Etsimässä totuutta, sovintoa ja mahdollisuutta tervehtymiselle yhdessä saamelaisten kanssa

Artikkelin on kirjoittanut Antti Pentikäinen, totuus- ja sovitteluprosessin riippumaton neuvonantaja[1]

“Kansalleni mahdollisuus päästä vapaaksi ylisukupolvisesta taakasta”

Huhtikuussa 2018 saamelaisten edustajia eri Pohjoismaista kokoontui YK:n päämajaan Alkuperäiskansojen pysyvän foorumin oheistapahtumaan puhumaan odotuksistaan eri hallituksien kanssa valmistelussa olevista totuus- ja sovintoprosesseista.[2]

Saamelaiset ovat Euroopan viimeinen elossa oleva alkuperäiskansa, joka on joutunut kokemaan niin pakkokäännyttämistä kristinuskoon kuin kolonisaation ja assimilaation vaikutuksia aina näihin päiviin saakka. Näiden kokemusten aiheuttama ylisukupolvinen taakka on vahvasti läsnä nykypäivän saamelaisten elämässä, ja niitä on ollut vaikea käsitellä.[3]

Uuden sukupolven saamelaisaktivistit ovat ottaneet voimakkaammin kantaa asioihin. Yksi näistä nuorista johtajista, Suomen saamelaisnuorten varapuheenjohtaja Ida-Maria Helander, kuvasi YK:ssa, miten hänen oma lähestymistapansa totuus- ja sovintoprosessiin oli muuttunut:

“Ennen ajattelin, että totuus- ja sovintoprosessin tarkoitus on antaa meille takaisin oikeudet, jotka meiltä on viety. Oikeudet ovat edelleen minusta tärkeitä, mutta olen havahtunut siihen, että paljon tärkeämpää on antaa kansalleni mahdollisuus päästä vapaaksi ja tervehtyä ylisukupolvisesta taakasta”.

Ida-Maria on aloittanut muutamaa kuukautta aikaisemmin yhdessä runsaan kahdenkymmenen muun kanssa sovitteluopinnot Lapin yliopiston, Oulun yliopiston Giéllagas-instituutin, Saamelaisalueen koulutuskeskuksen sekä Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanvälitysverkoston järjestämällä pilottikurssilla[4]. Kurssin pyrkimyksenä oli esitellä ensin rauhanvälityksen ja sovittelun teoriaa ja kokeilla sen jälkeen käytännössä pienemmällä ryhmällä menetelmien toimivuutta. Ryhmästä muodostui lopulta ensimmäinen saamelaisten ja muiden pohjoisen ihmisten ryhmä vertaissovittelijoita, jotka haluavat jatkaa yhteisöjen sisäisten ja välisten jännitteiden sovittelua ruohonjuuritasolla[5].

Kurssi laati lopuksi myös esityksen Suomen hallitukselle, miten vertaissovittelijoiden työtä voitaisiin jatkossa tukea[6]. Kurssin mukaan sovitteluopintojen rinnalle pitäisi perustaa keskus koordinoimaan käytännön sovittelua ja antoi sille nimeksi CIRKLE – Center for Indigenous Reconciliation Knowledge. Ryhmän näkemyksen mukaan totuus- ja sovintoprosessissa olisi mahdollisuus päästä kokonaisvaltaisempiin vaikutuksiin silloin, kun totuus- ja sovintokomission rinnalla soviteltaisiin paikallisesti yhteisöjen jännitteitä ja luotaisiin mahdollisuuksia psyko-sosiaaliseen tukeen ja ylisukupolvisen taakan käsittelyyn. Tervehtymisen tukemista ei myöskään voi rajata vain yhteen ryhmään vaan sen tulee ulottua laajemmin yhteiskuntaan.

Tämän vertaissovittelun ja tervehtymisen tukemisen tulisi jatkua myös sen jälkeen, kun mahdollisen totuus ja sovintokomissio jättää raporttinsa. Kurssin kehittämässä kolmen saman aikaisen tason (Track) lähestymistavassa pyrittiin hyödyntämään aiemmista totuus- ja sovintokomissioista saatuja kokemuksia, joiden mukaan kestävien muutosten aikaansaaminen on vaikeaa ja siksi useat prosessit ajautuvat korkeista odotuksista huolimatta pettymykseen[7].

Ylisukupolvisessa ketjussa

Oma matkani saamelaisten kanssa totuus- ja sovintoprosessin aikaansaamiseksi alkoi paluulennolla Eurooppa-neuvoston kokouksesta 18. maaliskuuta 2016[8]. Pakolaiskriisin keskellä pääministeri Juha Sipilä oli pyytänyt minut erityisedustajakseen tukeakseni häntä ja maan hallitusta kriisin juurisyiden selvittämisessä, toimivan integraation valmistelussa ja mm. väkivaltaisten ääriliikkeiden torjumisessa.

Juha pyysi minua istumaan koneen takaosaan ja sanoi:

“Kuten tiedät, juhlimme ensi vuonna Suomen 100-vuotisjuhlia. Omasta mielestäni meidän on yritettävä ratkaista samalla myös ongelmia, joita meillä Suomessa vielä on. Pääministerinä koen velvollisuudekseni auttaa saamelaisia ja tarjota apua konflikteihin, joita Lapissa yhteisöjen välillä on. En kuitenkaan tiedä, mitä tehdä, joten voisitko rauhanvälittäjänä mennä sinne ja katsoa, mikä on tilanne ja mitä me voisimme tehdä sen hyväksi?”

Rauhanvälittäjälle on poikkeuksellinen kunnia tulla pyydetyksi auttamaan omaa maataan. Mahdollisuus antaa takaisin jotain siitä, mitä kahden vuosikymmenen aikana olin kenties oppinut, tuntui tärkeältä. Pääministerin pyyntö toi mieleeni myös lukuisat lapsuuden matkat Saamelaisten kotiseutualueelle isäni, professori Juha Pentikäisen, kanssa. Isäni tutkimustyö saamelaisten parissa alkoi 1960-luvulla etnografisella tutkimuksella Dálvadaksen kylässä, ja hän kirjoittaa yhä edelleen heidän mytologiastaan[9]. Tarinat saamelaisten uskomuksista ja pyhistä paikoista olivat luonteva osa lapsuuteni mielenmaisemaa. En pitänyt itsenäni kuitenkaan saamelaisten tilanteen asiantuntijana ja mietin, olisiko joku toinen tehtävään parempi. Tiesin myös, että alkuperäiskansojen oma osaaminen ja toimijuus olivat ratkaisevan tärkeitä vastaavissa prosesseissa. Pohdin, oliko minulla oikeutta lähestyä saamelaisia heidän elämäänsä niin keskeisesti vaikuttavassa asiassa?

Kysymys vaivasi minua siihen saakka, kunnes myöhemmin keskustelin tällä hetkellä ainoan Suomen puolella asuvan saamelaisen psykologian tohtorin Tomi Guttormin kanssa. Huomasin heti, että Tomin osaaminen olisi valtavan tärkeää mahdolliselle totuus- ja sovintoprosessille. Omasta taustastaan Tomi kertoi, että oli kasvanut Saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella ja opiskellut saamenkielen vasta myöhemmin aikuisiällä. Opiskeltuaan kielen hän ymmärsi saamen kielen ja kulttuurin välisen yhteyden. Tomi etsi käsiinsä ääninauhoja sukulaistensa haastatteluista ja niitä kuuntelemalla saamelaisten rikas maailmankuva alkoi avautua ja elää hänelle. Kieli oli ollut välttämätön avain tarinoiden maailmaan ja niistä molemmista tuli osa eheytyvää identiteettiä.

Aavistellen vastausta kysyin Tomilta, missä nämä nauhoitukset oli tehty. Tomin vastatessa, että Dálvadaksen kylässä, ymmärsin että ylisukupolvisessa ketjussa meistä jokainen voi yrittää parhaansa. Epäröinnin – tai toisen kritisoinnin – sijaan olisi kysyttävä täytänkö oman paikkani. Tahtomattani olin päätynyt tilanteeseen, jossa minun oli mahdollista auttaa saamelaisia ja tehdä pohjoisen konfliktien ratkaisemiseksi voitavani.

Oppia Kanadan kokemuksista

Monitahoinen todellisuus, jonka keskellä saamelaiset olivat selvinneet, alkoi avautua minulle kuitenkin vasta vähitellen. Huhtikuussa 2016 tapasin New Yorkissa, jossa asuin, Suomen YK-suurlähettiläs Kai Sauerin suosituksesta Saamelaiskäräjien varapuheenjohtaja Tuomas Aslak Juuson. Tuomas oli ensimmäinen, joka puhui minulle totuus- ja sovintokomission saamisesta Suomeen ja antoi prosessin edetessä valmistelulle systemaattisesti tukensa. Hän oli vaikuttunut Kanadassa olleen vastaavan komission tuloksista ja neuvoi minua keskustelemaan tarkemmin Anne Nuorgamin kanssa.

Anne kuuluu YK:n alkuperäiskansojen pysyvään foorumiin. Jo pidempään hän oli ajatellut, että saamelaiset pystyisivät puolustamaan oikeuksiaan lähinnä oikeusteitse. Hän kertoi kuitenkin, miten monet saamelaisaktivistit olivat uupuneita:

“Jokaisen tapauksen tai valituksen jälkeen täytyy kirjelmöidä jotain lisää. Oikeudellisten prosessien käsitteleminen vie enemmän ja enemmän aikaamme. Monet meistä ovat todella uupuneita ja mietin, kuinka kauan voimme jatkaa tällä tavalla. Me tarvitsemme jonkin uuden alun. Voisiko Totuus- ja sovintokomissio olla se vaihtoehto? Tarvitsemme nyt apua.”

Anne oli juuri osallistunut Kanadan alkuperäiskansojen totuus- ja sovintokomission tuloksia käsitelleeseen oheistapahtumaan. Kanadassa oli juuri julkaistu totuus- ja sovintokomission raportti perusteellisen kuulemisprosessin jälkeen, joka oli keskittynyt kokemuksiin sisäoppilaitoksissa. Kuulemiset olivat paljastaneet, miten tuhoavia vaikutuksia näillä sisäoppilaitoksilla oli edelleen yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnille.

