Kohtaamisia ja havahtumisen iloa – sairaalasielunhoidon osaamistarpeista muuttuvassa ajassamme

Pirkko Linder, sairaalapastori, ryhmäpsykoterapeutti

Sairaalasielunhoitotyön keskiössä on sairastavan ihmisen ja sielunhoitajan kohtaaminen, yhteinen hoidollinen suhde ja työskentelymatka. Sairaalasielunhoitajan työ edellyttää jatkuvaa avaraa paneutumista ja uudelleen orientoitumista ihmisen olemassaolon, mielen ja ruumiin terveyden sekä spiritualiteetin kysymyksiin. Monitahoisesti vaativa vuorovaikutustehtävä on integroitunut luontevaksi osaksi terveydenhuoltoa.

Sairaalasielunhoitotyön lähtökohta

Taiteilija Eija-Liisa Ahtilan taidokas teos Marian ilmestys – The Annunciation on kolmen projisoidun kuvan installaatio ja elokuva, joka representoi tuttua kristillisen ikonografian keskeistä maalausta. Teoksessaan Ahtila tutkii Marian ja enkelin kohtaamisen kokemuksellisuutta. Pääosin näyttelijöinä teoksessa on Helsingin Diakonissalaitoksen naisten tukipalvelun asiakkaita. Lähtökohtana teokseen on Jacob von Uexküllin ajatus: elävien olentojen erilaiset maailmat ovat yhtä aikaa olemassa. Ahtila pyrkii avaamaan monimerkityksellisesti aistimisen, kokemisen ja sisäistämisen olemusta – havaitsemisen ihmettä. Ahtilasta havaitsemisen ihme toteutuu, kun näemme toisen radikaalisti eri tavalla, jolloin toinen sekä nähdään että näyttäytyy eri tavoin.

Sairaalasielunhoitotyön periaatteiden mukaisesti sielunhoitaja on ankkuroitunut työssään kirkon perustehtävään. Sielunhoitotyöhön orientoitumisen yhtenä lähtökohtana on ollut tekemällä oppiminen. Sielunhoitajan sisäisenä matkana se on antautumista erilaisiin hengellisiin ja henkisiin hoitosuhteisiin ja dialogeihin kärsivän ihmisen kanssa.  Samanaikaisesti se on sielunhoitajan oman havaitsemisen ja kokemuksellisuuden toistuvaa hermeneuttista analysointia ja sanoittamista. Perustehtävä on halua ja valmiutta yhä uudelleen nähdä toivon monitahoinen horisontti ja auttaa apua tarvitsevaa ihmistä tavoittamaan elämän tilanteensa ja Jumalan mahdollisuuksien maailma kokonaisemmin ja eheämmin.

Sairaalasielunhoidon osaamisen viitekehyksiä

Erilaista lähtökohdista huolimatta kirkon sielunhoitotyön, terveydenhuollon ja lääketieteen sekä erilaisten terapiasuuntausten eettiset painopisteet ja arvot kohtaavat toisensa: ihmisen hoitamisen ja huolenpidon yhteisenä tavoitteena on lähimmäisen rakkauden ja ihmisarvon realisoiminen. Sairaalasielunhoidon omat lähtökohdat ja erityisosaaminen integroituvat toimivaksi osaksi terveydenhuollon keskinäistä yhteistyötä. Sanan ja sakramenttien jakaminen kuuluvat sairaalapapin viikoittaisiin työtehtäviin. Yhteistyö laajentuu usein monikulttuuriseksi ja ekumeeniseksi yhteistyöksi silloin kun terveydenhuollon piirissä hoidetaan ihmisiä, jotka saapuvat erilaisista etnisistä taustoista, kulttuureista ja uskonnollisista yhteisöistä.  Sairaalapappi kunnioittaa asiakkaansa taustaa, vakaumusta ja elämänkatsomusta silloinkin, kun asiakkaan eksistentiaalinen ja vakaumuksellinen ahdistus ei tule esiin uskonnollisin termein. Niinpä sielunhoitaja arvioi arjessaan jatkuvasti näkökulmiaan erilaisiin traditioihin. Hän peilaa toistuvasti suhdettaan niihin kulttuureihin, hengellisiin, eettisiin ja sosiaalisiin arvoihin sekä toimintatapoihin, jonka äärellä ja kanssa hän toimii. Sielunhoitaja kilvoittelee alati tavoittaakseen riittävän havaintoavaruuden ja ymmärryshorisontin.

