Virpi Sipola, sielunhoidon johtava asiantuntija, sairaalapappi, Kirkkohallitus
Tiina Peippo, johtava sairaalapappi, Hyvinkää
Oma kuolema, sekä se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, on noussut pandemia- aikana useammin puheeksi potilaiden ja sairaalasielunhoitajien kohtaamisissa kuin ennen. Sairaalapappiin otetaan yhteyttä myös silloin, kun ihminen on kuullut huonoja uutisia omasta sairaudestaan ja kaipaa keskusteluapua. Johtava sairaalapastori Tiina Peippo kuvaa sairaalapapin työtä Aamuposti-lehdessä: ”Sairaalapapin työssä ollaan hyvin tiukasti ihmisen arjessa kiinni. Esiin saattaa nousta kysymyksiä myös kuoleman pelosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Miltä Jumala näyttää, onko hän rakastava isä vai kauhea piiskuri? Kantaako Jumala minut rajan yli, onko siellä joku vastassa? Kysymykset voivat olla hyvin pysäyttäviä ja konkreettisia. Ne hiljentävät papinkin, eikä siinä ole tarvetta suuriin sanoihin”. Peippo jatkaa: ”Työssä hyvin tärkeää on hiljaisuuden sietäminen, eikä sairaalapappi ole se, joka ensimmäisenä ratkaisee asiat, hänen tehtävänsä on kuunnella ja kysyä.”
Korona tuli meille
Kirkon sairaalasielunhoitajat toimivat etulinjassa työssään sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä koronaepidemian alkaessa. Epidemia yllätti, mutta melko nopeasti oli selvää, että sairaalasielunhoitajat ovat edelleen läsnä osastoilla, potilaiden, läheisten ja hoitohenkilökunnan tukena. Vanhusten palveluasumisen yksiköissä sairaalasielunhoitajien käyntejä on rajattu voimakkaimmin, sairaaloissa työ on muuttunut niiltä osin, että osastolle on menty vain pyynnöstä, mutta kanslioissa pystytään edelleen käymään ja keskustelemaan hoitohenkilökunnan kanssa.
Alkuvaiheessa epätietoisuus taudin luonteesta ja koko asian suuruudesta hämmensi. Samalla se myös kutsui ja kiehtoi. Alati muuttuviin ohjeistuksiin perehtyminen vei paljon aikaa. Sairaalapapit pohtivat, mitä tämä kaikki tarkoittaa sairaalasielunhoitotyössä, kun asioita ei voi tehdä kuten aikaisemmin. Uusia toimintatapoja etsittiin potilaiden tavoittamiseen voimaan tulleita hygieniamääräyksiä noudattaen.
Sairaalapapit siirtyivät käyttämään sairaalan työvaatteita. Vain papinkaulus sai ja piti olla lääkärinasussa kertomassa, kuka on liikkeellä. Samalla siirryttiin kertakäyttöisiin ehtoollisvälineisiin. Paikallisesti muokattiin toimiva ehtoollisvälineistö, kopioitavat saattorukoukset ja ehtoolliskaavoja. Kaiken pitää olla kertakäyttöistä ja potilashuoneessa roskiin heitettävää.
Kokoukset ja koulutukset siirtyivät verkkoon. Papit tekivät kunnon digiloikkaa kaiken keskellä. Puhelinsielunhoito ja etätyönohjaus ovat tulleet tutuiksi. Alkuvaiheessa osastoilta tulevien kutsujen määrä aaltoili, välillä kutsuja oli paljon, välillä oli hiljaisempaa.
Sairaalasielunhoitajat osallistuivat hygieniakoulutuksiin yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa. Sairaalat ovat mahdollistaneet myös päivystäjille perusteelliset hygieniakoulutukset. Koulutukset ovat tuoneet turvan tehdä työtä. Ajantasainen ja selkeä viestintä alati muuttuvissa tilanteissa on ollut hyvää. Sairaalan toimintatavat ja – määräykset ovat mahdollistaneet sairaalapapin työn tekemisen osastokohtaisesti. Ohjeiden noudattaminen on luonut työlle perustan. Kaikki tämä on mahdollistanut sairaalapappien työn muuttuneissa olosuhteissa. Vastavuoroisuus terveydenhuollon kanssa on ollut tärkeää yhteisessä ponnistuksessa.