Havahduin Kanadan raporttia lukiessani, miten maan ensimmäinen pääministeri, John A. Macdonald, oli hahmotellut assimilaatiopolitiikan tavoitteita vuonna 1883 edustajainhuoneessa pitämässään puheessa:

“Kun koulu on reservaatissa, jossa lapsi elää vanhempiensa kanssa, jotka ovat sivistymättömiä, hän on villien ympäröimä, ja vaikka hän oppisi kirjoittamaan ja lukemaan, hänen ajatusmaailmansa on Intiaanin. Hän on yksinkertaisesti villi, joka osaa lukea ja kirjoittaa. Minua on painostettu vahvasti johtajana, että intiaanilasten tulisi erkaantua mahdollisimman paljon vanhempiensa vaikutuksesta, ja ainut keino tähän on pistää heidät keskitettyihin (teollisuus)kouluihin, missä he voivat saavuttaa ihmisen tavat ja ajatusmaailman.”[10]

Oli välttämätöntä selvittää olisiko samanlaisia aikeita ollut Suomessa ja miten asuntolakokemukset vaikuttivat ihmisten elämään. Kanadan prosessista olisi myös yritettävä ottaa otettava oppia muilla tavoin. Pian komission jätettyä raporttinsa, johon oli kirjattu 94 suositusta, monet alkuperäiskansojen johtajista alkoivat huolestua suositusten hitaasta täytäntöönpanosta.[11] Osa kritisoi prosessia myös siitä, ettei asuntolakoulujen lisäksi oltu käsitelty muita kolonisaation vaikutuksia. Osa ilmaisi turhautumistaan taas siihen, että aluehallituksien asenteet alkuperäiskansoja kohtaan eivät muuttuneet vaan olivat edelleen vihamielisiä. Prosessia jatkamaan perustettiin Manitoban yliopistoon keskus, jonka tehtävä oli sekä säilyttää arkistoja että edistää suositusten täytäntöönpanoa, mutta työn käynnistämisessä tuli esiin paljon ristiriitoja[12]. Kanadan prosessi kärsi selvästi siitä, ettei komission jälkeistä työtä oltu riittävästi alun perin mietitty, ja prosessin aikana kertyneistä kokemuksista ja syntyneestä luottamuksesta ei siten rakentunut luontevaa jatkoa toimeenpanon tueksi. Alkuperäiskansojen neuvonantajan Kanadassa toiminut Jennifer Llewellyn kiinnitti huomiota erityisesti siihen, etteivät

“kumpikaan, sovinnonteon merkitys tai keinot saaneet paljoa huomiota (Kanadan komission) mandaatista huolimatta tai sen nimessä ilmenevästä toivosta, että sen olisi tavoiteltu niin totuutta kuin sovintoa.”[13]

Kanadan Komissio oli havainnut jo varhain, että sovintoon pääseminen on paljon totuuden määrittelyä vaikeampaa ja vaati paljon enemmän aikaa kuin mitä heille oli prosessiin annettu. Sovinnon saavuttamisen he sanoivat edellyttävän työstä niin alkuperäiskansan kuin valtaväestön piirissä, koska tarvitaan

”yhtä lailla kunnioittavia suhteita alkuperäisenkansojen ja ei-alkuperäiskansojen välillä tässä maassa. Sen saavuttamiseksi täytyy olla menneisyyden tietoisuutta, aiheutetun vahingon tunnustamista, syiden poistamista ja toimintaa käytöksen muuttamiseksi. Emme ole (kuitenkaan) vielä siellä. Suhde alkuperäiskansojen ja ei-alkuperäiskansojen välillä ei ole vielä kunnioittavaa. Mutta me uskomme, että voimme päästä siihen ja uskomme, että voimme saavuttaa sovinnon. Meidän päämäärämme on näyttää, kuinka se voidaan toteuttaa”.[14]

Kanadan prosessiin osallistuneet pitivät kuitenkin tärkeänä, että muilla alkuperäiskansoilla olisi mahdollisuuksia oppia heidän prosessistaan. Jo ensimmäisessä kansallisessa kuulemisessa Winnipegissä Alma Mann Scott, yksi asuntolakoulujen selviytyjistä, kuvasi miten muiden tukeminen antoi voimaa myös käsitellä omia kokemuksia:

“…paranemista tapahtuu, sovitteluakin… Minusta tuntuu, että meille on toivoa, ei vain kanadalaisille mutta maailmalle, koska tiedän etten ole ainoa. Siskoni ja veljeni Uudessa Seelannissa, Australiassa, Irlannissa… on monia paikkoja maailmassa, missä samanlaisia asioita on tapahtunut… en näe muutoksen tapahtuvan vuodessa, mutta voimme alkaa tekemään muutoksia lakeihin ja koulutusjärjestelmiin, jotta pääsemme eteenpäin.”[15]

Kanadan komission perusteellisten selvitysten mukaan yhteensä noin 150 000 alkuperäiskansaan kuuluvaa vietiin perheistään ja pakotettiin käymään asuntolakouluja yli vuosisadan kestävällä aikajaksolla. Viimeinen koulu suljettiin vasta vuonna 1996. Kuulemiset paljastivat niissä tapahtuneen hyväksikäytön pelottavan laajuuden: vielä elossa olevien ja prosessin aikana kuultujen yli 70 000:n koulussa asuneen oppilaan joukossa oli 31 970 hyväksikäyttöä kokenutta. Komission julkaistessa raporttinsa kuitenkin vielä 5995 tapauksen käsittely oli kesken sitä varten perustetussa riippumattomassa selvitysryhmässä.[16]

Useilta sukupolvilta oli ryöstetty lapsuus ja niin yksilöt kuin perheetkin elivät vielä näiden kokemusten musertavassa vaikutuspiirissä. Lapset olivat kamppailleet selviytyäkseen usein painajaismaisissa olosuhteissa. Moni selviytyjistä ei ollut koskaan pystynyt kertomaan edes omalle perheelleen, mitä kouluissa oli todella tapahtunut.

Yksi Kanadan prosessin oppeja oli myös se, että myös vahinkoa aiheuttaneen valtaväestön jäsenet tarvitsevat tervehtymistä. Muutoin asenteet eivät korjaudu ja yhteisöjen väliset suhteet parane. Siksi totuus- ja sovintoprosessin tulisi näyttää miten vastakkainasettelusta uhrin ja pahantekijän välillä olisi päästävä eteenpäin. Anishinaabe-heimon vanhimpiin kuuluva Mary Deleary puhui, miten esivanhempien opetukset ovat tärkeitä sovinnon rakentamisessa mutta myös valtaväestölle uuden luontosuhteen luomisessa:

“Olen täynnä uskoa ja toivoa, koska kun kuulen äänenne tässä pöydässä, minä kuulen ja tiedän, että velvollisuudet, joita esivanhempamme kantoivat… ovat kannettavana edelleen… kaiken taistelun läpi, jopa kaiken sen läpi, mitä on särjetty… me pystymme yhä kuulemaan maamme äänen. Me voimme kuulla välittämisen ja rakkauden lapsiin. Me voimme kuulla (vanhoista) laeista. Me voimme kuulla tarinoistamme, hallinnosta, juhlista ja lääkkeistämme. Meillä on työtä tehtävänä. Työtä, jota me [jo] teemme [alkuperäiskansana]. Sukulaisemme, jotka ovat tulleet veden yli, teillä on vielä työtä tehtävänä tiellänne. Tämä maa on tehty esivanhempiemme luiden tuhkasta. Joten sovinnon saavuttaminen tämän maan ja kaiken tapahtuneen kanssa vaatii paljon työtä… saavuttaaksemme tasapainon.”[17]

Alkuinnostus törmää poliittisiin realiteetteihin

Myöhemmin kesäkuussa 2016 matkustin uudelleen Saamelaisten kotiseutualueelle isäni ja kahden nuorimman poikani, Veikon ja Johanin, kanssa. Kymmenen päivän aikana minun oli mahdollisuus käydä opettavaisia keskusteluja yli neljänkymmenen ihmisen kanssa. Halusin saada tietoa saamelaisten tilanteesta ja kerätä suosituksia pääministerille.[18] Kaikissa näissä keskusteluissa kysyin myös näkemyksiä mahdollisesta totuus- ja sovintokomissiosta ja suosituksia sen mandaatiksi.

Havahduin siihen, miten joistakin asioista saamelaiset eivät olleet laajemmin puhuneet edes keskenään. Hiljaisuudesta oli tullut selviytymiskeino, kun uskoa asioiden ratkeamiseen tai keinoja taakan käsittelyyn ei riittävästi ollut.

Myöhemmin prosessin edetessä koottu psykososiaalisen tuen valmisteluryhmä kuvasi tilannetta Sosiaali- ja terveysministeriölle näin:

“Saamelaislasten täytyi kehittää selviytymiskeinoja sisäoppilaitoksissa: ensimmäinen oli piilottaa tunteensa kaikissa tilanteissa, toinen pysyä hiljaa kaikista vaikeuksista ja kolmantena kieltää oma saamelaisidentiteetti. Lasten piti selviytyä, koska heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tunnusomaista näille selviytymiskeinoille oli myös, että lasten oli opittava ne itse.”[19]

Totuus- ja sovintokomissioiden kautta on mahdollista tuoda näkyväksi uhrien kokemuksia ja saada aikaan historiallinen muutos valtion ja alkuperäiskansan suhteessa. Alkuperäiskansojen kokemuksia käsittelevillä komissioilla tulee kuitenkin olla näiden kansojen laaja tuki. Tutustuin Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikioon kesällä 2016. Hän piti totuus- ja sovintoprosessin käynnistämistä tärkeänä, mutta toivoi samalla, että saamelaisille annettaisiin laajemmin tietoa prosessin mahdollisuuksista ja sen valmisteluun kutsuttaisiin alusta pitäen mukaan saamelaisia. Menimme Anne Nuorgamin kanssa tapaamaan silloista Saamelaisalueen koulutuskeskuksen rehtori Liisa Holmbergia, ja aikansa kuunneltuaan hän ehdotti vertaissovittelijoiden koulutuksen aloittamista Lapissa. Koulutuksen valmisteluun Anne toi   pian mukaan myös Lapin ja Oulun yliopistot.

Esitellessäni havaintoja elokuussa 2016 pääministeri Juha Sipilälle ehdotin, että hän kutsuisi saamelaisten edustajia jo samassa kuussa virka-asunnolleen Kesärantaan keskustelemaan aloitteista ja sopimaan, miten niiden kanssa edettäisiin. Lupasin antaa prosessille tukeni taustalla, mutta pidin Tiinan toiveen mukaisesti olennaisen tärkeänä, että saamelaiset itse kantaisivat vastuun jatkon valmistelusta ja sopisivat sen toteutuksesta valtion kanssa.

Hallituksen muut uudistukset ja koossa pitäminen veivät jatkuvasti kuitenkin pääministerin huomion. Palasin itse Yhdysvaltoihin, mutta käydessäni Suomessa pidin asiaa esillä pääministerin kanssa ja samalla yllä keskusteluyhteyttä saamelaisten suuntaan. Prosessin hidastuessa saamelaisten, usein oikeutettu, epäluottamus valtiota kohtaan alkoi myös kasvaa. Ymmärsin pian, että prosessia täytyi jonkun viedä eteenpäin, ettei se kuivuisi kokoon.

Pääministerin pyynnöstä keskustelin oikeusministeriön yksikön johtaja Johanna Suurpään kanssa, joka saattaa olla Suomen kokeneimpia virkamiehiä saamelaisiin liittyvissä asioissa ja auttoi asioita paljon eteenpäin. Vuoden 2018 alussa Valtioneuvoston kanslia palkkasi saamelaisen lakimiehen, Anni-Kristiina Juuson, järjestämään avajaiskonferenssin totuus- ja sovintoprosessien kansainvälisistä kokemuksista ja myöhemmin mm. organisoimaan konsultaatiot saamelaisyhteisöjen kanssa[20]. Myöhemmin valtiosihteeri Paula Lehtomäki otti Valtioneuvoston kansliassa ison vastuun käytännön asioiden viemisestä eteenpäin.

Sovinnon merkityksestä ja fasilitaattorin roolista

Yksi maailman johtavia rauhanprosessien asiantuntijoita, John Paul Lederach, määrittelee sovintoprosessin tehtäväksi antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuuden vapautua menneisyyden taakasta, hoitaa sen kielteisiä vaikutuksia nykyhetkessä ja tarjota konfliktissa oleville yhteisöille mahdollisuuksia rakentaa yhteistä tulevaisuutta, jossa on vähemmän vastakkainasettelua, pelkoa ja vihaa[21]. Oman kokemukseni mukaan sovintoprosessi on kuitenkin mahdollista usein vain tiettyinä historian käännekohtina, joiden aikana tie ulos väkivallan kierteestä on löydyttävä, jottei se ryöpsähtäisi uudelleen.