Sairaalasielunhoidon erikoistumiskoulutus, sen pastoraaliteologinen ja – psykologinen viitekehys pyrkii antamaan hyvän perustan ja riittäviä valmiuksia sairaalapapin perustehtävään ja ydinosaamiseen. Integroituminen omiin työalueisiin, sairaalan osastoihin ja kokonaisorganisaatioon, on edellyttänyt sairaalapappia perehtymään myös niiden hoitokäytäntöihin ja erityispiirteisiin. Tarpeet ja haasteet ammattitaitoiseen ajatteluun ja toimintaan avautuvat kunkin sairaalapapin työalueelta. Terveydenhuollon erilaiset ja pitkälle erikoistuneet hoito-orientaatiot ja hoito- ja lääketieteen kehitys ja uudistuvat organisaatiomallit haastavat jatkuvasti jokaisen sairaalapapin kehittämään sielunhoitotaitojaan. Ihmismieltä eri tavoin lähestyvien terapiakoulukuntien tutkimus- ja hoitosuuntauksien kehitys sekä psykopatologian ymmärtämispyrkimykset ovat havahduttaneet myös kunkin sairaalasielunhoitajan näkemään omia osaamistarpeitaan.  Ihmisen olemassaolon havainnoimisen, näkemisen ja ymmärtämisen taitoja on haluttu erilaisin terapiakoulutuksin syventää ja vahvistaa, jotta pappeus ja sielunhoitotyö voisivat toteutua monipuolisesti.

Käytännön työstä ja hoitokontekstista nousevien haasteiden ohella sairaalapapit pyrkivät seuraamaan pastoraaliteologista ja -psykologista tutkimusta ja keskustelua ja ottamaan siihen osaa niin kirkkomme piirissä kuin laajemmissakin yhteyksissä. Käytännön työssä sielunhoidon näkeminen nivoutuneena osaksi poikkitieteellistä keskustelua voi luonnehtia jo vakiintuneeksi.  Sairaalapapeille on ollut jo kauan tärkeää seurata ihmisen hoitamisen ja sen tutkimuksen ajanmukaisia suuntauksia samalla kun ammattikunta haluaa vaalia omaa identiteettiään ja perustehtäväänsä kirkon työntekijöinä.

Osaamisen muutostarpeita

Terveydenhuollon kehittyminen, sosiaali- ja terveydenhuolto-, mahdollinen maakuntarakenne- sekä valinnanvapausuudistus sekä kirkkomme yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen liittyvä sopeutumistarve haastavat jokaisen sairaalapapin ja heidän työyhteisönsä tarkastelemaan tehtäväkenttäänsä ja sen tarpeita uudelleen – ja toivottavasti mahdollisuutena. Terveydenhuollon kehityshaasteet ovat haaste myös kirkon organisaatio-osaamiselle ja sairaalasielunhoidon tutkimukselle. Uudistuksien myötä seurakuntien rooli kuntatason yhteistyökumppanina kasvanee ihmisten hyvinvointia edistävässä työssä.  Tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että muutoksessa sairaalasielunhoito ja kehitysvammaistyö säilyttävät kumppanuussopimusmallin myös mahdollisten tulevien maakuntahallinto-organisaatioiden kanssa. Työmuodot voidaan siirtää uuteen järjestelmään tarpeellisin muutoksin. Sairaalasielunhoidon arvokas ja toimiva perustehtävä ja ydinosaaminen halutaan siis uudistuksessa säilyttää.

Sairaalasielunhoidon Euroopan verkoston vuoden 2014 Saltzburgin julkilausumassa Sairaalasielunhoito muutosten keskellä herätetään keskustelua sairaalasielunhoitotyöstä kaikkialla maailmassa nopeasti muuttuvan terveydenhuollon merkityksellisenä yhteistyötahona. Julkilausuman tarkoituksena on auttaa terveydenhuollon organisaatioiden ja uskonnollisten yhteisöjen johtoa ja esimiehiä ymmärtämään sairaalasielunhoitajien roolia ja heidän näkemyksiään sekä sielunhoitotyön laaja-alaisuutta ja sen eri suuntauksia paremmin.  Julkilausumassa todetaan ”muutoksen tarjoavan sairaalasielunhoidolle mahdollisuuden osallistua aktiivisesti ja innovatiivisesti ´inhimillisten´ terveydenhuoltojärjestelmien toteuttamiseen tarjoamalla kaikille mahdollisimman hyvää hengellistä hoitoa.” Salzburgin kokouksessa halutaan siis vastata terveydenhuollon odotuksiin ja pyrkiä kehittämään ja spesifioimaan sielunhoitoa niin, että sielunhoitajien ammattitaito riittäisi hoitamaan ihmisiä terveydenhuollon eri sektoireilla mahdollisimman hyvin.

