Professori Eckhard Frick on psykoanalyytikko, psykiatrian ja psykoterapeuttisen lääketieteen erikoislääkäri. Hän johtaa ”Spiritual Care” – tutkimuskeskusta Münchenin tekniseen yliopistoon kuuluvassa sairaalassa. Frick on jesuiittapappi ja antropologisen psykologian professori Münchenin filosofisessa korkeakoulussa. Helsinkiläiset sairaalapapit tapasivat Frickin tammikuussa teams-kokouksessa ja lokakuussa opintomatkallaan Münchenissä. Haastattelu on tehty opintomatkan yhteydessä.
Professori Frick, puhutaan muutama sana elämänvaiheistanne. Olette psykosomatiikan erikoislääkäri, ja psykoanalyytikko. Psykoanalyyttinen taustanne on jungilaisuudessa. Miten päädyitte juuri Carl Gustav Jungiin?
Toinen koulutusanalyytikkoni oli jungilainen. Tutustuin Jungin ajatteluun, analyyttiseen psykologiaan, hänen kauttaan. Jung laajentaa omintakeisella tavalla psykoanalyyttistä ajattelua muun muassa ymmärtämällä ihmisen spirituaalista ulottuvuutta. Freud kyllä kirjoittaa paljon uskontopsykologiasta, mutta hän on rajoittuneempi. Jungilla on Freudia herkemmät antennit spiritualiteettiin.
Minkälainen on Jungin suhde uskontoon?
Jung käsittelee uskontoa myönteisesti ja kunnioittavasti, mutta myös ambivalentisti. Ambivalenssi on Jungille tyypillistä. Mikään ei ole pelkästään positiivista. Kun hän puhuu esimerkiksi jumalakuvasta, hän on kaksijakoinen, ei vain positiivinen. Jung omaksui Rudolf Otton ajatuksen, että Jumala on mysteeri, samanaikaisesti sekä pelottava että kiehtova.
Onko analyyttinen psykologia voimissaan edelleen?
Jung kuului omana aikanaan vähemmistöön, ja sama vähemmistöasema liittyy jungilaisuuteen nykyisinkin. Olin juuri Buenos Airesissa Argentiinassa analyyttisen psykologian maailmankonferenssissa. Erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, esimerkiksi Brasiliassa, nuoret ovat kiinnostuneita Jungin ajattelusta. Jung ei ole enää yksin, vaan Latinalaisessa Amerikassa on kasvavassa määrin kiinnostusta liittää Jungin ajatuksia uusimpaan neurobiologiaan ja kiintymyssuhdetutkimukseen.
Professori Frick, te olette myös jesuiittapappi. Minkälainen oli polkunne jesuiittoihin?
Aika, jona valmistauduin liittymään jesuiittoihin, oli verraten pitkä. Olin pitkään ikään kuin kandidaatti. Lääketiedettä opiskellessani tutustuin hengellisiin harjoituksiin ja osallistuin niihin vuosittain. Vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että liityn jesuiittoihin. Myös trappistit vetivät puoleensa, sillä kontemplatiivinen elämä puhutteli minua syvästi. Arvelin kuitenkin, etteivät lääketiede ja ulospäin suuntautuneisuuteni sittenkään sopineet kontemplatiiviseen luostariin. Sellaiseksi se matka kehittyi. Minusta tuli jesuiitta.
Puhutaan vähän spiritualiteetista. Spiritualiteetti on moniselitteinen termi. Miten te määrittelisitte, mitä spiritualiteetti oikein on?
Spiritus-sanaan liittyvät sekä Henki että hengittäminen. Spiritualiteetti on kiitollisuutta elämästä, siitä että voin hengittää. Se on kiitollisuutta elämästä, joka on lahjaa, sillä se ei lähde minusta itsestäni; spiritualiteetti viittaa siinä mielessä itseni ulkopuolelle. Spiritualiteetti ei ole vain henkilökohtaista vakuuttautumista, vaan siihen liittyy transsendenssi, minua vastapäätä oleva toinen. Spiritualiteettiin kuuluu myös ajatus siitä, mikä on pyhää.