Tällöin konfliktien osapuolten uupumus yhdessä uuden poliittisen tahdon kanssa luo sovintoprosessille sen tarvitsemat lähtökohdat. Näitä historiallisia mahdollisuuksia ei siten saisi jättää käyttämättä, jotteivat yhä uudet sukupolvet joutuisi ylisukupolvisen taakan kantajiksi tai uuden väkivallan kierteen musertamiksi. Prosessia tarvitaan, koska syitä epäluottamukseen on, eikä niiden takia sitä tulisi pysäyttää.

Sovintoprosessit politisoituvat myös hyvin nopeasti, jolloin osapuolet sovinnon sijaan ryhtyvät ajamaan sen avulla muita tavoitteitaan. Tällöin sovinnon perimmäinen olemus yksilöä ja yhteisöä tervehdyttävänä mahdollisuutena kuitenkin menetetään. Monet valtiot ja yhteisöt katuvat jälkikäteen sitä, ettei totuus- ja sovintokomission jälkeistä aikaa myös suunniteltu riitävästi, jolloin hyvän alun jälkeen sovinnon sijaan yhteisöt ovatkin palanneet uuteen vastakkainasettelun ja väkivallan kierteeseen.

Sovinnossa on kuitenkin lopulta kyse konfliktien keskellä elävien oikeudesta. Sille annetaan kussakin kulttuurissa, traditiossa tai uskonnossa omat terminsä ja sen saavuttamiseksi näistä jokaisella on omat perinteensä. Kyse ei siis ole kristillisestä perinteestä eikä uskonnollisesta termistä. Onnistunut prosessi lähteekin liikkeelle kunkin yhteisön omien lähtökohtien ja ilmausten selvittämisestä. Myös saamelaisilla on omat perinteensä ja viisautensa, jotka pitää ottaa totuus- ja sovintoprosessin lähtökohdiksi. Kanadassa Anishinaabe-heimon vanhempiin kuuluva Mary Deleary kuvasi sovinnon pyrkimyksissä kuuluvaa esivanhempien viisautta:

“Olen niin täynnä toivoa, koska kun kuulen puheenne tässä pöydässä, kuulen ja tiedän, että esivanhempiemme viisautta kannetaan yhä.”

Toimiessani rauhanvälittäjänä olin oppinut myös, että konfliktien keskellä elävillä on myös paras tietoisuus ristiriitojen syistä ja mahdollisista ratkaisuista.[22] Sovinnon saavuttamiseen kuuluu siihen johtaneiden olosuhteiden ja syrjivien rakenteiden korjaaminen, ja näistä ratkaisuista tulee kestäviä vain silloin, kun yhteisöt itse ovat mukana ratkaisuissa.

Prosessit eivät kuitenkaan lähde liikkeelle tai pääse eteenpäin ilman, että niiden eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Siihen tarvitaan rauhanvälittäjiä, sovittelijoita tai fasilitaattoreita. Itse vierastan julkisuudessa toisinaan näkyvää glorifioitua kuvaa rauhanvälittäjistä jonkinlaisina sankareina. Oma pyrkimykseni on usemmiten toimia fasilitaattorina, mikä toimintamalli on muovautunut pidemmän ajan kuluessa. Olen saanut seurata läheltä joitakin maailman parhaista rauhanvälittäjistä, kuten presidentti Martti Ahtisaarta. Minuun on kuitenkin vaikuttanut vieläkin enemmän se, mitä sota-alueilla eläviltä paikallisilta toimijoilta olen oppinut. Se on vetänyt nöyräksi.

Ulkopuolisen on mahdollista olla lopulta avuksi vain silloin, kun häneen luotetaan. Tuota luottamusta ei kuitenkaan saa pettää antamalla periksi. Vastauksia on harvoin valmiina, mutta niitä on mahdollista löytää – vaikka usein ainoa kivulias tie kulkee yrityksen ja epäonnistumisen kautta. Olen huomannut, että todella vaativissa välitystehtävissä jokainen päivä saattaa tarjota hyviä perusteita lopettaa. Samalla eteen tulee asioita, jotka jonkun on vain pakko hoitaa, mahdollisesta kritiikistä huolimatta. Näissä tilanteissa fasilitaattori joutuu usein kovan paineen alaiseksi ja silloin tarvitaan kypsyyttä, ettei itse ala lisäämään jännitteitä tai hidastamaan prosessia. Luottamus ansaitaan lopulta auttamalla prosessia pääsemään näiden esteiden yli sille yhdessä asetettuihin tavoitteisiin.

Luottamuksen säilyttämisen haaste on minulle henkilökohtaisesti tätä kuitenkin syvempi asia. Sovintoprosessissa käsitellään hyvin henkilökohtaisia ja vaikeita asioita. Konfliktien keskellä elävät ihmiset vaistoavat hyvin nopeasti, voivatko he luottaa toiseen omien taakkojensa jakamisessa. Ne ovat taakkoja, jotka muuttavat ja aika ajoin musertavat kantajaansa. Kyse on niin suurista ja vaikeista asioista, ettei omien vaikeuksien saa lopulta antaa horjuttaa tuen antamista. Jos kuitenkin onnistuu voittamaan ja säilyttämään konfliktien keskellä elävien luottamuksen, tulee heiltä oppimaan paljon ja löytämään tavan, jolla lopulta voi auttaa taakkojen keventämisessä ja tilanteen tervehtymisessä.

Keskustellessani joulukuussa 2017 Nils-Henrik Valkeapään kanssa, joka on yksi saamelaisten vanhimpia, hän rauhoitteli minua muistuttaen saamelaisten herkkävaistoisuudesta:

”Jos on epäitsekkäät motiivit, asiaa on helpompi tukea. Kun itse aikoinaan lähdin vaikuttamaan saamelaisten asioihin, minulla oli sisäinen pakko. Alussa arvelutti uskaltaako, pelottikin. Kun ihminen tekee kuitenkin niin oikein, kun osaa ja tietää omat motiivinsa, ei niitä tarvitse hävetä. Kun vielä saa kanssaihmisiltä aina välillä tukea voi vaikeisiinkin asioihin vaikuttaa. Se antaa voimaa. Hyvät ajatukset kantavat aina, eikä niistä lopulta tarvitse tehdä numeroa.”[23]

Epäluottamuksesta kohti tarinankerrontaa

Kansainvälisten kokemusten perusteella alkuperäiskansojen totuus- ja sovintokomissioita ei tulisi perustaa ilman alkuperäiskansan laajaa hyväksyntää. Tämä otettiin valmistelun lähtökohdaksi myös Suomessa. Valtion tulisi sopia prosessin tavoitteista ja toteutuksesta saamelaisten kanssa. Pääministeri tapasi Saamelaiskäräjien hallitusta virka-asunnollaan Kesärannassa vihdoin toukokuussa 2017. Saamelaiskäräjät keskusteli aiheesta kesäkuussa ja myöhemmin syksyllä antaen prosessin käynnistämiselle tukensa. Suomen hallitus varasi lokakuussa 2017 lisäbudjetissa määrärahoja prosessin valmisteluun, ja se näytti vihdoin lähtevän liikkeelle.

Tiina Sanila-Aikio ryhtyi keräämään eri asiantuntijoiden näkemyksiä ja perusti psykososiaalista tukea valmistelevan ryhmän, johon kuului myös Heidi Eriksen, Pauliina Feodorof, Tomi Guttorm, Minna Rasmus ja Pia Ruotsala. Myöhemmin Tiina pyysi myös professori Veli-Pekka Lehtolaa kokoamaan saamelaisia tutkijoita keskustelemaan sekä prosessin toteutuksesta että kokoamaan mahdollisia tutkimusaiheista, joiden läpikäynti olisi prosessin onnistumiselle tärkeää.

Valtioneuvoston kanslia nimitti minut marraskuussa 2017 riippumattomana neuvonantajana tukemaan sekä Saamelaiskäräjiä että valtiota prosessin valmistelussa[24]. Tiinan ohjauksessa kokosin listan noin sadasta keskeisestä vaikuttajasta, joita haastattelin seuraavan kahden kuukauden aikana kooten helmikuussa 2018 niistä yhteenvedon.[25]

Prosessi kohtasi kuitenkin myös vastustusta ja hidastui. Saamelaisyhteisön sisällä on jännitteitä, joista ei usein ulkopuolisille puhuta. Nämä tuntuvat kuitenkin Saamelaiskäräjillä, ja sen puheenjohtaja joutuu luovimaan erilaisten odotusten ja intressien ristipaineessa. Epäluottamusta valtiota ja prosessia kohtaan ei helpottanut Teno-sopimus, joka vähensi saamelaisilta heidän perinteisiä kalastusoikeuksia. Myöhemmin Liikenneministeriö esitteli suunnitelman arktisesta junaradasta Jäämerelle, ja vaikka sitä pidettiin laajalti hallituksenkin piirissä epärealistisena, vahinko oli jo tapahtunut. Saamelaiset kysyivät aiheellisesti, voidaanko hallitukseen luottaa, kun se jatkaa kolonisaatiota eikä kuuntele riittävästi päätöksiä tehdessään saamelaisia.

Saamelaisten keskuudessa oli varhain hämmennystä myös totuuden etsimisen roolista prosessissa. Hallitus oli valmistelussaan korostanut sovinnon merkitystä, mikä sai jotkut epäilemään, tullaanko historiallisia vääryyksiä selvittämään olleenkaan. Levisi huhuja, joiden mukaan valtion tarkoituksena olisi pakottaa saamelaiset sovintoon hiljentääkseen heidät. Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Pekka Aikio lähestyi minua ja kyseli perustellusti, voidaanko sovintoa saavuttaa ilman totuutta ja pyysi selvennystä asiaan.

Näissä tunnelmissa järjestettiin Inarissa helmikuun 10. 2018 konferenssi totuus- ja sovintoprosessien kansainvälisistä kokemuksista. Minua pyydettiin avaamaan tilaisuus ja  toimin Tiina Sanila-Aikion kanssa sen puheenjohtajana.

Eduardo Gonzales, yksi kansainvälisesti parhaista asiantuntijoista alkuperäiskansojen totuus- ja sovintokomissioissa[26], muistutti miten

“totuus- ja sovintokomissioille on tarvetta siellä, missä ei ole totuutta tai sovintoa. On luonnollista, että lähtökohtana on epäluottamus. Kaikki prosessit alkavat siitä, mutta prosessin liikkeelle saamiseen tarvitaan myös toivoa. Totuus ja sovinto liittyvät toisiinsa. Totuus (siitä mitä on tapahtunut) pitää löytää, mutta sen täytyy kuitenkin johtaa johonkin.”

Eduardo korosti tarinankerronnan voimaa:

“Olen kuullut monen sanovan (kuulemistilaisuuksissa), että tämä on uuden elämäni ensimmäinen päivä. Täytyy pitää huolta, että niille, jotka kertovat tarinansa, tarjotaan riittävästi tukea. Kun ihmiset tulevat kertomaan tarinansa, he ovat haavoittuvaisessa asemassa. Heitä pitää suojella enemmältä vahingolta tai uudelleen traumatisoitumiselta. Prosessin tulee auttaa ihmisiä pääsemään yli uhrin roolista ja muutamaan kokemukset voimaantumiseksi.” Gonzales muistutti myös tavoitteiden realistisuudesta: “Mikään päätös, prosessi tai raportti ei tyydytä kaikkia. Prosessin eheys tulee rehellisyydestä, kovasta työstä ja kunnioittavasta kuuntelemisesta, jolloin ihmiset tuntevat tulleensa kuulluiksi.”

