Erillisyys ja yhteys sielunhoidon haasteena

Sami Puumala, asiantuntija, rikokset ja päihteet, Kirkkohallitus

Poikkeusolot ja vankeuden normaali

Vantaan vankilan kappeli
Kuva: Sami Puumala

Kuva 1: Vantaan vankilan kappeli sijaitsee keskellä vankilaa, ainoa ikkuna on katossa. Puusta ja metallista valmistettu alttaripöytä on katettu vähäeleisen kauniisti pienellä krusifiksilla, kahdella vanhanaikaisten kahleiden ympäröimällä kynttilällä ja punaisilla kukkasilla.  Alttaritauluna seinällä oleva tekstiiliteos on opiskelijoiden opinnäyte. Valkoinen alttarivaate alttarilla viittaa merkittävään kirkkovuoden pyhäpäivään.

Vantaan vankila rakennettiin jatkamaan Katajanokalla sijainneen Helsingin tutkintavankilan toimintaa. Vanhassa vankilassa oli useiden vanhempien vankiloiden tapaan iso kirkkosali, joka etenkin jouluisin keräsi suuren joukon vankeja, kuten muuallakin maassamme kirkoissa silloin on tapahtunut. Uudessa vankilassa on pieni kappeli, johon vangit kokoontuvat pienempinä ryhminä. Vankien pitäminen pienemmissä osastoiden kokonaisuuksissa ja enemmän erillään muista vangeista kokonaisuudessaan on ollut yksi uusien vankiloiden suunnittelun ja vanhempien vankiloiden remontoinnin keskeisistä ajatuksista. Tällä osastoinnilla on pyritty lisäämään vankien ja henkilöstön turvallisuutta, ehkäisemään vankien välistä väkivaltaa ja muita väärinkäytöksiä. Se on hyvä tavoite. Samalla muutto uuteen vankilaan osoitti hätkähdyttävästikin eristämisen ja erilleen asettamisen vaikutuksen voiman:

Vanhassa vankilassa oli toisinaan melko hälyisää, kymmenet sellit oli sijoitettu riveihin, niiden asukkaiden liikkumisen ja asioinnin tapahtuessa pitkillä väliseinättömillä käytävillä sellirivien välissä. Enimmän osan vuorokaudesta sellien asukkaat viettivät yksin tai sellitoverin kanssa, mutta aika ajoin, kun tilaisuus koitti, käytettiin mahdollisuus yhteiseen tilaan pääsyyn kiireesti hyväksi. Uudessa vankilassa vallitsi ajoittain päinvastainen osastoinnista seurannut hiljaisuuden tila, joka osalle asukkaista tuntui ahdistavalta, epätodelliselta –’onko ketään täällä, kuuleeko kukaan’. Osalle asettuminen aiempaakin tehokkaammin eristettyyn tilaan otti niin koville, että tietämättä vanhan vankilan toiminnan jo kokonaan päättyneen, he pyysivät apua anoakseen siirtoa omalla kylpyhuoneella varustetusta sellistään vanhoihin sellitiloihin, joissa wc:n tehtävässä oli pitkinä illan ja yön tunteina ämpäri sellissä. Osa taas koki päinvastoin olojen parantuneen ja rauhoittuneen. Kaiken kaikkiaan uuteen tilaan totuttelulla, muutosvaiheen haasteilla oli varmasti merkittävä vaikutus myös siihen, että osalle selliin eristettynä olo tuntui niin vaikealta, kun yhteyksien toimivuutta oltiin vasta hakemassa.

Jo Katajanokan vanhassa vankilassa vallitsi toisaalta myös se kaikista vankiloista jo varhaisemmilta ajoilta periytyvä erityinen ahdistavan hiljaisuuden muoto, jota voi kutsua eristettynä olon hiljaisuudeksi. Se tuli todeksi ei eristetylle papillekin viimeistään vankilan jouluaattoilloissa. Osa vangeista täytti aattona vankilan kirkon. Rikostutkinnallisista syistä tai oman olotilansa vuoksi, itselleen tai muille riskiksi arvioidun, merkittävä osa ei päässyt muiden yhteyteen vaan vietti aattoa eristyksessä. Kirkkotilaisuuksien jälkeen kiersin vankilan papin roolissa eristettyjen sellit, koputtaen oveen, avaten sitä, esittäytyen ja tarjoten seurakuntien ja kristillisen median lahjoittamana joulumuistamisena pieniä lahjoja, joululehteä, suklaalevyä ym. pientä. Esittäytyessäni pyrin tekemään ystävällisen selväksi, etten halua tuppautua vaan jätän huoneen asukkaan rauhaan hänen niin toivoessaan. Seurakuntien muistamiset taisivat olla tervetulleita lähes joka selliin. Lähes jokaisella ovella vastattiin myös toivomalla, että jää hetkeksi viipymään huoneeseeni.