Spiritualiteetista puhuttiin alkujaan vain kirkkojen ja teologian piirissä. Nyt tilanne on kokonaan toisenlainen. Te kirjoitatte 1990-luvun spirituaalisesta käänteestä, joka herätti monien tieteenalojen kiinnostuksen spiritualiteettiin. Mikä tämä käänne oli tai on?
Spirituaalisen käänteen ajatus on lähtöisin uskontososiologiasta. Ensiksi sillä tarkoitettiin ihmisen kääntymistä pois institutionaalisesta kristinuskosta ja institutionaalisesta uskonnollisuudesta kohti yksilöllisempää uskonnollisuutta. Spiritualiteetti on läsnä kaikkialla, missä ihminen etsii tarkoitusta. Ihmisten etsintä on hyvin monimuotoista, ja ihminen ilmaisee etsintäänsä monella tavalla. Etsintä yhdistyy nykyisin myös sellaisiin elämänalueisiin, joihin spiritualiteetti ei ole perinteisesti liittynyt. Ajatelkaa vaikka luontoa. Luonnontieteet ovat riisuneet metsän sen taianomaisesta luomuksesta. Nyt sen sijaan metsä näyttäytyy ihmisille jumalallisena. Luonnon lumous on jossakin mielessä palannut takaisin.
Kirjoitatte usein sielusta ja puolustatte sielu-sanan tärkeyttä sekä ihmisten oikeutta puhua sielusta. Mitä sielulla tarkoitetaan? Miksi sielu on sanana tärkeä?
Tieteet ovat sotajalalla sielua vastaan ja monet psykologit torjuvat sen. Tieteet eivät juurikaan pidä koko sanasta, koska se pakenee kaikkea objektivointia. Sen sijaan arkikielessä sielu-sanaa ei tule hylätä, sillä se tarkoittaa ihmisen ydintä. Sanalla viitataan siihen, mikä ihmisessä on arvokasta. Saksan ”Seele”- sanalla on kyllä uskonnollinen ulottuvuus, mutta se liittyy olennaisesti myös esimerkiksi taiteeseen tai runouteen. Sielu on myös ihmisen spiritualiteetin perusta.
Jos sielu on ihmisen spiritualiteetin perusta ja antropologisessa mielessä jokaisella ihmisellä on sielu, spiritualiteetin ovi on auki jokaiselle. Onko näin?
Kyllä. Antropologisessa mielessä spiritualiteetti on universaalia. Se ei rajoitu vain ihmisiin, jotka kutsuvat itseään spirituaalisiksi. Jokainen ihminen on spirituaalinen, mutta eri tavoin. Spiritualiteetti liittyy myös heihin, jotka pitävät itseään ateisteina.
Entä ne ihmiset, jotka tietoisesti kiistävät olevansa uskonnollisia tai spirituaalisia, eikä spiritualiteetilla ole mitään merkitystä heidän elämässään? Määritelläänkö heidät heidän ulkopuoleltaan?
Yleinen, kaikkia ihmisiä koskeva spiritualiteetin käsite on erotettava siitä, miten yksittäiset ihmiset kuvaavat itseään. Spiritualiteetti liittyy tieteeseen ja tieteen kielipeliin, kun taas yksittäisellä ihmisellä voi olla tästä ilmiöstä oma ilmauksensa. Spiritualiteettiin kuuluvat yhteys, transsendenssi ja elämän tarkoituksen etsintä. Kuitenkin yksittäinen ihminen kokee tämän eri tavalla, eikä puhu spiritualiteetista. Hän käyttää omia sanojaan. Hän voi olla vaikka humanisti, eksistentialisti tai marxilainen. Tätä hänen omaa kieltään pitää kunnioittaa. Kun sanotaan, että jokaisella ihmisellä on spiritualiteetti, sen tarkoituksena ei ole määritellä ihmistä hänen ulkopuoleltaan. Sillä kuvataan sellaista antropologista ulottuvuutta, joka liittyy jokaiseen ihmiseen. Kun ihmiseltä kysytään esimerkiksi elämän tarkoitusta, hän saattaa sanoa, että hän tekee velvollisuutensa tai on tieteentekijä ja tutkii universumia, eikä tarvitse minkäänlaista spiritualiteettia. Tämä on silloin hänen spiritualiteettinsa.
Kuulostaa vähän samalta kuin se, että ihminen sanoo, ettei hän tunne mitään. Myös tunteiden puuttuminen on tunne.