Konferenssiin oli saapunut myös yksi Kanadan totuus- ja sovintokomission kolmesta komissaarista, Marie Wilson. Hän muistutti, miten alkuperäiskansojen yhteisöt ovat usein jakautuneita ja heillä on vaikeuksia päättää, osallistuako prosessiin vai ei. Se ei kuitenkaan saa hänen näkemyksensä mukaan olla este prosessin käynnistämiseen, koska kyse on myös taakan kanssa elävien oikeudesta saada tukea. Prosessin onnistumisen kannalta hänen mukaansa tärkeintä on se, että komission jäsenet pystyvät työskentelemään yhdessä ja kantamaan sitä vastustuksen ja vastoinkäymisten yli. Kanadassa komissio oli hänen mukaansa havahtunut liian myöhään sovinnon tukemisen tarpeeseen, mutta hän piti tarinankerrontaa tärkeänä alkuna. Sovintoon pääsemiseksi tarvitaan Marien mukaan ennen muuta johtajuutta:

“Sovinto on jotain, joka voi kasvaa ja tulla todeksi vain johtajuudella niin yhteisön sisällä kuin niiden välillä, sekä lopulta myös hallituksen kanssa.”[27]

Professori Veli-Pekka Lehtola kertoi suhtautuvansa epäillen tutkimushankkeiden mahdollisuuksiin ja toivoi, ettei komission kuulemisten tulisi olla ketjuja erilaisia poliittisia lausuntoja, vaan niissä keskityttäisiin tavallisten ihmisten kokemuksiin. Hänen näkemyksen mukaan edelliset tutkimusprojektit eivät olleet tuottaneet saamelaisyhteisölle riittäviä tuloksia ja siksi totuus- ja sovintokomission pitäisi perustua elossa olevien ihmisten tarinoihin ja heidän psykososiaaliseen tukeensa. Koulukotien vaikutuksien selvittämisessä hän korosti Minna Rasmuksen uraauurtavan tutkimuksen tärkeyttä.[28]

Minna oli luultavasti ensimmäinen tutkija, joka rikkoi hiljaisuuden Suomessa koulukoteihin liittyvissä kokemuksissa. Tutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Moni kieltäytyi puhumasta näistä kokemuksistaan edes kahden kesken luottamuksellisesti saamelaistutkijalle. Minnan havainnot ja suositukset turvallisen kuulemisen ja psykososiaalisen tuen tärkeydestä ennen, jälkeen ja kuulemisten aikana ovat siksi erityisen tärkeitä. Minnan tutkimustulokset korostavat kuitenkin myös totuus- ja sovintoprosessin käynnistämisen tärkeyttä ja kiireellisyyttä. Hän puhuu monen sukupolven pakotetusta erossaolosta kotoa ja perheen luota, mikä saattoi kestää 12-15 vuotta. Monet haastatelluista kokivat suurta helpotusta voidessaan puhua kokemuksistaan ja kaipasivat tukea päästäkseen kokemuksien tuhoavista vaikutuksista vapaaksi niin henkilökohtaisesti kuin perhe-elämässään.

Paneelissa myös eri sukupolvien saamelaisvaikuttajat kohtasivat. Nils-Henrik Valkeapää yhdessä Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laitin ja varapuheenjohtaja Ida-Maria Helanderin kanssa avasivat valtiota kohtaan olevan epäluottamuksen taustoja, mutta toivoivat, etteivät menneisyyden haavat loputtomasti sitoisi uusia sukupolvia.

Lopulta, kun saamelaistaiteilija Anna Morottaja puhui, sali hiljeni ja monelle tuli kyyneleet silmiin. Anna puhui, miten ennen koetut vääryydet näkyivät yhteisön elämässä:

“Saamelaiset ovat kohdanneet paljon rasismia, mutta me emme itsekään ole vapaita rasismista toisiamme kohtaan. Suomalainen kolonialismi on vaikuttanut meihin. Me olemme kuljettaneet ja siirtäneet eteenpäin negatiivista maailmankuvaa, mikä on ilmennyt vihana, inhona ja kateutena toisia saamelaisia kohtaan. En puhu siitä, mitä tapahtui asuntoloissa. Se on rikkonut meidät kaikki. En tiedä, onko kukaan saamelainen vapaa näistä traumoista. Se sattuu meihin vähintään tiedostamattomassa. Minun isäni torjui saamen kielen. Saamelaisia on kiusattu. Minua kutsuttiin yläkoulun asuntolassa rumaksi likaiseksi saamelaiseksi. Meidän talomme ja maamme oli ostettu viinapullolla. Olen kuullut fraasin jokaisessa suvussa. He tekivät järviä meidän maillemme, porot katosivat naapuriheimojen maille, vaikka kuinka nopeasti hiihtäisit niiden perässä. Me olemme kuulleet nämä sanat ja kerromme niitä lapsillemme, siitä on tullut meidän perintö, joka kuuluu maailmankatsomukseemme. Katkeruus jatkaa verkkojensa levittämistä. Meidän täytyy löytää tiloja sanoaksemme näitä rumia sanoja, mutta myös turvallinen ympäristö kuunnella. Me emme saa antaa katkeruuden jatkua tulevissa sukupolvissa. Nämä tarinat kantavat paljon kyyneleitä, ja tämän komission tulisi luoda ympäristö, jossa jokainen saamelainen voisi turvallisesti jakaa kokemuksiaan. Ehkä sitten voisimme tulla yhteisöksi, joka ei ole niin rikkinäinen ja meidän traumamme eivät pitäisi meitä vankeinaan. Emme tarvitse näitä traumoja, mutta jos emme päästä niistä irti, kuolemme [niiden alle]. Mutta jos saamme jakaa [tarinoitamme], niiden voima vähenee ja me pystymme antamaan anteeksi.”[29]

Seminaarin jälkeen vanhempi saamelaisvaikuttaja tuli viereeni ja sanoi:

“Minulle on tapahtunut asioita, joista en ole koskaan puhunut – ja olin päättänyt, etten puhuisi niistä. Mutta tänään päätin, että tulen puhumaan niistä vielä kerran.”

Silloin ymmärsin, että syvät vedet ovat lähteneet liikkeelle.

Nelson Mandelan kivi

Istuessani paneelissa muistin, että minulla oli kivi taskussani. Sen oli antanut minulle Robben Islandilla Etelä-Afrikan silloinen presidentti Nelson Mandela. Nuorena opiskelija-aktivistina olin vieraillut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt mustien opiskelijoiden liikkeen kanssa sekä tarkkaillut totuus- ja sovintokomission työtä. Mandela oli kertonut, että hän tarvitsi 27 vankilassa viettämäänsä vuotta tullakseen sovittelijaksi, päästäkseen yli vihasta ja voidakseen auttaa kansaansa välttämään verenvuodatus. Robben Islandilla vankien oli täytynyt louhia kalkkikivi kallioita, kuljettaa lohkareet parakkien pihaan ja hakkata ne sitten pieniksi kivenmurikoiksi, joita käytettiin vankilan teiden päällystämiseen. Entinen esimieheni presidentti Martti Ahtisaari sanoikin, että tämän pitäisi muistuttaa meitä siitä, ettei mikään ei ole mahdotonta. Olin ottanut kiven mukaan, jotta olisimme käyttäneet sitä seuraavana päivänä alkavassa vertaissovittelijoiden koulutuksessa restoratiiviseen rauhanympyrään liittyvänä puhekapulana. Meidän tarkoituksenamme oli opiskella alkuperäiskansojen perinteen avulla kehitettyä metodia, jonka tavoitteena oli auttaa uhreja tulemaan paremmin kuulluksi ja koko yhteisöä tervehtymään ja sopimaan yhdessä, miten vahinko korjataan ja sen toistuminen estetään.

Kuunnellessani saamelaispanelistien puheita, tunsin vahvasti, ettei kivi enää kuulunut minulle. Ojensin sen seminaarissa Tiina Sanila-Aikiolle ja saamelaisille Nelson Mandelan rohkaisuna edessä olevan prosessin vaikeuksien voittamiseksi[30]. Vasta jälkeenpäin muistin, että kirkon pakkokäännyttäessä saamelaisia kristinuskoon, yritettiin myös tuhota heidän uskoaan kiven pyhyyteen. Olin oppinut jo lapsena isältäni, miten saamelaisten sukujen seitakivet olivat alttareita ja miten pieniä seitakiviä kannettiin vaatteisiin piilotettuina. Mandelan monella tapaa täynnä merkitystä olevan kiven luovuttaminen oli Twitteristä lukemani viestin mukaan koettu jonkinlaisena symbolisena anteeksipyyntönä tästä saamelaisten perinteen vahingoittamisesta.

Istuessani salissa lähetin viestin Etelä-Afrikkaan, anglikaani pappi Michael Lapseylle, jonka työhön monet seminaarin kansainvälisistä asiantuntijoista viittasivat. Michaelista oli tullut Etelä-Afrikan apartheid-hallituksen salamurhayrityksen uhri. Hän selvisi vaivoin hengissä kirjepommista, joka lähetettiin hänelle Nelson Mandelan jo vapauduttua vankilasta. Pommi silpoi hänen kätensä ja teki hänestä puolisokean. Pyysin, voisiko Michael tulla Saamelaisten kotiseutualuelle vetämään Healing of the Memories -retriittiä osana vertaissovittelijoiden koulutusta. Se täydentäisi hyvin restoratiivisen menettelyn ja rauhankehän metodeja antaen osallistujille mahdollisuuksia tarinankerronnan ja taiteen avulla kertoa omista taakoistaan.

Restoratiivinen metodi oli myös se, jota Jennifer Llewellyn toimiessaan Kanadan alkuperäiskansojen neuvoston neuvonantajana, oli suosittanut totuuden ja sovinnon välisen vaikean kuilun yhdistämiseksi:

“(Kanadan) komission mandaatti on keskittynyt suuresti työhön totuuden löytämiseksi. Päämäärän saavuttamisen epäselvyys tekee kuitenkin vaikeaksi ymmärtää sekä parametrejä että motivaatiota, jolla totuuden etsinnästä päästäisiin eteenpäin.” Hänen näkemyksen mukaan jo pyrkimys yhteen oikeaan totuuteen luo kielteisiä vaikutuksia ja ehdottaa sen sijaan, että osapuolien “totuuksien jakamisensa kautta… [molemmat] puolet tulevat ymmärtämään toistensa kokemuksia, näkökulmia ja tarpeita… Eri näkökulmat ja kokemukset tekevät ajatuksen yhdestä totuudesta ongelmallisen missä tahansa asiassa. Lisäksi totuudelle omistautuminen ja sen etsintä asettaa joko/tai valintoja, jotka todennäköisemmin aiheuttavat hajaannusta kuin uudistavat rikkoutuneita suhteita. Sovinto vaatii totuuden, joka pystyy sietämään kokemuksien monimutkaisuutta tunnustaen samalla ihmisten yhteenkuuluvuuden ja keskinäisriippuvuuden.”[31]

Konferenssin aikana viimeistelin prosessin jatkosta pääministerin pyytämän prosessikaavion, jota kävin ensin Tiina Sanila-Aikion kanssa perusteellisesti läpi[32]. Esittelin kaavion pääministeri Juha Sipilälle maanantaina helmikuun 12. ennen paluutani New Yorkiin. Sen pohjalta Suomeen tarkoituksena oli valmistella kenties ensimmäisenä maailmassa totuus- ja sovintoprosessi, jossa komission lisäksi satsattaisiin vertaissovittelijoiden koulutukseen ja järjestettäisiin riittävät psykososiaalisen tuen resurssit. Komission työtä tukemaan perustettava sihteeristö tukisi ja koordinoisi myös vertaissovittelijoiden työtä, kokoaisi ihmisten kertomat tarinat asianmukaisesti talteen arkistoon ja muodostuisi lopulta kansainväliseksi osaamiskeskukseksi, jonka avulla saamelaiset voisivat osallistua muiden alkuperäiskansojen tilanteen helpottamiseen osana Suomen valtion rauhanvälitystoimintaa. Pilottikurssin avulla oli tarkoitus kokeilla lähestymistavan toimivuutta ja valmistella yhdessä saatujen kokemusten pohjalta jatkon toteutusta. Niin kuin usein elämässä, hyvienkin suunnitelmien toteuttaminen käytännössä on vaikeaa ja prosessi meinasi kariutua monenlaisiin hankaluuksiin useita kertoja kevään aikana.

