Vaikeavammaisten seurakuntalaisten kohdalla aloite jää todennäköisesti vierailijalle. Tällöinkin kannustan haastamaan itsensä rohkeasti epämukavuusalueelle. Pienillä fraaseilla pääsee liikkeelle. ”Mitäs tänne kuuluu”, ”onpas ollut lämpimiä kevätpäiviä”, ”joko täällä joulua odotetaan”. Normaalilla tervehdyksellä, jutustelulla ja aloituksella kohdataan ihmiset ihmisinä, vaikka small-talk jäisikin yksipuoliseksi ja joutuu vastaamaan itse omiin kysymyksiinsä.
Itse hartautta aloittaessa voi valmistaviin toimiin pyytää apua – tai ainakin osallisuutta – läsnäolijoilta. Esimerkiksi alttaripöydän rakentamisessa voi avustaa hyvinkin vaikeavammainen henkilö.
Hartauden toteuttaminen
Rytmittäminen musiikilla. Tilaisuuden voi aloittaa ja lopettaa ”kirkonkellojen” kuten triangelin soitolla.
Mitä enemmän osallistujissa on vaikeavammaisia, sitä lyhyempinä kannattaa puhejaksot pitää. Samalla puheeseen tulee luonnostaan tarpeellista toistoa, kun laulun jälkeen jatketaan siitä, mihin oli jääty. Kaikulauluna voi ottaa myös vieraampia lauluja. Esimerkiksi monet Taize-laulut toimivat hyvin kaikulauluina.
Osallistaminen. Voiko jonkun laulun aikana antaa rytmisoittimen jollekin osallistujalle? Pystyykö sen soittamisessa tarjoamaan apua – vaikkapa pappi soittaa yhdessä asiakkaan kanssa sillä aikaa kun kanttori säestää?!
Moniaistisuus ja rekvisiitta. Puheen aiheet ja vaiheet kannattaa samalla kuvittaa tai näyttää esineiden avulla. Joskus hartaus rakentuu rekvisiitan ja kuvien ympärille, joskus kuvat vain kuvittavat puhuttua. Vaikeavammaisten kohdalla kannattaa esine tai kuva viedä lähemmäs ja antaa ehkä tunnusteltavaksi, jos se tuntuu turvalliselta. Kaikkea ei välttämättä ehdi kierrättää kaikkien luona, mutta erityisesti voi huomioida heitä, jotka muuten tuntuvat jäävän passiivisina syrjään. Tällöin tuleva pieni tauko ei haittaa, mutta samalla voi toki tavoitella tilanteen soljuvaa eteenpäin menoa. Jotain pientä voi sanoa – tai toistaa – samalla kun kiertää osallistujien luona, ettei hiljaisuus kasva kovin pitkäksi.
Selkokielisyys. Selkeä ilmaisu (tai selkokieli) on erityisen tärkeää esim. kehitysvammaisten, muistisairaiden ja maahanmuuttajien kohdalla. Hyödyllistä se on kaikille. Selkokieli tarkoittaa selkeää puhetta, lyhyitä lauseita, sivulauseiden välttämistä, vaikeiden sanojen välttämistä ja ytimeen keskittymistä. www.selko.evl.fi auttaa.
Tarinat. Jeesuskin käytti tarinoita ja vertauksia. Tarinoilla voi asian esittää elävämmin – eikä tarinoiden tarvitse aina olla niin ihmeellisiä. Tarinat voivat olla itse kehiteltyjä tai haettu jostain lähdekirjasta. Tarina muuttuu aina elävämmäksi, jos sen pystyy kertomaan lukematta kirjasta. Samalla voi mukana olla rekvisiittaa, jolla havainnollistaa tarinan käänteitä. Yksinkertainenkin kuva tai esine kertoo siitä, mistä puhutaan. Samalla keskittyminen tulee helpommaksi.
Tutun musiikin hyödyntäminen. Toivevirsille ja -lauluille kannattaa antaa tilaa. Jos väki ei pysty niitä toivomaan, kannattaa hetki miettiä, mitkä laulut ovat tämän ikäisille ja tämän taustaisille ihmisille tuttuja: mennäänkö Herra kädelläsi- ja Tilkkutäkki-linjalla vai olisivatko tutumpaa osastoa esimerkiksi virret Herraa hyvää kiittäkää ja Kiitos sulle, Jumalani? Onko näiden ihmisten lapsuudessa soitettu Ystävä sä lapsien vai Jumalan kämmenellä? Tai kenties Rukous on silta?!