Juuri niin. Siinäkin on kysymys yksittäisen ihmisen kuvauksesta ja yleisestä käsitteestä.
Entä sitten tämä käsite Spiritual Care, mitä se tarkoittaa? Ilmauksella korostetaan muun muassa spiritualiteetin ja sairaanhoidon välistä yhteyttä. Miksi tämä yhteys on niin tärkeä?
Ensiksikin Spiritual Care on vakiintunut saksalaiseen kielenkäyttöön, eikä meillä ole sille oikein saksankielistä vastinetta. Toiseksi Spiritual Care ei liity vain sairaanhoitoon, sillä tuo ”care” on kaikkea sitä hoitoa, jota terveydenhuolto- ja terapia-alan ammateissa annetaan. Sairaanhoidossa hoitajat ovat suoraan tekemisissä sairaiden ihmisten tarpeiden kanssa. Näihin tarpeisiin kuuluvat myös potilaan spirituaaliset tarpeet. Kaikilla hoitotyötä tekevillä pitäisi olla koulutus ja erityinen kyky huomata nämä potilaan spirituaaliset tarpeet. Koska spiritualiteetti liittyy ihmisyyteen, se kuuluu myös ihmisen hoitoon, eikä sitä tule sulkea hoidon ulkopuolelle. Sekä sairaanhoitoon että erityisesti terapiaan liittyvissä potilassuhteissa ollaan tekemisissä ihmisen spirituaalisen ulottuvuuden kanssa, vaikka siihen liittyviä teemoja ei suoraan tematisoitaisikaan. Eli kuten Jungin hautakivessä sanotaan: ”Kutsuttuna tai kutsumatta Jumala on saapuvilla”: Kuitenkin juuri spiritualiteettiin liittyvät teemat halutaan helposti sulkea hoidollisen keskustelun ulkopuolelle.
Miksi spiritualiteetista on vaikea keskustella hoidon yhteydessä?
Siihen on varmasti monta syytä. Ensimmäinen liittyy kieleen. Moni ei halua käyttää spiritualiteetista puhuessaan perinteisiä ilmauksia, mutta ei myöskään oikein tiedä, miten siitä puhuisi. Meillä Euroopassa spiritualiteetista puhutaan perinteisesti kristillisyyden piiriin liittyvillä sanoilla. Oikeastaan saksan kielikin nykymuodossaan on Raamatun muokkaamaa. Lutherin Raamattu on vahvasti leimannut kulttuuriamme. On oikeastaan aika ihmeellistä, että tämä sama kulttuuri ei nyt halua käyttää sen kielen ilmauksia. Toinen syy spiritualiteetista puhumisen vaikeuteen liittyy privatisoitumiseen. Se on manner-Euroopassa erityisen voimakasta. Spiritualiteetin koetaan olevan intiimiä ja yksityistä, eikä siitä sovi puhua avoimesti. Se on seksuaalisuuttakin suurempi tabu. Kun puuttuu kieli, ja kun spiritualiteetista puhuminen on tabu ja siitä puhumiseen liitetään häpeää, puhumista pyritään välttämään. Terapia-ammateissa tai lääketieteen parissa opitaan kyllä käsittelemään intiimejäkin asioita, mutta spiritualiteettiin liittyvää keskustelemista opetellaan liian vähän.
Kuinka paljon tässä on kysymys koulutuksesta?
Se on myös koulutuskysymys. Kaikkein tärkeintä on, että spiritualiteettia koskevat kysymykset integroidaan yleisesti hoitoalaan. Spirituaalisen hoidon kysymyksiä ei pidä rajata vain palliatiiviseen hoitoon. Samalla tulee kiinnittää huomiota kommunikaatiovalmiuksiin. Hoitajalla tulee olla valmius spiritualiteetin käsittelemiseen esimerkiksi kroonisen sairauden, elämän kriisien, vammaisuuden ja kuoleman kysymysten kanssa kamppailevien ihmisten parissa. Spiritualiteettia ei saa rajata vain pienelle alueelle, sillä se on varmasti läsnä kaikkialla missä koetaan, että elämää uhataan. Kaikkein tärkeintä on valmius käsitellä spiritualiteettiin liittyviä kysymyksiä. Tuo valmius tulisi olla kaikilla hoitotyötä tekevillä, ei vain asiantuntijoilla.
