Menetyksen kokeneet ihmiset kertovat usein, miten sen jälkeen osa ihmisistä on alkanut vältellä heidän kohtaamista. Ennen kuin tuomitsemme välttelijät, voimme kurkistaa muistoihimme ja kenties löytää ne kokemukset, jolloin olisimme halunneet väistää. Silloin meillä on ollut tarve pitää kiinni hyvästä olosta tai meillä on ollut liikaa omassa pahassa olossa, niin ettemme ole kestäneet joutua kohtaamaan mitään ikävää. Siinä kohtaa voimme siirtyä hyllyn taakse tai kiinnittyä puhelimeen, kun vastaan on tulossa lapsensa menettänyt, itsemurhan tehneen läheinen tai avioeron tai muun konkurssin kokenut ihminen. Emme haluaisi tulla vedetyksi mukaan niin raskaisiin tunteisiin.
Itseään on hyvä suojella ja kuunnella omaa jaksamistaan. Silloin kun olemme riittävän voimissamme, valitsemme pysähtyä kärsivän ihmisen luona. Varsinkin, jos meillä on kokemuksia kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta ja sen merkityksellisyydestä. Se synnyttää meissä halua jakaa saamaamme lahjaa edelleen. Se auttaa meitä tunnistamaan yhteisen ihmisyytemme.
Kun katselen sinua
avuton myötätunto täyttää minut
tahtoisin henkäistä pimeääsi
kipinän
Sielunhoitotyössä olemme valinneet kohdata juuri niitä vaikeimpia tilanteita. Kun pysähdymme kuuntelemaan, niin samalla tunnistamme itsessämme vaatimuksen; meiltä odotetaan jotain. Riittääkö tosiaan pelkkä läsnäolo vai pitäisikö sittenkin osata sanoa jotain, mikä voisi vähän lohduttaa ja antaa edes hitusen toivoa. On ahdistavaa, kun ei tiedä, mitä sanoa ja ymmärtää, että ei voi antaa sitä, mitä puhuja jossain kohtaa vastoin kaikkea järjellistä toivoo: ota tämä pois, sano, että se ei ole totta.
Roikun sinussa
pidän kiinni
paitasi helmasta
olethan olemassa
silloin minäkin olen
Mitä voi sanoa vanhemmille, joiden lapsi on kuollut. Mitä sanoa itsemurhan tehneen läheiselle tai hänelle, joka on saanut tietää kuolevansa kohta. Tai pikemminkin, mitä kaikkea voikaan sanoa väärin, ja satuttaa siten toista vielä lisää. Liittyä niiden avuttomien lausahduksien joukkoon, jota myöhemmin muistellaan, että sekin meni sanomaan sillä tavalla. Siinä riittää pelkäämistä. ’Otan osaa’, voi jossain tilanteissa kuulostaa valheelliselta. Et sinä voi ottaa tästä yhtään osaa, joku kuvaili kokemustaan. Toinen taas vastasi osanottoon: ei se auta. Ei se auta. Mikään ei auta, kun pahin on tapahtunut. Toivottomuus on läpipääsemätön. On jäätävä lohduttomuuteen.
Kun sinä olet
minä uskallan
katsella kuiluun
pelätä
Silloin, kun ei enää voi tehdä mitään, voi vain olla ja kuunnella sanoja tai hiljaisuutta, joka usein puhuu kaikkein syvimmin. Kun on vain lohduttomuus, täytyy antaa sen olla eikä ajaa sitä sanoilla pois. Kertoja ei ole voinut valita, mitä hänelle tapahtui, mutta hän valitsee kertoa ja me olemme valinneet kuunnella. Siinä on mahdollisuus. Menetyksestä on saatava puhua aina uudestaan jokaisen omalla tavallaan. Kertoa, miten piirtyi se raja, jonka jälkeen kaikki muuttui toisenlaiseksi. Menetyksestä puhumiseen sisältyy menetetyn arvo ja siinä on uuden elämän siemen. Muistoista tihkuu lohdutusta ja häivähdyksiä toivosta. Siitä, että elämä vielä jatkuu, vaikka toisenlaisena.
Näkevät silmät
katsovat suojaansa
kätketyimmänkin kyyneleen
Sielunhoito on kärsimykseen suostumista. Se on sitä, että ei käännä katsettaan, vaikka tahtoisi väistää. Se on itsensä alttiiksi asettamista. Siihen suostumista, että en ehkä osaakaan olla avuksi, vaan joudun pettymyksen ja vihan kohteeksi sanottuani tai tehtyäni jotain, kun luulin tietäväni. Olen kuin säiliö, johon toinen voi sijoittaa liian vaikeat tunteet.
Tietämättömyyteen asettuminen on hyvää sielunhoitoa. Minä en tiedä, mitä sinä juuri nyt tarvitset, mutta voin olla tässä kanssasi. En tiedä, mitä sanoa, mutta en pakene paikalta. Tietämättömyyden sietäminen on vaikeaa. Paljon mieluummin me tietäisimme, mikä auttaisi, ja mitä pitäisi sanoa, että helpottaa.
Kun kuulija uskaltaa olla tietämättömyydessä, hän auttaa kertojaa olemaan olemassa omassa tuskaisessa tietämättömyydessään. Ei voi tietää, miten tästä mennään eteenpäin. Kukaan ei tiedä, milloin ja millä tavalla tämä kaiken läpi tunkeva kipu voi ikinä hellittää. On kuljettava sen sisälle ja lävitse, mutta ei tarvitse kulkea yksin.
Annoit lämpöä
johon yössä pukeudun
katseesi rauha
peittelee minut
Me kaikki kehitymme ja haavoitumme vuorovaikutuksessa. Hyväksyvä vuorovaikutus hoitaa haavojamme ja eheyttää meitä. Meitä ei niinkään paljon riko se, mitä me olemme joutuneet kokemaan, vaan vielä enemmän se, jos me emme saa mahdollisuutta jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Me tarvitsemme todistajan kärsimykselle, jossa olemme joutuneet ja yhä joudumme elämään.
Sielunhoitajina meidän ei tarvitse tietää, mitä sanoa, saamme vain olla ja kuunnella. Sanoja ei tarvitse kaivaa esiin eikä niitä pidä pakottaa. Sanat tulevat, kun on niiden aika. Puhujan sanat ja kuuntelijan sanat syntyvät olemassa olevasta yhteydestä ja parhaimmillaan resonoivat toisiinsa. Yhdessä koettu hiljaisuus luo mahdollisuuksia, jotka eivät ole vielä syntyneet sanoissa. Silloin ei ole, mitä sanoa.
Me saamme tyytyä olemaan ihmisiä, jotka tavoittelevat tavoittamatonta. Olemme epätäydellisiä kuvia täydellisestä Rakkaudesta, joka ei vaadi mitään. Meidän haavojemme kautta me kosketamme toisiamme ja yhteydessä löydämme molempia hoitavan Läsnäolon.
Sinä kutsuit minua
seuraamaan sinua
ojensin molemmat käteni
otin kivun kämmenilleni
annoin sen läpäistä itseni
kärsimyksen keskellä
rauha meille
Sairaalapappi Sanna Kierivaara, Rovaniemen seurakunta