Prosessikaavion mukaan saamelaisyhteisön kuulemiset ja sen jälkeen tapahtuvat neuvottelut valtion kanssa tulisi toteuttaa ennen prosessin käynnistämistä. Kiista saamelaiskäräjälaista ajoi totuus- ja sovintoprosessin kuitenkin pian sivuraiteille ja epäilevät äänet koko prosessia kohtaan lisääntyivät.

Vertaissovittelijoiden mahdollisuuksia selvittämään

Keskityin itse kuitenkin vertaissovittelijoiden kouluttamisen kehittämiseen, jonka järjestämiseen olin Liisa Holmbergin suosituksesta Anne Nuorgamin kanssa ryhtynyt. Anne kokosi opettajia pohjoisen erityiskysymyksiä käsittelevään osuuteen, minun tehtäväni oli vastata rauhanvälityksen ja sovittelun teorian opettamisesta sekä vertaissovittelijoiden käytännön pilottikurssin järjestämisestä.

Koulutus perustui kolmeen perusoletukseen. Ensimmäinen lähtökohta oli, että konfliktien luonne on muuttunut identiteettiin perustuviksi. Valtioiden välisiä konflikteja varten kehitetyt sovittelun välineet eivät toimineetkaan enää identiteettikonflikteissa. Toinen lähtökohta oli se, että totuus- ja sovintoprosesseissa pysyvien (transformatiivisten) vaikutusten saavuttaminen on erityisen vaikeaa, jolloin vaarana on konfliktien toistuminen. Mikäli tätä ei otettaisi prosessin suunnittelussa huomioon, ei totuus- ja sovintoprosessi todennäköisesti saavuttaisi tavoitteitaan. Kolmas lähtökohta oli se, että kaikista tärkeimmät toimijat konfliktien ratkaisuissa tulevat yhteisöjen sisältä. Näitä vertaissovittelijoita tulee kuitenkin kouluttaa, voimaannuttaa ja tukea.

Avukseni sain Teppo Säkkisen, joka oli kirjoittamassa graduaan sisäpiirin rauhanvälittäjien johtamismalleista Lapin yliopistolla. Teposta tuli myöhemmin maa- ja metsätalousministerin erityisavustaja, joka teki paljon työtä saamelaisten näkökulman kuulumiseksi ministeriössä.

Koulutuksen vastaanotto oli enimmäkseen innostunut. Noin 100 opiskelijaa ilmoittautui teoriakurssille ja heistä 30 valittiin vertaissovittelijoiden pilottikurssille[33]. Halusimme valintaa kanssani tehneen Veli-Pekka Lehtolan kanssa kurssille osallistujia eri saamelaisryhmistä, konfliktien eri osapuolten parista ja laajemmin niiden yhteiskunnallisten toimijoiden piiristä, joilla voisi olla vaikutusta konfliktien ratkaisuun. Kurssin osallistujien välillä oli siten alusta alkaen jännitteitä, joka teki kurssille osallistumisesta paikoin raskasta ja toi sen vetämiseen omat erityiset haasteensa. Selitin ryhmälle, miten fasilitaattorina tärkein tehtäväni oli tukea kutakin heistä matkalla sovittelijaksi. Tämä tarkoitti myös, etten voinut ottaa puolia konflikteissa ja opettajien oli kohdeltava kaikkia osallistujia tasapuolisesti ja reilusti. Tasapuolisuus ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikessa voisi tai pystyisi olemaan neutraali.  Kurssilaisille tuli tarjota myös psykologin tukea, jota tarjosi psykoterapeutti Antti Korhonen osallistuen samalla kurssille.

Kurssin yksi tärkeimpiä päämääriä oli tutustua, miten tarinankerronnan ja tervehtymiseen tähtäävien työpajojen avulla olisi mahdollista tuoda eri osapuolten kokemuksia näkyväksi ja lisätä yhteistä luottamusta sovinnon mahdollisuuteen ja voimaannuttavaan vaikutukseen. Tähän pääsemiseksi ryhmän sisälle piti kuitenkin syntyä luottamus ja yhdessä rakennettu turvallinen tila, jossa omien kokemuksien jakaminen olisi mahdollista, ja sen syntymisessä ja määrätietoisessa säilyttämisessä oli ryhmään osallistujien rooli jatkuvasti ohjaajia tärkeämpi.

Jokaisen koulutusjakson vaikutus arviointiin erikseen. Osallistujien tuli myös toimittaa minulle oppimispäiväkirja, jossa piti työstää omaa sovittelijan identiteettiä ja siihen liittyviä kysymyksiä jaksoilla opitun pohjalta.

Yksi kurssille osallistuneista, väitöskirjatutkija Lapin yliopistosta Kaisa-Maria Kimmel, tiivisti opintopäiväkirjaansa kurssin alun teoria osuuksien keskeisen sisällön:

”Sekä kurssin luennoilla että kurssin lukumateriaaleissa on viitattu lukuisia kertoja kansainvälisen diplomatian epäonnistumiseen konfliktien ratkaisemisessa (Gonzalez 2018, Botcharova 2002). Kansainvälisen diplomatian tasolla puhutaan klassisesta rauhanvälityksestä, jossa usein ensisijaisena tavoitteena on löytää eri osapuolille hyväksyttävä kompromissi aseellisen konfliktin keskeyttämiseksi tai lopettamiseksi (”track one diplomacy”). Neuvottelujen osapuolina toimii poliittisia johtajia sekä sotilaallisten ryhmien johtajia, jotka joutuvat vastaamaan edustamansa ryhmänsä odotuksiin oman aseman säilyttämisestä ja vahvistamisesta. Nämä paineet rajoittavat heidän mahdollisuuksiaan toimia kestävän rauhan edistämiseksi (Botcharova 2002).

Usein moni konfliktin osapuolena toiminut yhteisö ei koe neuvottelujen osapuolten edustavan heitä, eikä virallisen neuvottelutuloksen sitovan heitä. Pentikäinen käsitteli luennollaan sovinnon eri tasoja. Valtion tasolla tapahtuvan sovittelun kanssa rinnakkain kulkee yhteisön tasolla tehtävä työ, jonka keskiössä on sovitteluosaamisen tuominen konfliktin osapuolten yhteisöihin sekä yhteisöjen suostuminen ja sitoutuminen mahdolliseen sovintoprosessiin. Ruohonjuuritasolla tehdään samalla sovintotyötä yksilöiden kanssa. Yksilötasolla sovintoprosessi sisältää yksilön oman tervehtymisen käynnistämistä ja tukemista sekä yksilön oman roolin hahmottamista konfliktissa ja sen ratkaisemisessa. Näistä tasoista käytetään termiä ”track two (and three) diplomacy”. Termi viittaa virallisten rauhanneuvotteluiden ulkopuolisiin toimiin, joiden tavoitteena on edistää konfliktin transformaatiota ja pysyvää rauhaa. (Pentikäinen 2018, Botcharova 2002)

Etelä-Afrikan apartheidin jälkeinen totuus- ja sovintokomissio on kuuluisin esimerkki prosessista, jonka tavoitteet ulottuivat laajemmalle kuin yhden neuvotteluratkaisun aikaansaantiin. Ympäri maailmaa järjestetyissä totuus- ja sovintokomissioissa on kuitenkin sovellettu monenlaisia sovinnon käsityksiä, joten komissiot ovat olleet toisiinsa nähden hyvin erilaisia. Käsitykset sovinnosta vaihtelevat klassista rauhanvälitystä edustavasta, sen hetkisen konfliktin välitöntä laukaisemista tavoittelevasta kompromissista anteeksiantoon keskittyvään pitkäaikaiseen transformaatioon. Totuus- ja sovintokomissiot eri puolella maailmaa ovat painottaneet aseellisten yhteenottojen lopettamista, totuuden selvittämistä, oikeuden toteuttamista ja anteeksiantoa eri tavoin. Yksikään näistä lähestymistavoista ei ole täysin ongelmaton, ja jokainen eri konteksti edellyttää erilaista painotusta. (Gonzalez 2018)

Totuus- ja sovintokomission tavoitteet, menetelmät ja painotukset tulee valita osapuolten tarpeisiin ja prioriteetteihin sekä paikalliseen konfliktiin perustuen. Joissakin yhteyksissä ajatus sovinnosta voi tuntua nöyryyttävältä, jos se käsitetään osapuolille tärkeistä arvoista tai tavoitteista luopumisena. Osapuolet voivat myös kokea, etteivät he voi hyväksyä anteeksiantoa prosessin tavoitteeksi, jos se tarkoittaa oikeuden tavoittelemisesta luopumista. Siksi totuus- ja sovintokomissioiden pohjatyönä tulee kartoittaa ja hahmottaa, miten prosessin aikana näitä eri asioita tullaan käsitteellistämään. (Gonzalez 2018, Pentikäinen 2018)

Gonzalezin mukaan onnistuneessa totuus- ja sovintokomissiossa toteutuu ainakin kolme tavoitetta. Ensinnäkin tavoitteena on tuoda faktat näkyville. Se tarkoittaa totuuden etsimistä niin, että kaikki osapuolet tulevat kuulluksi, jolloin ”voittajan totuus” ei ota ylivaltaa. Toiseksi palautetaan yhtäläiset oikeudet niille, joilta ne on riistetty tai jotka eivät ole koskaan saaneet nauttia oikeuksistaan. Tämä tavoite edellyttää poliittista tahtoa oikeuksien toteuttamiseksi. Kolmantena tutkitaan konfliktin perimmäisiä syitä ja ehkäistään uusien rikosten tapahtuminen. Tämä tarkoittaa pysyvän muutoksen aikaan saamista niissä tekijöissä, jotka alkujaan aiheuttivat tai sallivat vääryyksien tapahtumisen. Jotta konfliktin osapuolet eivät koe luottamuksensa tulleen petetyksi, ainakin näiden kolmen tavoitteen tulisi olla sovintoprosessissa kiinteästi mukana. (Gozalez 2018)