Ihmisen joutuminen tekojensa rankaistusseuraamuksena eristetyksi on satoja vuosia vanha perinne. Sillä on juurensa jo varhaisen luostarilaitoksen käytänteissä sulkea väärin tehnyt omiin oloihinsa parannusta tekemään ja samalla sulkea pahennuksen aihe pois yhteisön keskeltä. Eristetyn yksinäisyys voi syntyä myös aivan toisenlaisista syistä ja vailla syyllisyyttä sen perusteena. Kodittoman yksinäisyys. Työttömän yksinäisyys. Jätetyn tai jättäneen yksinäisyys. Sairaan yksinäisyys. Kuolevan yksinäisyys. Korona-pandemian aikana eristettynä olon kokemus on koskettanut monia oman tai toisten terveyden varjelemisen vuoksi. Hyvin erilaisille eristettynä olon kokemuksille yhteistä lienee kokemus yhteyden katkeamisesta, erossa olosta. Tässä mielessä ihmisen eristettynä olon kokemus on sielunhoidon yleispätevä kysymys ja haaste. Mihin se sielunhoitoa haastaa?

Yksinäisyys ja erillisyys

kädet
Kuva: Sami Puumala

Kuva 2: Yläviistoon kohotetut kädet, sormet asettuneina toisiaan vasten mutta eivät ristien yhteen liitettyinä. Kädet voi nähdä rukoilevina tai ne voi nähdä toista kohti ojentuvina, pyytävinä tai kutsuvina tai anovina.

”Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä.” (Mk 1, Lk 4) ”Hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä.” (Mt 14)

Kuvitellaan tilanne jouluaattoiltana, jossa jouluillallista tarjoavan ravintolan pöytään asettuu ihminen ihan itsekseen. Millaisia ajatuksia se herättäisi, jos kuuluisimme lähellä omissa seuroissamme oleviin? Entä miltä tuntuisi asettua yksin olevana aattoillan ravintolapöytien keskelle? Entä jos kyse ei olisi pakosta tai paosta, vaan ihmisen valinnasta olla itsekseen, yksin. Oletettavasti tilanne herättäisi kuitenkin meissä jonkinlaisia kysymyksiä siitä, miksi hänen on oltava yksin, ja oletettavasti monelle meistä ei ehkä olisi helppoa asettua tuollaiselle illallispaikalle itse. Ehkä meissä niin syvällä on pelko ja torjunta pakottavaa, pahaa tekevää yksinäisyyttä kohtaan, jotta se meissä tällaisessakin tilanteessa saattaisi samastamaan yksin olon yksinäisyyteen. Suomen kielessä yksinäisyys ja yksin olo tulevat myös lähelle toisiaan. Suomessa myös on tutkitusti niin surullisen paljon kaiken ikäisten ihmisten pahaa tekevää yksinäisyyttä, jotta myötätuntoiseen huoleen yksin olevista on todella syvä taustansa. Niin laajaa on ihmisten yksinäisyys yhteyttä vaille jäämisenä.

Toisenlaista yksin oloa, valittua asettumista itsekseen, erilleen, kuvaavat edellä lainatut evankeliumien kohdat. Tällaista asettumista erillisyyteen merkitsee englannin sana solitude. Ei valittua, pakottavaa yksinäisyyttä merkitsee puolestaan englannin sana lonileness. Jälkimmäisen huipentumana UT:ssa on Markuksen evankeliumin kuvaama huuto ristillä ”Miksi minut hylkäsit!”Solitude taas on sellaista yksin asettumista, mikä kuvastuu niin Nasaretin Jeesuksessa kerrotussa evankeliumiperinteessä kuin myös, ehkä tämän esimerkin innoittamanakin, varhaisten vuosisatojen erämaaerakoissa ja keskiajan mystikoissa, jotka vetäytyivät hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen tutkimaan ja vaalimaan syvimpiä suhteita. Kuten evankeliumikertomuksissa, myöskään niiden myöhemmillä seuraajilla suhde yhteisöön ei erillisyyteen asettumisessa katkennut, kuten se katkeaa siinä pakottavassa (lonileness) yksinäisyydessä, jota ihminen ei tahdo vaan johon hän joutuu. Kun kyse ei ole pakottavasta yksinäisyydestä, näyttävät erillisyys ja yhteys tarvitsevan välttämättömästi toisiaan ihmissielussa, joka syntyy suhteessa ja suhteesta.

