On lauantai-ilta syksyllä 2020. Päivystys alkaa kello 18. Avaan näytön ja oikean sivun. Heti pongahtaa näytölle kymmenkunta puhelua. Ne poimitaan nopeasti ympäri Suomea olevien päivystäjien toimesta, mutta puheluita tulee koko ajan lisää.
Yksinäisyys viikonloppuna on raastavampi. Soittaja arvelee toisten juhlivan ja viettävän aikaa ystävien ja rakkaiden kanssa koronasta huolimatta eikä hänellä ole ketään. Yksinäisyys kuristaa ja hän soittaa päivystykseen, ainoaan paikkaan, missä kokee kuunneltavan ja ymmärrettävän. Joku soittaja ilmaisee asian jopa niin rajusti, että Palveleva puhelin on hänen ainoa ystävänsä. Toinen sanoo päivystäjien olevan oma rotunsa. Monella soittajalla on tuttu ääni. On myös soittajia, jotka ovat löytäneet ensimmäistä kertaa Kirkon keskusteluavun etsiessään apua ahdistukseensa.
Soittaja purkaa huoliaan läheisiään kohtaan. Kyselee, miten pieniä lapsenlapsiaan voi auttaa, kun vanhemmat huitelevat omissa menoissaan ja etsivät uusia kumppaneita, kun nykyisen kanssa on tullut arki ja riidat. Soittajan sydäntä raastaa sekin, etteivät vanhemmat piittaa, saavatko koronan. Näitä soittajia on sattunut päivystysajalleni muutama.
Toisellakin soittajalla on tuttu ääni. Hän ei tunnista minun ääntäni tai sillä ei ole merkitystä. Kuulen äänestä, että on tullut otettua jotain väkevämpää. Hän kertoo olevansa kumppaninsa omaishoitaja. Välillä hän yrittää vakuuttaa ehkä itseäänkin, että on tyytyväinen elämäänsä. Sarkastisesti hän toteaa omaishoidon tuen riittävän hyvin, kun ei käy missään. – Nythän se sitä paitsi sopii oikein hyvin, kun ei koronan vuoksi saa missään käydäkään.
Eräs soittaja kertoo soittavansa instrumenttia omaksi ilokseen. Pyydän häntä soittamaan minulle jotain. Hän kyselee, minkälaisesta musiikista pidän. Lopulta hän soittaa vanhan kansanlaulun. Puhelun lopussa hän tuumaa liikuttuneella äänellä: Et osaa arvata kuinka paljon sinua arvostan, että jaksoit kuunnella yksinäistä. Minä toivotan sinulle jaksamista ja turvallista kotimatkaa, kun vuorosi päättyy. Olen liikuttunut. Mehän vain juttelimme niitä näitä. Emme mitään syvällisiä.
Olen ollut Palvelevan puhelimen päivystäjänä yli 30 vuoden ajan runsaan vuoden taukoa lukuun ottamatta. Suurin syy soittaa on ollut yksinäisyys. Kaikki eivät sitä sano, mutta jos ihminen soittaa yhä uudelleen ja kertoo asioita kuin ystävälleen, eikö se kerro siitä, ettei hänellä ole ystäviä. Joku on traumatisoinut niin, ettei uskalla mennä mihinkään, kohdata ketään kasvoista kasvoihin, mutta nimettömänä voi puhua.
Illan jossain vaiheessa katson näytöltä puheluiden kestoja. Lähes kaikki puhelut ovat kestäneet yli puoli tuntia. Oletan, että muissakin puheluissa on helpotettu yksinäistä iltaa. Monet sanovatkin, että illat ovat pitkiä samoin kuin viikonloput.
Viimeinen soittaja kertoo mielenterveyden ongelmistaan. Hänenkin äänensä on tuttu. Hän on lukenut valtavasti eri alueilta. Tieto purkautuu puheena niin, että asiat sekoittuvat toisiinsa. Välillä hän kysyy: Kuunteletko sinä? Kello tulee yhdeksän ja hän on puhunut 40 minuuttia lähes tauotta. Totean lähteväni valmistautumaan nukkumaan ja toivotan hänellekin hyvää yötä. Ystävällisesti hän toistaa hyvät yöt.