Prosessissa tulee säilyttää kulttuurillinen sensitiivisyys, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että alkuperäiskansalle pyhiä asioita käsitellään niiden ansaitsemalla kunnioituksella tai että yksilöt voivat tulla kuulluksi erilaisin, myös perinteisin tarinankerronnan keinoin. Yksittäisten ihmisten kokemien rikosten käsittelyn ohella tulee käsitellä rikkomuksia yhteisöjä kohtaan. Komission tulee käsitellä senhetkisen konfliktin ja nykyhetken tapahtumien lisäksi myös historiallisia vääryyksiä ja traumoja. Prosessiin kuuluu totuuden esille tuomisen lisäksi paikallisen sovitteluosaamisen lisääminen sekä kampanjointi ja tiedonvälitys laajemman ymmärryksen saavuttamiseksi. (Gozalez 2018).” [34]

Kaisa-Maria painotti myös ruohonjuuritason sovintoprosessien tukena kehitettyjen mallien hyödyllisyyttä:

”Botcharovan esittämällä mallilla on ollut merkittävä vaikutus omaan käsitykseeni konflikteista ja sovinnosta.[35] Koston kehään ja sovinnon kehään kuuluva ajatus sielun haavasta sekä kärsimyksen käsittelystä henkisellä tai hengellisellä tasolla tuo konfliktin ratkaisun avaimet jokaisen konfliktiin osallisen käsiin. Konfliktin ratkaisu ei olekaan enää jotain, mitä vaaditaan tai odotetaan joltain korkeammalta viralliselta taholta. Tämä tarkoittaa, että ”track one”-tason ratkaisuilta ei kuulukaan odottaa enempää vastauksia, kuin mihin niiden on tarkoitus vaikuttaa. Toisaalta, kestävän ratkaisun löytäminen edellyttää Botacharovan havaintojen valossa paljon työtä etenkin niiltä, jotka ovat jo konfliktin uuvuttamia.”[36]

Muistojen tervehtyminen ja rauhankehä

Isä Michael Lapsley saapui Saamelaisten kotiseutualueelle huhtikuussa 2018 vetämään kurssilaisille Healing of Memories -työpajaa mukanaan häntä varten tehdyt lapaset, jotka suojasivat hänen rautakäsiään paleltumilta. Saapuessaan Rovaniemelle Michael antoi haastattelun Yleisradiolle. Nuori ja taitava saamelaistoimittaja Sara Weslin teki haastattelun, joka kautta hänen viestinsä saavutti myös laajemman yleisön.[37] Siinä Michael sanoi, että matkustaessaan uuteen paikkaan, aina ensimmäiseksi hän halusi kuulla asioista, joista ihmiset eivät halunneet puhua. Hänen mukaansa

“nämä ovat asioita, joista todennäköisesti tarvitsemme tervehtymistä. On tyypillistä, että me pysymme hiljaa asioista, jotka miltei tuhosivat meidät, mutta meidän täytyy oppia puhumaan niistä parantuaksemme.”

Retriitissä hän muistutti osallistujia, miten

“me kaikki tarvitsemme paranemista kolmesta syystä: siitä mitä me olemme tehneet, mitä jätimme tekemättä, vaikka tunsimme toisin ja mitä meille on tehty.”

Michael havainnollisti työpajassa, miten menneisyyden tapahtumat, jotka saattavat koskea kokonaisia alkuperäiskansoja, voivat käsittelemättöminä traumatisoida uusia sukupolvia.

Vertaissovittelijoiden koulutukseen osallistunut saamelaistaiteilija, poroperheen äiti sekä Saamelaismuseo Siidan tutkija Päivi Magga, kuvasi työpajaa sekä myöhemmin keväällä järjestettyä restoratiivisen menetelmän työpajaa elämässään käänteentekeväksi. Oppimispäiväkirjassaan Päivi esitteli omaa taidettaan, jonka avulla hän oli työstänyt sukupolvien välistä ketjua etsien myös omaa rooliaan:

“Tunnen eläväni kahden maailman välissä ja se on aiheuttanut sisäisen ristiriidan, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Ensimmäinen, tärkein maailma on poroelämä. Se on edelleen osaksi luontaistaloutta, jonka tärkein resurssi on aika. Poronhoito ei kuitenkaan riitä turvaamaan toimeentuloa ja poroperheen äidin on käytävä kodin ulkopuolella työssä. Toinen maailma on työelämä, joka vaatii tehokkuutta ja se vaatii myös ajan kello 8-16 joka arkipäivä. Miten elää kahden erilaisen maailman vaatimusten välissä? Miten minusta, porosaamelaisen suvun tyttärestä on tullut saamelaisia tutkiva jatko-opiskelija. Miksi lähes jokaisen poroperheen emännän on käytävä palkkatyössä? Mitä se tarkoittaa porosaamelaisen kulttuurin kannalta, että äiti on ehkä kokonaan poronhoidon ulkopuolella?

Esivanhempani tulivat nykyiselle kotiseudullemme porolaitumien loppumisen takia. Nyt olemme taas samassa tilanteessa, porojen maat vähenevät muun maankäytön vallatessa alueita, mutta enää ei ole mahdollista siirtyä uuteen paikkaan. En halua menettää poronhoitoa enkä halua muiden sanelemaa muutosta. Haluan perinteitä, pysyvyyttä ja niiden tuomaa turvaa. Silti joudun sopeutumaan. Mutta kauanko voi sopeutua, ennen kuin katoaa kokonaan?”[38]

Toukokuussa ryhmä paneutui restoratiiviseen oikeuteen ja rauhankehään Joanne Blaneyn johdolla, joka on opettanut jo soveltanut metodeja maailmanlaajuisesti useiden vuosikymmenien ajan. Restoratiivisten menetelmien juuret tulevat alkuperäiskansojen perinteestä, joten ne tarjoavat kiinnostavan vertailupohjan myös totuus- ja sovintoprosessin valmisteluun Suomessa. Kannustin kurssilaisia samalla hakeutumaan molempien menetelmien opettajiksi jatkossa.

Kanadan alkuperäiskansojen totuus- ja sovintoprosessissa avustanut Jennifer Llewelynin mukaan restoratiivisen oikeuden avulla totuus- ja sovintokomissio olisi onnistunut työssään paremmin ja pystynyt luomaan tärkeän yhteyden totuuden ja sovinnon välille:

“Restoratiivinen oikeus tarjoaisi sillan (Kanadan) komission tarpeille luoda yhteys totuudesta kohti sovintoa… Restoratiivisen oikeuden periaatteet ja käytännöt tarjoavat suuntaa ja ohjausta matkalle, jonka komissio on aloittanut. Restoratiivinen oikeus mahdollistaisi ne tärkeät puitteet, joiden kautta komission mandaatti voi tulla ymmärretyksi ja toteutetuksi.”[39]

Llewelynin mukaan

“sovinnon päämäärää palvelee todennäköisemmin prosessi, joka ei vain noudata restoratiivisia periaatteita, vaan myös suunnitellaan alun perin restoratiivisten arvojen ohjaamana”.

Tämä olisi hänen mukaan ollut hyödyllinen lähtökohta Kanadan komissiolle ja koko prosessille. Tällöin se hänen mukaansa olisi myös paremmin vastannut Kanadan alkuperäiskansojen ihmisten tarpeita ja auttanut heitä eteenpäin konkreettisesti niiden asioiden kanssa, joiden keskellä he kamppailevat.

Sovitteluopintojen jatkuessa tavoitteena on, että näiden metodien fasilitaattoreiksi koulutetaan saamelaisia ja muita pohjoisen ihmisiä, jotka voivat myös muovata metodeja sopimaan paremmin sekä saamelaisten että Lapin tilanteeseen laajemmin. Kurssille osallistuneiden mukaan molemmat käytännön harjoituksissa kokeillut metodit toimivat sekä ylisukupolvisen taakan esiin tuomisessa että yhteisöjen sisäisten ja välisten konfliktien ratkaisujen etsimisessä.[40]

Suomeen tarvitaan “Center for Indigenous Reconciliation Knowledge”

Kurssin lopussa kolme sen osallistujista, Hanna Helander, Ida-Maria Helander ja Leea Hiltunen tekivät kurssin vaikutusten arvioinnin[41]. Arvioinnin tavoitteena oli selvittää, oliko kurssi auttanut osallistujia muodostamaan sovittelijan identiteettiä ja kuinka osallistujat näkivät sovittelun osana ratkaisua saamelaisille ja muille pohjoisen yhteisöille. Kaikki arviointiin osallistuneet halusivat jatkaa ja laajentaa osaamistaan sovittelijoina. Vertaissovittelijoita ei tulisi kuitenkaan heidän mukaan jättää yksin vaan koulutuksen lisäksi he tarvitsevat laaja-alaisesti tukea voidakseen toimia ja vaikuttaa ristiriitojen ratkaisuun ja yhteisöjen tilanteeseen.

Osallistujat pitivät hyödyllisinä vuoropuheluun ja kuuntelemiseen liittyviä harjoituksia, mahdollisuutta tarkastella identiteettiin perustuvien konfliktien ratkaisun monimutkaisuutta sekä etenkin tarinankerrontaan perustuvien menetelmien toimivuutta. Olennaisen tärkeänä he pitivät luottamuksen rakentumista osallistujien kesken, minkä kehittämiseen annettiin paljon hyödyllistä kehittävää palautetta. Käytännön harjoituksista oli tullut monille hoitavia kokemuksia, ja luottamus ryhmän kesken oli niissä vahvistunut. Toisten tarinoiden kuuntelemisen kautta oli havaittu, että ei ole vain yhtä totuutta, vaan syvästi erilaisia kokemuksia myös samoista tilanteista. Moni oli myös alkanut arvioimaan omaa toimintaansa ja huomannut vahingoittaneensa toisia.

Käytännön työn kannalta sovittelijoiden toisilleen antamaa tukea pidettiin ratkaisevan tärkeänä. Sovittelua ei pitäisi tehdä yksin vaan pareina. Ryhmän tulisi auttaa toisiaan valmistautumisessa ja erilaisten näkökulmien huomioon ottamisessa. Sovittelijat tarvitsevat myös työnohjausta ja psykososiaalista tukea jaksaakseen itse vaikeassa tehtävässä.

Kaikki arvioon osallistuneet näkivät vertaissovittelun tärkeänä osana niin totuus- ja sovintoprosessia kuin konkreettisten ja kestävien ratkaisujen löytämistä Suomen valtion ja saamelaisten välillä, saamelaisyhteisön sisällä ja eri pohjoisen yhteisöjen välillä.

Tomi Tuomasjukka koosti sen jälkeen kurssilaisten suosituksista ehdotuksen Centre for Indegenous Reconciliation Knowledge (CIRKLE) -keskuksen perustamisesta. Keskusta varten tulisi koota kokemuksia vastaavista ohjelmista, kuten Pirjo Virtasen ja Irja Seurujärvi-Kari artikkelissaan osoittaa.[42] Työstimme Anne Nuorgamin kanssa esitystä ripeästi eteenpäin useiden saamelaistutkijoiden ja kurssin toteutukseen osallistuneiden oppilaitosten kanssa. Mukaan liitettiin psykososiaalisen tuen suunnitelma, jolle alkuvuodesta ei ollut vielä löytynyt Sosiaali- ja terveysministeriöstä rahoitusta. Toimitin esityksen sen jälkeen pääministerille, joka vei esityksen hallituksen budjettiriiheen valtiosihteeri Paula Lehtomäen avustamana.[43]

Hallitus käsitteli esitystä ja hyväksyi valtion budjettiesitykseen 1,5 miljoonan määrärahan, mikä mahdollistaa sekä totuus- ja sovintokomission nimeämisen, vertaissovittelijoiden koulutuksen, psykososiaalisen tuen hankkeiden käynnistämisen sekä näitä kaikkia tukevan niiden kokemuksia kokoavan osaamiskeskuksen perustamisen.