Mikä auttaisi keskustelemaan spiritualiteetista?
Keskustelun apuvälineeksi on kehitetty potilaalle suunnattuja kyselyjä, joiden perusteella voidaan laatia spirituaalinen anamneesi. Kyselyn tarkoituksena ei kuitenkaan ole mahdollisimman yksityiskohtaisen tiedon kerääminen. Kyselyn tärkein tehtävä on olla signaali. Se on ”vihreä valo”, joka viestii potilaalle, että hoidossa on lupa keskustella myös spiritualiteetista. Kysymyksiin voidaan palata myös myöhemmin, kun hoito jatkuu.
Miten nämä kaksi termiä Spiritual Care ja Pastoral Care tai spirituaalinen hoito ja sielunhoito suhtautuvat toisiinsa? Mikä on spirituaalista hoitoa ja mikä sielunhoitoa?
Ensinnäkin englantilaisessa kielimaailmassa sanoja Pastoral Care ja Spiritual Care käytetään usein toistensa synonyymeinä. Näin voi joskus olla myös Saksassa. Niillä on kuitenkin ero. Sielunhoito (die Seelsorge) on uskonnollisten yhteisöiden organisoimaa, ja sitä toteuttavat sekä päätoimiset sielunhoitajat että vapaaehtoiset. Spirituaalinen hoito – johon meillä saksankielessä ei ole kunnollista vastinetta vaan käytämme englanninkielistä muotoa Spiritual Care – on puolestaan hoitoalalla työskentelevien yhteinen tehtävä. Sillä ei ole sielunhoidon tapaan uskonnollista tai kirkollista orientaatioita. Sielunhoito kuvaa sanana liian kapeasti sitä, mitä spirituaalinen hoito on. Spirituaalinen hoito on sielunhoitoa sanan laajimmassa mielessä. Se ei ole vain kirkollisesti orientoituneiden vaan kaikkien hoitoa antavien yhteinen tehtävä.
Onko se jollakin tavoin uusi tehtävä?
Ei, vaan paremminkin vanha tehtävä, joka on uudelleen noussut tietoisuuteen. Kyse ei ole mistään uudesta keksinnöstä, sillä spirituaalista hoitoa on aina annettu. Toisaalta sitä ei ole pidetty kaikkien hoitoa antavien yhteisenä tehtävänä. Nyt kun siitä puhutaan yhteisenä tehtävänä, spirituaalinen hoito kuulostaa uudelta, vaikkei se sitä ole.
Mikä sitten on sielunhoitajien tehtävä spirituaalisessa hoidossa?
Sielunhoitajat ovat opiskelleet teologiaa ja ovat sairaaloissa uskonnollisten yhteisöidensä lähettäminä. He ovat spirituaalisen hoidon spesialisteja. Sielunhoitajalta vaaditaan omaa selkeä profiilia ja identiteettiä, niin että hän voi olla avoin ihmisten etsinnälle. Paljon riippuu sitten siitä, kuinka avoimia sielunhoitajat ovat sille, että myös muut hoitoalan ammattilaiset voivat käsitellä spiritualiteettia. Ajattelevatko sielunhoitajat, että spiritualiteettiin liittyvät kysymykset kuuluvat vain heille? Tai pelkäävätkö he, että jos muut hoitotyötä tekevät ovat kiinnostuneita spiritualiteetista, sielunhoitajien rooli joutuu kyseenalaiseksi? On sielunhoitajia, jotka ovat peloissaan, että nyt heiltä viedään pois jotakin omaa. Samalla sielunhoitajissa on heitä, jotka iloitsevat, että hoitajat tai lääkärit ovat kiinnostuneita potilaan spiritualiteetista. He kokevat, että potilaan spirituaalisista tarpeista voidaan puhua nyt yhteisellä kielellä, ja he sielunhoitajina pystyvät täyttämään tehtävänsä entistä paremmin. On tietysti myös sairaaloita, joissa spiritualiteetti on kokonaan delegoitu sielunhoitajan tehtäväksi.