Suomalaisen ja laajemminkin länsimaisen hengellisyyden henkilökohtaisena ulottuvuutena rukous on ollut merkittävin ja edelleenkin näyttää tutkimusten mukaan olevan. Tutkimusten mukaan kriiseissä ja poikkeusoloissa hengellisyyden merkitys, erityisesti rukoileminen, enenee. Tarkasteltaessa rukoussisältöjä kriisivaiheissa, havaitaan poikkeusolojen rukouksissa (mm. vankien rukouksissa) erottuvan kahtena tärkeimpänä sisältönä rukous varjeluksesta läheisille ja kiitos siitä, mitä heidän kauttaan on annettu. Poikkeusoloissa, eristettynä olossa syntyvä rukous on tässä valossa syvä suhdetapahtuma. Sisäistettyjen suhteiden hengellinen kokeminen ja jopa niiden uudelleen syntyminen itsessä eläväksi todellisuudeksi. Monien vankien mukaan tällaisessa kokemuksessa kiitollisuus ja ilo sekä toisaalta suru ja kaipaus täyttävät toisiaan. Monen kokemuksena on myös havahtuminen omaan erillisyyteensä jäämiseen, pysähtymisen paikka, erillisyyden ja yhteyden merkitysten punninta. Osa (kolmannes kaikista vangeista) kertoo kokevansa merkittävää hengellistä muutosta vankeuden poikkeusoloissa. Heistä useimmille se merkitsee kaipausta ”paluumatkalle kotiin”, matkalle erillisyydestä yhteyteen. Mihin se sielunhoitoa haastaa?

Kuopion vankilan kirkko
Kuva: Sami Puumala

Kuva 3: Kuopion vankilan kirkon alttariosa, kalterien peittämien alttarin takaseinän ikkunoiden läpi näkyy Kuopion keskustaa, joulutähdet alttarilla, punaiset kynttilät ja jouluiset koristeet ikkunoissa viittaavat juhlan aikaan, alttariseinää hallitsee krusifiksi.

Erillisyys ja yhteys sielunhoidon haasteena

Jos sielunhoito voidaan nähdä siltana erillisyyden ja yhteyden välillä, on sielunhoito enemmän yhteisö- kuin yksilölaji. Sekä sielunhoitajan että hänen yhteisönsä maailman ja sielunhoidossa kohdattavan maailman on tarpeen olla erillisten maailmojen sijasta sisäkkäisiä maailmoja. Maailmojen sisäkkäisyys merkitsee, että se paha mitä ihmisille tapahtuu ja ihmisissä tapahtuu, tapahtuu meidän keskellämme ja sisäisesti meissä, ei jossain toisessa, eristetyssä todellisuudessa.  Kuten myös mahdollisuus toisenlaisen maailman toteutumiseen, taivasten valtakuntaan.

Poikkeusoloihin liittyvä eristäminen haastaa sielunhoidon yhteisöä pitämään kiinni läsnäolostaan eristettyjen maailmoissa ja etsimään keinoja niihin sisään pääsemiseen. Ulkoiset eristävät tekijät haastavat kysymykseen, miten voidaan luoda siltaa erillisyydestä yhteyteen erillisistä ulkoisista maailmoista käsin. Poikkeusolojen sielunhoidossa on ollut tarpeen turvautua myös etäyhteyteen, jotta yhteys ja suhteissa oleminen on voitu ylipäätään turvata. Jo syntyneiden suhteiden ylläpitoon etävälineet ovat antaneet myös uusia keinoja. Mutta uusien suhteiden luomisessa niiden rajoitteet tulevat vääjäämättä esiin. Etävälinein tapahtuvassa sielunhoidossa haasteena on sanallisen, kognitiivisen ja rationaalisen sisällön korostuminen. Miten asettua myötäelämiseen, kanssakokemiseen koko olemisessaan, ellei pääse toisen lähelle. Eristävissä, ulkoisesti rajoittavissa tekijöissä riittää sielunhoidolle haastetta, mutta syvin sielunhoidon haaste erillisyyden ja yhteyden silloilla olossa lienee sielunhoitajan sielussa:

Jos todella asetun eristetyn kanssa olemiseen, yksinäiseen erillisyyteen, niin etten kuuntele ja katsele sitä toisesta maailmasta käsin kuin ulkoapäin, tulen vääjäämättä oman erillisyyteni kysymysten ytimiin, oman yksin olemiseni kokemuksen tunnistamiseen. Jos toinen antaa minun katsoa erillisyytensä ja yksin olonsa todellisuutta, voinko samoin katsoa itseäni. Tunnistanko silloin sielussani runoilijan sanojen kaiun ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot; Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi… yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket; Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.” (V.A. Koskenniemi) Tunnistanko silloin itsessäni kuitenkin luottamuksen yhteyteen elämän perimmäisenä todellisuutena, josta kaikki elämä syntyy ja johon kaikki elämä on paluuta.