Lapin yliopiston rehtori Mauri Yläkotola kirjoitti ehdotuksen saatteeseen:

”Arktisen alkuperäiskansojen tiede-, koulutus- ja osaamiskeskuksen tavoitteena on Arktisen alkuperäiskansakoulutus- ja tutkimusyhteistyön kehittäminen ja vakiinnuttaminen Suomen Lappiin Inariin yhteistyössä Lapin ja Oulun yliopistojen sekä paikallisten saamelaistoimijoiden kanssa. Rahoittamalla tiede- ja osaamiskeskuksen perustamista Suomi nostetaan koko arktisen alueen alkuperäiskansojen johtavaksi asiantuntijaksi.

Nimenomaan valtion ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessin valmistelussa on hyödynnetty kansainvälisiä kokemuksia, joiden mukaan valtion asettamien totuus- ja sovintokomissoiden työtä tulee jatkaa ruohonjuuritasolla prosessin myönteisten vaikutusten varmistamiseksi. Parhaiten työn jatkuminen toteutuisi sekä yliopistotasoisella koulutukselle paikallisille toimijoille että heidän sovittelutyön (reconciliation) käytännön tuella ja edellytyksien varmistamisella.

Lapin yliopiston, Oulun yliopiston Giellagas Instituutin, Saamelaisalueen koulutuskeskuksen ja Uskonnollisten ja perinteisten rauhanvälittäjien verkoston kanssa toteutettiin vuoden 2018 aikana pilottikurssi vertaissovittelijoiden kouluttamiseksi Ylä-Lappiin yhteisön sisäisten ja välisten konfliktien sovittelemiseksi ja maankäyttöön liittyvien konfliktien ratkaisun etsimiseksi. Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan akreditoimaan koulutuksen osallistui lähes sata opiskelijaa, joista noin 20 sai ohjausta vertaissovittelun käytännön toteutukseen. Kurssista on toteutettu vaikuttavuusarvio, jonka tulokset osoittavat kurssin onnistuneen tavoitteissaan erinomaisesti. Osallistujat ovat löytäneet uusia tapoja ratkaista konflikteja ja haluavat jatkaa vertaissovittelijoina. Käytännön harjoituksia toteutetaan mm. Metsähallituksen metsätalousmetsien yhteishallinnon kokeilemiseksi, kalastussopimuksien neuvottelumallien kehittämiseksi, Kolttien kyläkokouksen elvyttämiseksi ja useiden yhteisöjen sisäisten ja välisten konfliktien ratkaisemiseksi.

Vertaissovittelun kurssin osallistujat ovat yhdessä auttaneet esityksen laatimisessa Alkuperäiskansojen konfliktien sovittelun osaamiskeskuksen perustamiseksi Lappiin. Sen tehtävänä olisi jatkaa vertaissovittelijoiden koulutuksen järjestämistä, toteuttaa sen aihepiiriin liittyvää tutkimus- ja kehittämistyötä, koordinoida vertaissovittelijoiden toimintaa ja varmistaa heille ammatillinen tuki sovittelun käytännön toteutukseen.

Osaamiskeskuksen avulla saamelaiset saavat käyttöönsä parhaan mahdollisen kansainvälisen osaamisen tuen sovittelun edistämiseksi ja osaamiskeskuksella ollaan kehittämässä uutta toimintatapaa, josta korkeakoulujen yhteydessä kehitetään johtava toimija alallaan maailmassa. Alkuperäiskansojen sovittelusta voi kehittyä osaamiskeskuksen avulla myös suomalaisen rauhanvälityksen yksi osaamisalue.”[44]

Miten tästä eteenpäin?

Syyskuun 24. 2018 Saamelaiskäräjät hylkäsi esityksen saamelaiskäräjälain uudistamiseksi.[45] Ponnistelut ratkaisun löytämiseksi yhteen valtion ja saamelaisten ja osin myös saamelaisten sisällä eniten hiertäneeseen asiaan eivät tuottaneet tulosta ja jännitteet näyttivät taas lisääntyvän. Professori Veli-Pekka Lehtola kuvasi hankalaa tilannetta:

”Saamelaiskäräjien on työskenneltävä tämän (tilanteen) kanssa pysähtymättä. Ensin oli ILO-sopimus ja sitä ennen monenlaisia kysymyksiä, joita ei saatu ratkaistua. Ja nyt tämä tilanne. Suuri osa ponnisteluista menee tähän. Saamelaiskäräjät eivät voi laittaa voimiaan muihin ongelmiin. Ja ihmiset ovat, tietysti, väsyneitä tähän tilanteeseen”.[46]

Neuvottelut saamelaisten ja valtion välillä totuus- ja sovintoprosessin toteutuksesta alkavat todennäköisesti marraskuussa 2018. Helmikuussa, muutama kuukausi ennen tämän artikkelin alussa kuvattua YK:n alkuperäiskansojen pysyvää foorumia, Ida-Maria Helander kertoi olleensa helpottunut kuultuaan Eduardo Gonzalezilta avausseminaarissa, miten epäluulo prosessia kohtaan on vain luonnollista. Samaan aikaan Ida-Maria kannusti kuitenkin jatkamaan sen valmistelua:

”Jos päätämme aloittaa prosessin, haluamme tehdä sen kunnolla. Ihmisillä on paljon odotuksia. Kuka johtaa prosessia, kuinka saada komissio alkuun ja kuka jatkaa työtä komission päätyttyä? Me emme tarvitse puhdasta paperia. Komission on tärkeää kuunnella tarinoitamme. Identiteettikysymyksien ratkaiseminen ei saisi tuottaa enempää kipua. Se luo kipua, jos täytyy peittää identiteettinsä, se sattuu, jos joku kieltää sen. Tätä prosessia pitäisi ohjata myötätunnolla, yhteisellä ihmisyydellä, missä emme usko pahimpaan, vaan parhaaseen.”

Työrauha totuus- ja sovintoprosessille olisi tärkeää saavuttaa valtion ja saamelaisten neuvotteluissa. Prosessin onnistumiselle on välttämätöntä, etteivät kiistat saamelaismääritelmästä, oikeuksista tai mahdollisesta Jäämeren radasta ole samaan aikaan käynnissä.

Esivanhempien ääni

Heinäkuun puolivälissä 2018 vertaissovittelijoiden kurssilaiset nousivat veneeseen Nellimin satamassa saavuttaakseen Sovinnon lahden Inarin järvellä. Entinen lappilainen poliisi oli rakentanut sen piilopaikakseen kerättyään todisteita poliisiväkivallasta ja tultuaan erotetuksi virastaan 80-luvulla.

Paikan päällä osallistuimme kurssilaisten järjestämiin työpajoihin. Tomi Tuomasjukka järjesti harjoituksen systeemisen konstellaation mahdollisesta metsätalousmetsien uudesta hallintotavasta saamelaisten, Inarin kunnan ja Metsähallituksen välille.[47] Lapin yliopiston suunnitteluosaston dekaani Satu Miettinen ja Helsingin yliopiston alkuperäiskansojen tutkimuslaitoksen tutkijatohtori Hanna Guttorm olivat valmistelleet tarinankerronnan työpajan Healing of Memories -retriitin pohjalta. Satu ja Hanna johdattivat meidät keskelle pohjoisen metsää rakentaaksemme oksista elämäntarinaamme kuvaavan mandalan.

Siinä metsän rauhassa kerroimme kukin tarinaamme, monesti kyyneleet silmissä. Monen tarinassa kuului aiempien sukupolvien kokemuksia ja minkälaisia jälkiä ne olivat jättäneet. Tarinankerronta on osa alkuperäiskansojen viisautta, jonka hoitavaa läsnäoloa ja kohtaamisen lupausta ei suotta vuosisatoja näissä perinteissä ole vaalittu.

Kokosimme lopuksi yhteisen laavun, jonne jokainen toi sen osan omaa tarinaansa, jonka haluaisi liittyvän osaksi yhteistä sovintoprosessia. Kuunnellessani kurssilaisten kokemusten rikkautta tunsin kiitollisuutta, että oli saanut yrittää täyttää oman paikkani sukupolvien ketjussa. Minun viestini oli pukenut sanoiksi jo helmikuussa Suomessa käydessään Marie Wilson, joka neuvoi totuus- ja sovintoprosessin mahdollisuuksia pohtimaan tulleita ihmisiä

”uskomaan jokaisen syvään ihmisyyteen ja luottamaan hyvyyteen kaikissa ihmisissä.”

Kanadan alkuperäiskansojen perinteen ylläpitäjien yhteisöön kuuluva Barney Williams muistutti, että silloin kun luodaan mahdollisuuksia sovinnolle ja tervehtymiselle, tulee kurottaa  ylisukupolvisen taakan ohi, vieläkin kauemmaksi[48]:

“Mitä on sovinto? Mitä tarkoittaa paraneminen tai anteeksianto? … Noille termeille on vastaavia sanoja, joita Luoja on antanut kaikille kansoille. Kun minä kuuntelen niitä, kuulen esivanhempien äänen, sinunkin esivanhempasi, kuulen minun esivanhempani viittaavan asiaan vain erilaisilla sanoilla. Minun ymmärrykseni [sovinnosta] tulee ajasta ja paikasta, jolloin englantia ei puhuttu… isoäidiltäni, joka syntyi 1800-luvulla… Tunnen olevani etuoikeutettu, että isoäitini valitsi minut kantamaan tätä viisautta… Mitä meidän täytyy tehdä? … Meidän täytyy palata traditioihimme ja syleillä näitä perinteitä osana matkaamme eteenpäin. Meidän täytyy ymmärtää (uudestaan) kansojemme lait.”[49]

Lähteet:

[1] Tässä artikkelissa kuvataan narratiivisen historian menetelmällä totuus- ja sovintoprosessin valmistelua valtion ja saamelaisten välillä maaliskuusta 2016 marraskuun alkuun 2018 saakka. Luonnollisesti artikkeli kuvaa vain pientä osaa eri ihmisten pidemmän ajan kuluessa tekemistä ponnisteluista totuus- ja sovintoprosessin käynnistämiseksi. Artikkelissa kuvataan myös vuoden 2018 aikana järjestettyä Suomen ensimmäistä vertaissovittelijoiden koulutusta, joka järjestettiin yhdessä Lapin yliopiston, Oulun yliopiston Giéllagas instituutin ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen kanssa. Koulutus jakautui kolmeen kokonaisuuteen jotka olivat rauhanvälityksen ja sovintoprosessien teoria, paikalliset erityiskysymykset sekä käytännön sovittelun pilottikoulutus. Kuvaan etenkin tämän pilottikoulutuksen mahdollisuuksia tukea valtion ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessia. Keskeisiä jatkoehdotuksia työstettiin yhdessä kurssilaisten kanssa ja ne esitellään lopussa lyhyesti. Artikkeli on alunperin kirjoitettu Center for Theological Inquiryssä englanniksi, mutta olen kääntänyt sen Gita Anttosen avulla suomeksi. Tapahtumat ja ihmiset ovat todellisia, lainaukset joko aiemmin julkaistuja tai tätä julkaisua varten hyväksyttyjä. Mahdolliset virheet tai väärinymmärrykset ovat kuitenkin kirjoittajan vastuulla. Julkaisen artikkelin myöhemmin englanniksi, johon mahdolliset virheet pyrin korjaamaan. Oma pyrkimykseni on ollut toimia ensisijaisesti fasilitaattorina, joka ei pyri itse ratkaisemaan ongelmia vaan tukee prosessin osapuolia löytämään ratkaisuja. Työskentelen tällä hetkellä Princetonissa Yhdysvalloissa YK:n kanssa totuus- ja sovintoprosessien kehittämiseksi. Artikkeli on julkaistu 13.11.2018.
[2] Huhtikuun 16. 2018 pidetty oheistapahtuma: https://www.un.org/development/desa/indigenouspeoples/wp-content/uploads/sites/19/2018/04/Sámi-story-telling-and-healing-in-finland.pdf
[3] Psykoanalyytikko Pirkko Siltala, Taakkasiirtymä, 2016: “Saamelaisten kohtalo kertoo syvällisesti ja moniulotteisesti taakkasiirtymään sisältyviä yhteisöllisiä ja yksilöllisiä traumaattisia kokemuksia. Tämä merkitsee saamelaisten yhteisöjen ja yksilöiden äärimmäisiä menetyksiä, avuttomuuden tunnetta, vainoja ja sairauksia, toisen ryhmän tai aatteen uhriksi joutumista sekä nöyryytyksiä toisen ryhmän, yhteisön ja kansan taholta. Nämä kokemukset jatkavat elämäänsä sukupolvelta toiselle, jos sukupolvi ei ole voinut eri syistä selvitellä ja työstää yhteistä traumaattista kokemustaan. Seurauksena on, että kukin sukupolvi tiedostaen tai tiedostamattaan määrittelee identiteettinsä tämän koetun trauman sävyttämänä ja siirtää sukupolvelta toiselle haavoittuneen minuutensa, joka on edeltävien sukupolvien traumamuistojen läpitunkema.”
[4] https://yle.fi/uutiset/3-10002108 ja https://www.ulapland.fi/news/Sovitteluopintoja-tarjolla-Lapin-yliopistossa-/38013/28f70da2-15f0-44ff-a8bb-e41dfe0faa77
[5] Joukossa oli osallistujia eri saamenkielen ryhmistä, muista pohjoisen yhteisöistä, toimittajia, valtion ja kirkon työntekijöitä.
[6] Elokuun 29. 2018 hallitus hyväksyi suunnitelman ja sisällytti sen rahoituksen valtion vuosien 2019-2020 budjettiesitykseen: https://etene.fi/web/vnk/artikkeli/-/asset_publisher/valtioneuvoston-kanslian-maararahoilla-varaudutaan-tulevaan-eu-puheenjohtajakauteen-ja-hybridiosaamiskeskuksen-toiminnan-kasvuun
[7] Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanvälitysverkoston sovintoprosessien kehittämishankkeesta: https://www.peacemakersnetwork.org/exploring-role-religion-reconciliation/, https://www.peacemakersnetwork.org/network-convenes-advisory-group-meeting-rose-castle/ https://www.peacemakersnetwork.org/consortium-reconciliation-launched-support-transformative-reconciliation-communities-conflict/
[8] http://www.consilium.europa.eu/en/meetings/european-council/2016/03/17-18/
[9] https://www.finlit.fi/sv/node/2772
[10] Kanada, House of Commons Debates (9. toukokuuta 1883), 1107–1108.
[11] https://www.cbc.ca/news/politics/truth-and-reconciliation-murray-sinclair-1.3611110
[12] http://nctr.ca/reports.php sekä Marie Wilsonin kuvaus tilanteesta Inarissa 10.2.2018 pidetyssä seminaarissa.
[13] Jennifer Llewellyn: Bridging the Gap between Truth and Reconciliation: Restorative Justice and the Indian Residential Schools Truth and Reconciliation Commission (s.186):
http://www.ahf.ca/downloads/from-truth-to-reconciliation-transforming-the-legacy-of-residential-schools.pdf
[14] Honouring the Truth, Reconciling for the Future; yhteenveto Kanadan totuus- ja sovintokomission loppuraportista s.6. http://www.trc.ca/websites/trcinstitution/File/2015/Findings/Exec_Summary_2015_05_31_web_o.pdf
[15] TRC, AVS, Alma Mann Scott, Lausunto Kanadan totuus- ja sovittelukomissiolle, Winnipeg, Manitoba, 17. kesäkuuta 2010, Lausunnon numero: 02-MB-16JU10-016
[16] https://en.m.wikipedia.org/wiki/Truth_and_Reconciliation_Commission_(Canada)
[17] TRC, AVS, Mary Deleary, Lausunto Kanadan totuus- ja sovittelukomissioille, Winnipeg, Manitoba, 26. kesäkuuta 2014, Lausunnon numero: SE049.
[18] Pääministerille jätetty muistio arviointimatkan havainnoista Lappiin 31.7.-11.8.2016 (VNK:n halussa).
[19] Saamelaisten psykososiaalisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen tukeminen ja mielen- terveyspalvelujen rakentaminen: Saamelaiskäräjien ehdotus psykososiaalisesta tuesta perhe- ja peruspalveluministerille Annika Saarikolle Maaliskuun 6. 2018.
[20] https://vnk.fi/documents/10616/6689189/Seminaari+ENGLANTI.pdf/98e38022-4f80-4610-be0d-9578c604e802/Seminaari+ENGLANTI.pdf.pdf
[21] Jean-Paul Lederach (1997) Building Peace: Sustainable Reconciliation in Divided Societies. USIP Press, Washington DC: “…reconciliation can be seen as dealing with three specific paradoxes. First, in an overall sense, reconciliation promotes an encounter between the open expression of the painful past, on the one hand, and the search for the articulation of a long-term, interdependent future, on the other hand. Second, reconciliation provides a place for truth and mercy to meet, where concerns for exposing what has happened and for letting go in favour of renewed relationship are validated and embraced. Third, reconciliation recognises the need to give time and place to both justice and peace, where redressing the wrong is held together with the envisioning of a common, connected future (p.20).”
[22] https://frantic.s3-eu-west-1.amazonaws.com/kua-peacemakers/2016/01/Reforming-UN-mediation-through-inclusion-of-traditional-peacemakers.pdf
[23] Nils-Henrik Valkeapää, keskustelumuistio 15.1.2018.
[24] https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/hallitus-kaynnistaa-saamelaisten-sovintokomission-valmistelu
[25] Yhteenveto toimitettiin Saamelaiskäräjien puheenjohtajalle, Valtioneuvoston kanslialle ja Oikeusmininisteriölle tukemaan prosessin jatkon valmistelua.
[26] https://www.ictj.org/sites/default/files/ICTJ-Truth-Seeking-Indigenous-Rights-2012-English.pdf
[27] Konferenssin puheet: https://m.youtube.com/playlist?list=PLbR0oH-F5gDVQzEUnrUp4WGeWb_i0HU0A
[28] http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/A50.pdf
[29] https://m.youtube.com/watch?v=B28enVDjMEw&t=0s&index=9&list=PLbR0oH-F5gDVQzEUnrUp4WGeWb_i0HU0A
[30] https://www.lapinkansa.fi/lappi/nelson-mandelan-rauhankivi-apuna-saamelaisten-ja-valtion-sovun-tunnustelussa-sovintokomissiosta-keskusteltiin-kyyneleet-silmissa-200691242/
[31] Jennifer Llewellyn: Bridging the Gap between Truth and Reconciliation: Restorative Justice and the Indian Residential Schools Truth and Reconciliation Commission (s. 190-191):
http://www.ahf.ca/downloads/from-truth-to-reconciliation-transforming-the-legacy-of-residential-schools.pdf
[32]Pääministeri Juha Sipilän ja Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion kanssa laadittu prosessikaavio on päivätty 6.2.2018, mutta teimme Sanila-Aikion kanssa siihen korjauksia vielä 10.2. 
[33] Kolme valituista ei lopulta tullut mukaan ja toiset kolme keskeytti. 24 opiskelijaa kuitenkin valmistui kurssilta, joka kesti kuusi kuukautta ja vaati paljon aikaa ja voimavaroja osallistujilta.
[34] Kaisa-Maria Kimmel, Oppimispäiväkirja 2018, josta osia julkaistaan tässä artikkelissa erityisluvalla. Tässä osuudessa hän kuvaa teorialuentoja, joilla pohjustettiin käytännön harjoituksia.
[35] http://www.humiliationstudies.org/documents/BotcharovaTrackTwoDiplomacyChapter.pdf
[36] Kaisa-Maria Kimmel, Oppimispäiväkirja 2018, josta osia julkaistaan tässä artikkelissa erityisluvalla.
[37] https://yle.fi/uutiset/3-10151129
[38] Päivi Magga, Oppimispäiväkirja 2018, otteita julkaista artikkelissa erityisluvalla.
[39] Jennifer Llewellyn: Bridging the Gap between Truth and Reconciliation: Restorative Justice and the Indian Residential Schools Truth and Reconciliation Commission p. 186.
[40] Ida-Maria Helander puhuu kokemuksistaan: https://m.youtube.com/watch?v=wu2X7SmvY5E&feature=youtu.be
[41] 15 kurssilaista osallistui tähän alustavaan vaikutusten arviointiin, joka julkaistaan myöhemmin toivottavasti erillisenä artikkelina.
[42] Sámi Reconciliation in Practice: A Long and Ongoing Process, Irja Seurujärvi-Kari and Pirjo Kristiina Virtanen (University of Helsinki 2018): “The starting point for teaching and conducting researching through the Indigenous Studies program at the University of Helsinki is indigenous knowledge and knowledge-making processes. It welcomes indigeneity into academia, showing that indigenous peoples have too rarely been examined with their own view of history and social philosophies as a starting point, such as the relationality between humans and nonhumans. Relational and animist ontologies, based on ideas of existence that are related to different life forms, are crucial in order to understand indigenous struggles, and that they cannot be understood if their relations to the land and other non-human agents are not also taken into discussions. Therefore, the core focus of the program is informed by indigenous epistemologies and ontologies, which are considered valid and legitimate and discussed critically in relation to other forms of knowledge.”
[43] Suomen hallitukselle esitetty aloite elokuun 17. 2018
[44] Rehtori Mauri Yläkotolan elokuussa 2018 allekirjoittama saate Valtioneuvostolle lähetettyyn esitykseen.
[45] http://newsnowfinland.fi/politics/frozen-sami-parliament-vote-exposes-deep-divisions-on-identity-and-rights
[46] https://thebarentsobserver.com/en/life-and-public/2018/09/researchers-finnish-sami-act-and-its-revision-drain-sami-parliament-energy
[47] Esim. http://www.nasconstellations.org/what-are-systemic-constellations.html
[48] Miranda Fricker kuvaa kirjassaan Epistemic Injustice (2007) miten yhteisön oman tiedon menettäminen on yksi rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden muoto. Epäoikeudenmukaisuus jatkuu, jos tämä ryhmä ei menetetyn tiedon takia pysty muodostamaan omaa näkemystä jostakin asiasta. Siten alkuperäiskansojen oman tiedon palauttaminen tulee olla tärkeässä osassa näihin liittyvissä totuus- ja sovintoprosesseissa.
[49] TRC, AVS, Barney Williams, Lausunto Kanadan totuus- ja sovintokomissiolle, Winnipeg, Manitoba, 26. kesäkuuta 2014, Lausunnon numero: SE049.