Spirituaalinen hoito on moniammatillista, ja se toteutuu hoitotiimissä. Millainen on sielunhoitajan rooli tässä tiimissä?
Paljon riippuu siitä, kuinka paljon sielunhoitaja on integroitunut tiimiin. Onko hän osa tiimiä, vai onko hän vieras hahmo? Jälkimmäisessä on se etu, ettei sielunhoitajan tarvitse noudattaa hoitoyhteisön terapeuttista filosofiaa. Oman itseymmärryksensä mukaan hoitoyhteisö on olemassa, jotta se taistelisi sairautta vastaan ja tekisi ihmisestä jälleen terveen. Sielunhoitaja voi tarkastella tilannetta kriittisen etäisyyden päästä ja tuoda kokonaan toisenlaisen näköalan: terveyttäkin tärkeämpää on, että olemme Jumalan luomia ja häneen suuntautuneita. Sielunhoitajan näköala on hoitoyhteisön näkökulmasta hämmentävä. Se edustaa vierautta. Siksi sielunhoitaja voi liittyä hoitotiimiin vain läsnäolemalla, olemalla kontaktissa hoitajien kanssa, jotka huolehtivat sairaista ihmisistä. Jos sielunhoitaja työskentelee sairaalassa, jossa hänen vastuullaan on paljon osastoja, integroituminen on vaikeaa. Hän ei mitenkään voi integroitua osaston tiimiin samalla tavoin kuin hoitaja, joka työskentelee samalla osastolla jatkuvasti. Tiimin jäsenyys on sidoksissa sielunhoitajan mahdollisuuteen olla läsnä ja osallistua tiimin toimintaan. On suuri ero, käykö sielunhoitaja osastolla päivittäin vai vain kerran kahdessa viikossa. On myös osastoja, esimerkiksi palliatiivisessa hoidossa, joissa sielunhoitajalla on selkeä asema, ja hänen läsnäolonsa voi olla muita osastoja kattavampaa.
Tuotte usein esiin myös hoitajan oman spiritualiteetin. Hoitajan olisi tärkeä olla tietoinen omasta spiritualiteetistaan, kun hän hoitaa potilasta. Miten hoitaja voi tulla tietoiseksi omasta spiritualiteetistaan?
Ensiksikin on tärkeä puhua hoitajan omasta spiritualiteetista. Jos spiritualiteetti liittyy jokaiseen ihmiseen, se liittyy myös hoitoaloilla työtään tekeviin. Otan esimerkin terveydenhuollosta. Ajatelkaa spesialistia, kardiologia, joka on työskennellyt koko elämänsä sydäninfarktien parissa ja on vapaa-aikanaan ketjupolttaja. Yhtäkkiä hän herää pohtimaan, mikä hänen oma infarktiriskinsä on. Hän ei pohdi enää sitä, mikä yleensä liittyy ihmisiin ja infarktiin, vaan sitä, mikä liittyy häneen itseensä, hänen omaan terveyteensä. Samalla tavalla hoitotyötä tekevä ei voi jättää spiritualiteetin kysymyksiä vain hoidettavilleen, vaan hänen tulisi pohtia myös omaa spiritualiteettiaan. Miten hänen spiritualiteettinsa on sidoksissa hänen omaan elämänhistoriaansa? Miten se on kehittynyt? Mikä palvelee hänen spiritualiteettiaan? Näiden kysymysten pohtiminen auttaa hoitajaa reflektoimaan hänen omaa spiritualiteettiaan. Kun hän on tietoinen spiritualiteetistaan, hän pystyy tukemaan potilasta tämän hoidossa.
Spiritualiteetintutkimus on monitieteellistä. Monitieteellisyys on kriitikoiden mukaan redusoinut spiritualiteetin sisällöksi elämän mielen tai tarkoituksen. Elämän tarkoitus on ikään kuin spiritualiteetin pienin yhteinen nimittäjä, joka sopii kaikille. Kritiikin mukaan spiritualiteetin redusoiminen tarkoitus-kysymykseksi ei tee oikeutta esimerkiksi uskonnolle. Mitä ajattelette tästä kritiikistä?