Tuki potilaille ja läheisille
Potilaiden keskustelun tarve on ollut suuri ja riskin minimoimiseksi tapaamisissa fyysisen läsnäolon aikaa on joissakin sairaaloissa lyhennetty viiteentoista minuuttiin, suuressa osassa rajoituksia ei ole. Kasvomaskit ja visiirit luovat turvaa kasvokkain tapahtuviin tapaamisiin puolin ja toisin. Samalla kuitenkin kasvojen ilmeistä jää osa pois ja ääntä on kuunneltava hyvin tarkasti. Kaikista heikoimmassa kunnossa olevien asukkaiden kohtaamisessa etäyhteyksistä ei ole apua. Silloin tärkeintä on sairaalapapin läsnäolo, joka vahvistaa turvallisuudentunnetta. Sairaalapapin on myös helpompi huomioida asukkaan tai potilaan elekieltä.
Pandemian aikana monet sairaat ovat eristettyinä omaan huoneeseensa, mikä aiheuttaa voimakasta yksinäisyyden tunnetta. Uusissa ja remontoiduissa sairaaloissa on yhden hengen potilashuoneet, mikä jo sinällään lisää hoitoyksinäisyyttä. Käytäväkävelyjä ja yhteisiä kokoontumisia auloihin ei ole. Keväällä myös hartaudet sairaiden ja kuolevien luona sekä saattohartaudet omaisten kanssa olivat joissain sairaaloissa katkolla tartuntavaaran vuoksi. Joissain sairaaloissa myöskään sairaalan kappelia ei ole voitu käyttää.
Läheisten vierailuja on rajattu. Keväällä ja joulun alla 2020 vierailut ovat olleet viikkojen ajan kokonaan kiellettyjä saattohoitopotilaita lukuun ottamatta. Läheiset ovat ottaneet aktiivisesti yhteyttä sairaalasielunhoitajiin, sillä he ovat huolissaan hoivalaitoksessa asuvan omaisensa voinnista. Läheiset ovat myös pyytäneet sairaalasielunhoitajia vierailemaan puolestaan omaisensa luona.
Kun epidemia keväällä alkoi sairaalasielunhoidon vapaaehtoiset eivät voineet toimia. Alkusyksyn aikana saattohoidon vapaehtoiset on rinnastettu omaisiin, jolloin he ovat osassa Suomea voineet käydä saattohoidossa ja palliatiivisessa hoidossa olevien potilaiden luona hygieniaohjeita noudattaen. Myös epidemian aikana on koulutettu saattohoidon vapaaehtoisia. Koulutus on tapahtunut pääosin verkossa, osittain läsnäollen. Vapaaehtoiset ovat kehittäneet uusia toimintatapoja. He voivat tukea omaisia kävelyretkin ja puhelimitse.
Tuki terveydenhuollon henkilökunnalle
Terveydenhuollon henkilökunnan tuen tarve on kasvanut. Työnohjauspyynnöt ja järjestetyt pandemiatilanteen purkukeskustelut ovat lisääntyneet. Hoitohenkilökunnan tehtävissä on tapahtunut suuria muutoksia, mikä on vaikuttanut heidän jaksamiseensa. Hoitohenkilökuntaa on siirtynyt perustehtävästään hoitamaan koronapotilaita ja esimerkiksi nuorten ihmisten koronakuolemat ovat järkyttäneet ammattilaisia. Hoitajat ovat olleet huolissaan myös omasta työturvallisuudestaan sekä siitä, että toimisivat itse viruksen levittäjänä osastoilla tai asumisyksiköissä.