Julkilausuma tuo viisaasti esiin tutkimuksen välttämättömyyden hoidon laadun parantamiseksi. Siinä todetaan, kuinka tutkimus on erottamaton osa terveydenhuoltoa. Näin ollen sairaalasielunhoidon olisi tarkoituksenmukaista käyttää ja kehittää strategista kumppanuutta terveydenhuollon eri tutkimusalojen kanssa. Jatkuvan reflektoimisen tärkeys pastoraalipsykologisen ja -teologisen osaamisen ja tutkimuksen sekä terveydenhuollon piirissä toteutuvan tutkimuksen välillä nähdään ajankohtaisena ja tärkeänä.

Sielunhoidon resursseista ja tutkimuksesta

Liityn mielihyvin Salzburgin kannanottoon.  Siinä tavoitetaan kuinka sielunhoidon toiminta- ja tutkimushorisontin tulisi olla riittävän monitahoisesti integroitunut osaksi siihen vaikuttaviin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin toimijoihin – ”erilaisiin rinnakkaisiin maailmoihin”. Aikamme haastaa myös kirkkoamme ja kirkon työntekijöitä ymmärtämään ihmistä, hänen olemassaoloaan, hyvin vointiaan ja hengellisyyttään yhä vain.   On siis hyvä, että käymme kriittistä ja pohtivaa keskustelua siitä, millaista auttavan sielunhoidon tulisi olla. Millaista koulutusta, tutkimusta ja resursseja se tulevaisuudessa edellyttää.  Voisiko sairaalasielunhoitoa ja sen tulevaisuuden palvelutarjontaa: voimavaroja ja erityisosaamista arvioida ja tukea laajemmin ja rohkeammin kirkossamme ja paikallisorganisaatioissamme? Olisiko tarkoituksenmukaista pohtia millaisin uusin työmuodoin ja resurssein sielunhoitotyö, mutta myös eri työalojen erityisosaaminen voisivat integroitua terveydenhuollon yhteistyötahoiksi?

Sielunhoitosuhde on aina kahden tai useamman ihmisen subjektiivinen suhde.  Sekä sielunhoitosuhde että sairaalapapin toimijuuskontekstit sisältävät aina monenlaista mielen ja ruumiin puhetta, kieltä, ymmärrystä ja tulkintaa.  Käytännön työstämme ja sielunhoidon eriytyvistä osaamistarpeista avautuu aikaamme uusia pastoraalipsykologisia ja -teologisia kysymyksiä ja haasteita. Esimerkiksi omalla nykyisellä työalueellani akuutissa yleissairaalassa olisi tilausta kriisi- ja traumahoidon teologian päivittämiselle. On ilahduttavaa, että erilaiset kehittyvät, esimerkiksi vuorovaikutusta tutkivat teoriamallit ja niiden metodit, luovat uusia tutkimusnäkökulmia ja -viitekehyksiä. Niiden avulla voidaan tarkastella myös nykyistä sairaalasielunhoidon monimerkityksellistä tehtävää ja laaja-alaista tehtäväaluetta sekä synnyttää ajanmukaista sielunhoidon teologiaa.

 Lopuksi

Ahtilan teoksessa tavoittuu, kuinka taiteen keinoin voidaan yhä vain luoda traditiosta monitahoista merkityksellisyyttä: perinteinen Raamatun kertomus avautuu aikaamme havaitsemistamme ja olemassaoloamme havahduttaen kun siinä erilaisia maailmoja – merkityksiltään vielä vieraita tai ennestään tuttuja – pyritään lähestymään, herättämään ja tutkimaan erilaisin vuorovaikutuksen keinoin uudella tavalla.

Sielunhoidon teologiasta ja traditiosta nousevan hoidollinen kohtaaminen ja dialogi puhkeavat esiin samansuuntaisesti: sielunhoitajan ja asiakkaan suhteessa avautuu tilaa ja sanoja ”havaitsemisen ihmeille” puolin ja toisin. Kokemukseni mukaan toisensa kohtaavat ihmiset ovat silloin yhdessä evankeliumin ytimessä. Rohkeus jatkaa yhä vain eteenpäin syntyy tarpeesta luoda ymmärrystä sellaiseen, joka ansaitsee tulla näyväksi. Se, mitä tapahtuu sielunhoitosuhteen keskipisteessä, voi toteutua samalla tavoin myös sairaalasielunhoitotyön arjen vuorovaikutus- ja yhteistyösuhteissa. Uskallus katsella eri tahojen kanssa yhdessä ihmisen hoitamiseen liittyviä, aluksi ehkä vierainakin avautuvia, mahdollisuuksia herättää usein niin ikään havahtumisen ja havaitsemisen rohkaisevaa iloa.

Lämmin kiitos videotaiteilija, ohjaaja ja valokuvaaja Eija-Liisa Ahtila ja valokuvaaja Antti Ruusuvuori.