(Luonnehdinnat puheluista on koostettu usein toistuneista teemoista yksityiskohdat muuttaen.)
Kuoleman ja sairastumisen pelkoa
Koronan tultua ihmisten tietoon keväällä liittyi monen soittajan pelko ja hätä kuolemiseen ja siihen, ettei voi tavata läheisiä eikä ystäviä. Joku soittaja oli vihainen, kun ihmiset ovat välinpitämättömiä. Myös valtiovallan ja THL:n viestinnän ristiriitaisuudet aiheuttivat ja aiheuttavat edelleen kiukkua ja pelkoa.
Se, ettei saa mennä hoitokotiin tapaamaan omaisia, aiheutti sekä vihaa että surua. Moni toivoi rukousta, että pääsisi pelosta eikä sairastuisi. Koronan pitkittyminen ja arvaamattomuus on lisännyt sekä omaa että läheisten sairastumisen ja kuoleman pelkoa. Isovanhempien ikävä, kun ei saanut tavata lastenlapsia, oli keväällä ja kesällä lohdutonta.
– Ihmistä me jokainen tarvitsemme, etenkin tällaisena aikana, tiivisti yksi soittaja monien tuntoja.
Eräs mökillä kuukausia aikaansa viettänyt pariskunta oli tyytyväinen, kun sai olla turvassa. – Vaikka valtiovallan taholta annettiinkin ensin kielto olla menemättä mökille, he nauraen kertoivat.
Päivystäjän mietteitä
Joskus olen kokenut kyllästymistä ja päättänyt lopettaa vapaaehtoistyön. Kun sitten olen istunut kolme tuntia puhelimen ja tietokoneen ääressä kuunnellen ja keskustellen, koenkin virkistyneeni. Aito palaute, joskus kielteinenkin, antaa motivaatiota ja palkitsee. Minua tarvittiin. Ja minulla on vielä oppimista.
Korona-aika on tarjonnut uudelleen motivaation olla kuuntelijana. Enhän minä osaa mennä soittamaan yksin asuvan naapurin ovikelloa tai kilauttaa puolitutulle kysellen kuulumisia ja jaksamista. Päivystäjänä voin olla yksi ahdistuneen tai yksinäisen kuuntelija. Palkitsevinta on, kun yhdessä soittajan kanssa pohdimme erilaisia vaihtoehtoja, miten jostakin elämänkiemurasta voi selvitä tai mihin ottaa yhteyttä.
Joskus puhelimesta ei kuulu muuta kuin hengitystä. Jonkun aikaa puheltuani yksin, kuulenkin yhtäkkiä hiljaisen äänen ja pääsemme keskustelun alkuun. Sain työvoiton. Tunnen suurta mielihyvää. Haluan uskoa, että pienetkin askeleet johtavat eteenpäin.
Avohoidossa olevat mielenterveyskuntoutujat ovat – ainakin minulle – vaikeimpia. He ovat vaativia. He tietävät, mitä haluavat, eivätkä he odota muuta kuin kuuntelijan. Tosin joskus saattaa käydä niinkin, että kun kuuntelee, soittaja tokaisee: Oletko sinä siellä? tai: Mikä sinä luulet olevasi. Kuulut samaan joukkoon. Näiden soittojen jälkeen tulee hetkeksi tyhjä ja avuton olo. Lopulta on hyväksyttävä, että soittajalle riitti, kun joku oli puhelimen toisessa päässä.
Väitetään, että kaupungeissa ihmiset ovat yksinäisempiä kuin maalla. Muistan yhden puhelun, missä soittaja surkutteli, kun ei kukaan koskaan tervehdi tai katso häntä, ettei hän ole kenellekään mitään. Silloin päätin, että katson aina vastaantulevia kasvoihin. Jos vastaantuleva myös katsoo, hymyilen ja saatan nyökätäkin. Se ei maksa minulle mitään, mutta jos hymyyn vastataan, tunnen mielihyvää.
Helena Ylimaula