Sairaalasielunhoitajat ovat tavanomaista enemmän kiinnittäneet huomiota henkilökunnan hyvinvointiin. On vedetty hihasta ja kyselty miten voidaan ja jaksetaan ja tuettu heitä vaikeiden hoidollisten tilanteiden purussa. Sairaalassa kulkiessa on jututettu myös sihteerit, vartijat, ambulanssityöntekijät, laitoshuoltajat, kahvion myyjät ja kiinteistön väki. Pandemia koskettaa koko sairaalan tai palvelutalon henkilöstöä. Lisäksi on tarjottu mahdollisuutta yksilö- ja ryhmätyönohjaukseen myös etänä ja osallistuttu henkilökunnan aamu- ja iltapäiväkahveille. Muutamilla paikkakunnilla on perustettu tukipuhelin hoitohenkilökunnalle. Sairaalasielunhoitajat osallistuvat myös sairaaloiden kriisivalmiusryhmien toimintaan.
Poikkeuksellinen aika on synnyttänyt uusia toimintamalleja
Pandemian aikana ehtoollishetkiä on järjestetty ulkona, samoin sielunhoitokeskusteluja. Ehtoollisia ja hartauksia on toteutettu etäyhteyden välityksellä yhteistyössä hoitohenkilökunnan kanssa. Yhteydenpidossa on hyödynnetty myös sähköpostia, kirjeitä ja kortteja sekä puheluita.
Vaikeista asioista keskustelu etäyhteyden välityksellä voi toimia hyvinkin ja tuntua jopa turvallisemmalta kuin kasvotusten. Joskus pelko tai häpeä estää ihmistä kertomasta asioita kasvotusten, mutta etäisyys auttaa avautumaan. Puhelimessa kohtaaminen on pelkistettyä läsnäoloa ja keskittymistä kuulemaan ja kuuntelemaan. Siinä on pakko keskittyä olennaiseen.
Koronaosastoilla hoitajat on koulutettu piispojen ohjeen mukaisesti antamaan tarvittaessa ehtoollinen potilaalle. Taudin kulku havaittiin keväällä hyvin äkkinäisesti vaihtelevaksi. Vielä hetki sitten puhumaan kyennyt henkilö saattoi seuraavassa hetkessä olla romahtamasillaan. Paikallisen kirkkoherran luvalla koulutetut hoitajat saattoivat jakaa hätäehtoollisen. Vaikka pappi olisi kutsuttu tilanteeseen, hän ei välttämättä olisi ehtinyt ajoissa paikan päälle. Koulutustilanteet vahvistivat moniammatillisen yhteistyön merkitystä ja yhteenkuuluvuutta potilaan hyväksi tehtävässä työssä.
Palveluasumisen yksiköissä on jaettu Sielunhoiva-kasseja. Ne on tarkoitettu hoitajan avuksi asukkaiden toivon, hengellisen tuen, elämän merkityksellisyyden ja ihmisarvon vahvistamiseksi. Sielunhoiva-kassissa on rukouksia, iltarukouksia, runoja, raamatuntekstejä, pohja hartaushetkeä varten ja pohja muistohetken viettämistä varten sekä lista musiikeista esim. suoratoistopalvelusta käytettäväksi. Malli on kehitetty Vantaalla. Yhdessä on laadittu myös korona-aikaan sopivia rukouksia.
Koronatilanteen pitkittyessä palvelukoteihin on tehty You tube –videohartauksia ja kirkkohetkiä yhteistyössä seurakuntien kanssa. Syksyllä saapuneilla EU:n koronarahoilla on seurakuntien toimesta hankittu mm. tabletteja ja tv-laitteita palvelukoteihin. Laitteet ovat tuoneet asukkaille lisää mahdollisuuksia videoitujen tai striimattujen kirkkojen seuraamiseen. Videoyhteyttä on voitu käyttää keskusteluissa myös läheisten kanssa.
Sairaalasielunhoitajien oma työhyvinvointi
Tärkeä merkityksellisyyden ja hyvinvoinnin lähde on ollut sairaalan hallinnon ja muiden yhteistyötahojen kysymys: ”Olettehan te täällä ja tulettehan kysymään, miten me voimme?” Se on ollut kutsu työskennellä paikan päällä sairaaloissa ja etsiä keinot potilaiden tapaamiseen ja henkilökunnan tukemiseen. Kutsu on kantanut ja osoittanut selvästi sairaalapapin paikan sairaalayhteisössä. Osassa sairaaloita sairaalapapit työskentelevät etänä.