Voi olla, että tarkoituksen korostuminen johtuu spiritualiteettitutkimukseen liittyvästä monitieteellisyydestä. Tieteet ovat ”tarkoituspelejä”. Ne pyrkivät konstruoimaan tarkoituksen yhteisestä todellisuudesta, johon ne viittaavat. Jos taas spiritualiteetti liitetään vain elämän tarkoitukseen, kysymys on reduktiosta. Erityisesti silloin, jos annetaan vain yksinkertaisia vastauksia. Mielestäni spiritualiteetissa ratkaisevaa on etsintä. Liikkeellä oleminen, avoimuus, kun kysytään tarkoitusta. Kun ihminen kärsii, sielunhoitaja ei voi tarjota hänelle vastausta. Tarkoituksen etsimiseen kuuluu myös se, ettei tarkoitusta löydy. Kärsivän tilanne on absurdi, vailla tarkoitusta.
Totesitte juuri, että etsintä kuuluu keskeisesti spiritualiteettiin. Minkälaista on tämän ajan ihmisen etsintä?
Suurissa kirkoissa on eletty ja harjoitettu spiritualiteettia, mutta näyttää siltä, että se on ollut liian vähäistä. Ihmiset kaipaavat enemmän, eivätkä kirkot ole pystyneet sitä tarjoamaan. Olen varma, että jos sekulaaria maailmaan suhtauduttaisiin sallivammin, avautuisi myös mahdollisuus tarkastella spiritualiteettia uudella tavalla. On kysyttävä ihmisten tarpeita. Ihmisillä on allergia institutionaalista tarjontaa ja yhteisöllisyyden perinteisiä muotoja kohtaan. Mutta ihmiset ovat avoimia kaikelle sellaiselle, joka ottaa huomioon heidän kokemuksensa ja sensitiivisyytensä. Juuri ihmisen oma kokemus on tässä ajassa keskeinen. Spirituaalinen kokemushan on kokemus, joka saattaa oman elämäni yhteyteen transsendenssin kanssa. Se myös saattaa yhteen Jumalan rakkauden ja lähimmäisenrakkauden. Tätä ihmisen kokemuksen huomioonottavaa spiritualiteettia on ehkä liian vähän eletty ja harjoitettu suurissa kirkoissa. Ihmiset ovat etsineet kirkoista spirituaalista kokemusta, mutta eivät ole sitä löytäneet. Siinä mielessä maallistumisen ydin on myös kirkoissa itsessään.
Onko jotakin, mitä haluaisitte sanoa erityisesti meille suomalaisille?
Suomessa on vahva luterilainen traditio, mutta kuten Skandinavia myös Suomi on laajasti maallistunut. Toisin kuin Ranskassa, jossa lainsäädäntö vaikuttaa vahvasti maallistumiskehitykseen, Suomessa lienee enemmän kysymys mentaliteetista kuin politiikasta. Vaikka ihmiset epäilevät yhteyden perinteisiä muotoja, he kaipaavat yhteyttä. Ihmiset tarvitsevat paikkoja spirituaaliselle kokemukselleen. Niitä paikkoja on myös luterilaisessa traditiossa. Lutherilla on ajatus sanasta, joka ei liity vain kuulemiseen. Kuultuaan sanaa kuulija märehtii sitä, ja sulattelun myötä kuultu sana muuttuu koko ihmistä koskevaksi todellisuudeksi. Eksegetiikka on ottanut suuria askelia 1800-luvulta lähtien. On täysin perusteltua, että eksegeetti pyrkii työskentelemään mahdollisimman objektiivisesti tekstinsä kanssa. Olemme oppineet paljon Jumalan sanasta. Ainakin osittain meiltä kuitenkin puuttuu sellainen Raamatun teologia, joka johtaisi tuohon kuullun sanan märehtimiseen ja auttaisi siinä. Luulen, että tähän aikaan sopiva uusi mahdollisuus voisi aueta raamatullisesta spiritualiteetista. Kokonaisvaltainen Raamatun teologia antaisi mahdollisuuden kohdata Raamattuun liittyviä jännitteitä ja vastakkainasetteluja. Sekä ihmisen kokemus Jumalan läsnäolosta että kokemus Jumalan vaikenemisesta kuuluvat Raamatun spiritualiteettiin. Siihen kuuluvat myös ihmisen ilo ja epätoivoinen valitus.
Haastattelu ja käännös saksankielestä Saku Toiviainen