Erilaiset häiriötekijät
Jos osallistujilla on vaikeuksia keskittyä tai seurata hartautta tai keskustelua, täytyy nähdä vähän vaivaa huomion ja kontaktin saavuttamiseksi. Puhe ei voi yhteen menoon jatkua kovin pitkään. Monipolvisen juonen sijasta täytyy keskittyä selkeään ydinsisältöön. Kokonaisuuden pitää olla konkreettinen ja selkeä. Keskustelu osallistujien kanssa yleensä auttaa keskittymään ja olemaan mukana tapahtumassa.
Kontakti ja keskustelu on aina kuitenkin myös ”riski”. Yksittäinen osallistuja voi lähteä dominoimaan keskustelua omilla, sinänsä ehkä ihan asiaan liittyvillä ajatuksillaan. Toinen lähtee puheenvuoron saatuaan kovaäänisesti ja pitkästi selostamaan jotain ihan muuta asiaa. Samaan aikaan kolmas käy vaivihkaa keräämässä alttaripöydän esineet omiin kokoelmiinsa.
Joskus ”asioita vaan tapahtuu”. Kaikkea ei tarvitse hallita ja parhaimmillaan erilaiset sattumukset vaan korostavat hartauden armollista viestiä ja luonnetta. ”Jatketaan hymyillen eteenpäin” -asenne yleensä auttaa. Ja aina voi tilanteen rytmittää ylimääräisellä laululla. Samalla voi vaivihkaa katsoa, olisiko henkilökunnalta saatavissa apua esimerkiksi häiriökäyttäytymiseen tai keskustelunhaluisen osallistujan haasteisiin itsensä ilmaisemisessa.
Hartauden pitäjä voi luonnollisesti viedä kokonaisuutta fiksusti haluamaansa suuntaan. Osallistujia voi tarvittaessa ohjeistaa, että nyt on jo tervehditty ja halattu tarpeeksi. Tai että krusifiksia ei ole tarkoitettu puruleluksi. Tai että menisitkö ensin vessaan ja siellä vasta lasket housut alas, tai… Asenteena kun kannattaa olla, että kaikkea voi sattua!
Joukossa saattaa hyvinkin olla joku pohtija, joka lähtee keskustelemaan aiheeseen liittyen ja ihan asiallisesti. Riskinä vaan on, että tällaisen ajattelijan pohdinnat voivat olla niin hyviä ja syvällisiä, että muut osallistujat putoavat kärryiltä. Pystyisikö tällöin hänen kanssaan palaamaan asiaan hartauden jälkeen ja tilanne voisi jatkua niin, että kaikki pysyvät mukana? Pienellä pintaraapaisulla pohdinnat voi toki kohdata myös yhteisessä tilanteessa, mutta pieni kuulostelu on paikallaan, kyllästyvätkö muut läsnäolijat ”liian syvälliseen” puheeseen.
Moniin muihinkin osallistujien keskustelunavauksiin tai tiettyihin aiheisiin jumittamiseen voi hyvä vastaus olla yksinkertaisesti se, että ”puhutaan tästä sitten lisää hartauden jälkeen”.
Mikä olikaan tärkeintä?
Tuliko hartaudesta rakennettua monipuolinen ja hienosti eteenpäin soljuva show? Seurasivatko ihmiset keskittyneinä ja kiinnostuneina? Onnistuinko ilmaisemaan sen, mitä halusin sanoa? Tai saimmeko keskusteltua syvällisesti tärkeistä asioista? Vai oliko lopputuloksena kaaos ja päällimmäisenä tunteena takeltelu sanoissaan ja tekemisissään?
Etenkin vaikeavammaisten yksikössä käynnin jälkeen saa olla itselleenkin armollinen. Hartauden ja ”seurakunnan vierailun” ei tarvitse olla show ja spektaakkeli. Todennäköisesti osallistujat eivät kuitenkaan muista jälkeenpäin hienoja ajatuskulkuja ja kokonaisuuksia. Joskus voi olla niinkin päin, että pieni takeltelu ja kompastelu kertoo armosta enemmän kuin loppuun asti hiottu kokonaisuus. Tärkeintä on sittenkin kohdata ihminen. Yhteisö rakentuu ihmisistä ja yksittäisiä ihmisiä kohtaamalla rakennetaan siltaa koko yhteisöön. Kohtaamisen kautta on voinut välittyä myös jotain armollisuudesta ja Jumalan todellisuudesta. Sen välittäminen ei lopulta ole onneksi kiinni meidän onnistumisestamme. Pysähtyminen, läsnäolo ja vain oleminen, toinen ihminen kohdaten, on lopulta olennaisinta ja arvokkainta, mitä voimme tehdä.