Korona-aika on haastanut tarkastelemaan sairaalapapin perustehtävää. Pysähtymisen ja arvioinnin paikkoja ovat olleet alun hämmennyksestä toimimiseen pääseminen, alkukesän välitilinpäätös, syksyn aloitus edelleen jatkuvan tilanteen kanssa ja loppusyksyn työskentely uudelleen pahenevan tilanteen kanssa. Tiimin yhteinen keskustelu kulloiseenkin vaiheeseen liittyvästä ydintehtävästä on selkeyttänyt sairaalapapin tehtävänkuvaa, auttanut sietämään epävarmuutta itsessä ja toisissa, tiivistänyt tiimiä ja tukenut jaksamista. Vahva perustehtävänäky on juurruttanut keskittymään olennaiseen, auttanut kriisikestävyydessä ja tukenut toivon näkökulmien löytämisessä.
Pandemian ajan sairaalasielunhoitajat ovat pitäneet valtakunnallisesti yhteyttä teamsilla toteutettavien aamupalavereiden avulla. Keväällä palavereita oli viikoittain, syksyllä parin viikoin välein. Yhdessä on jaettu tunnelmia ja kokemuksia, pohdittu hyviä käytänteitä epidemia-ajan työn arkeen ja tuotettu valtakunnallisesti materiaalia kaikkien käyttöön. Yhteisen keskustelun pohjalta syntyi tilannekuva kokonaisuudesta. Myös keskinäinen alueellinen yhteydenpito on ollut merkittävää. Toiminnan muuttuessa hyviä käytänteitä on voitu jakaa, eikä kukaan ole jäänyt yksin.
Ensiarvoisen tärkeää on ollut noudattaa terveydenhuollon ohjeistuksia suojautumisesta ja käsihygieniasta. Se on antanut rauhan ja turvan tehdä työtä. On huolehdittu myös siitä, että mikäli koronapotilaiden hoito on keskitetty johonkin tiettyyn sairaalaan, siellä työskentelevä sairaalapappi ei liiku toisissa sairaaloissa.
Pandemia on sulkenut palvelutalojen ja joidenkin geriatristen sairaaloiden ovet myös sairaalapapeilta. Työntekijäresurssia on siirretty sinne, missä sitä on tarvittu.
Sairaalasielunhoitajat ovat laatineet toimintaohjeita seurakuntiin, esimerkiksi kotikäyntityöhön ja ehtoollisen viettoon. Kouluttamistehtävät ovat lisääntyneet osalla sairaalapapeista.
Pandemia on huolestuttanut myös sairaalasielunhoitajia. Se on läsnä töissä ja henkilökohtaisessa elämässä ja vaatii vahvaa sisäistä työskentelyä, jotta kokonaisuuden kanssa voi elää rauhassa. Epävarmuus epidemian etenemisestä ja kestosta väsyttää. On ollut tärkeää seurata ja sanoittaa kuormitusta työyhteisössä ääneen. Se on auttanut jaksamaan. Pitkäkestoisen kriisin sietokyky on vahvistunut.
Omasta työhyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää mm. työnohjauksen keinoin. Erityisen tärkeää on, että johtavat työntekijät huolehtivat hyvinvoinnistaan, sillä he ottavat vastaan tiimin kuormitusta ja toimivat yhteyshenkilönä kriisitilanteessa moneen suuntaan. Aikaisemmista kriiseistä tiedetään, että silloin kun on pakko toimia, toimitaan. Jälkeenpäin on kuitenkin tarve käydä läpi ja arvioida, mitä tapahtui, mitä voimme oppia, sekä kuulostella miten itse jaksaa. Kokemus samassa veneessä olemisesta, sekä jaetusta epävarmuudesta yhdistää ihmisiä. Pandemian aikana yhteisöllisyyden tarve on korostunut.
Lähteet:
- Sairaalasielunhoitajien aamuteamsien muistiot
- Koronapandemian aika vaikeuttaa heikkokuntoisimpien sielunhoitoa. Kotimaa -lehti 16.10.2020, toimittaja Emilia Karhu.
- ”Vain sokeripalasta kauluksessa tunnistaa.” Aamuposti-lehti 12.9.2020, toimittaja Laura Ääri.
- Kuvituskuvat: Kirkko sairaalassa ryhmän tiedostot