Juha Tanska, TT, kirkkoherra ja pienviljelijä Haminassa
On aloitettava eräästä tietystä joulusta melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Opintojen ja ensimmäisten työvuosien jälkeen olin saanut papin paikan syntymäpitäjästäni, ostanut vanhemmiltani pienviljelystilan ja muuttanut takaisin lapsuuteni kotikylään.
Jouluaatto oli hämärtynyt äkkiä, katulamppujen oranssinkellertävä valo syttynyt ja ihmiset sulkeutuneet sisälle lämpimään. Jokiuomaa pitkin oli puhaltanut viima aamusta asti. Sillan alapuolelta joki oli jäätynyt rannoilta.
Lapsena luulin, että silta sitoi mantereet joen kahden puolen toisiinsa. Kauppaan mennessä piti kulkea yli jalkaisin, talvella myös sinisellä potkukelkalla, kesällä pienellä polkupyörällä, jonka etupyörän pinnojen väliin kauppakassi tarttui. Ulko-oven päälle oli rimoista naulattu teksti: OSUUSKAUPPA. Toinen puoli kylän asukkaista teki ostoksensa kilometrin päässä. Siellä luki ulko-oven päällä: E-OSUUSKAUPPA.
Joka kevät ja syksy koski sillan alla paisui pelottavaksi vuoksi. Se oli vienyt tytön mennessään. Tyttö vailla nimeä, mutta muistan aikuisten hätäännyksen. Painajaisissani kuljin sillalla monena yönä. Aina vesi ylsi jo jalkoihin, silta oli valaisematon, mutta oli mentävä ostamaan ruokaa ja tupakkaa vaikka pelotti että virta vie mennessään. ”Ei saa jäädä kurkottelemaan kaiteelta”, aikuisten ankara ääni. Äiti ja tytär eräästä toisesta perheestä olivat myöhemmin kurkotelleet epätoivoissaan. Isänikin oli ollut naaraamassa.
Sairaus, outo ja vieras kylän ihmisten elämässä
Tie vei joen pohjoispuolta ohi villiintyneen puutarhan, jonka ylänurkasta lumen alta erottuu kivijalan raunio. Viiman liikkeelle ajamat lumikiteet tanssivat katuvalojen hohteessa kuin hyönteisparvi ilta-auringossa, vaikka maisemassa muuten ei mikään muistuttanut kesästä. Poikkesin maantieltä yhä kauemmas kujalle, ja kaivoin taskusta pienen lampun. Postilaatikot kenottivat tien varressa muutaman ryhmissä aina jonkun sadan metrin päässä toisistaan. Kiskoin sormikkaan kädestä, tartuin korttinippuun ja poimin ensimmäisen kortin. Sormia alkoi nipistellä. Olisi pitänyt postittaa kortit ajoissa, minä soimasin itseäni. Miksi melkein jokaisessa talossa postilaatikkojen takana on kärsittävänä mielen tai ruumiin sairautta? Kysymys nousi kuin äkillisenä havahtumisena pimeässä, kun ajattelin postikorttien saajia.
Kujalta erkani polku kohti metsänreunaa, joka pimeässä erottui mustana sahalaitaisena seinämänä yötaivasta vasten. Muistin metsään kätkeytyvän kallioseinämän. Jari oli ollut kansakoulussa samalla luokalla. Hän oli tiennyt enemmän kuin minä ja halunnut paljastaa salaisuuden. Oli käskenyt yhtenä kansakoulun kolmannen luokan jälkeisenä kesäpäivänä jättämään pyörän polun laitaan ja kiipeämään ylös jyrkkenevää rinnettä. Rinteen puolivälissä, ennen kuin seinämä muuttui pystysuoraksi, kalliossa oli ruhje kuin rajun taltaniskun jäljiltä. Sisältä kallio oli tummunut. ”Täällä oli kapinan aikaan miehiä piilossa”, Jari oli sanonut totisena. Pappansa oli hänelle kertonut. Ei ollut tehnyt enää mieli palata siihen metsään yksinäisillä marjaretkillä.
Seuraavana talvena TV:ssä näytettiin Väinö Linnan teoksista filmatisoitu Täällä Pohjantähden alla. Papan ja mamman välissä sohvalla pelotti vähemmän. ”Missä sinä olit silloin, pappa?” minä kysyin. Aikuiset eivät vastanneet. Televisiosta kuului vain laukausten ääni ja maahan kaatui miehiä. ”Täähän oli mettässä piilossa”, mamma tokaisi lopulta kireällä äänellä. Pappa istui sohvalla hiljaa ja tuijotti eteensä.
”Taakkaperspektiivi merkitsee vaiennettujen ja työstämättömien piilotajuntaan jääneiden ongelmien, ristiriitojen ja traumojen siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle.”
Vaikeus tuntea ja vapautua surusta
Palasin kujalta maantielle katulamppujen valoon ja kävelin koulunmäelle vievän risteyksen ohitse kohti kotia. Alakoulun ikkunat olivat pimeinä. Mieleen nousi unohduksesta joululaulu, jonka opettaja käski opetella ulkoa kansakoulun ensimmäisen luokan kuusijuhlaan: ”Illan tullen hämärtyypi piha, metsä, maa. Lapset istuu ikkunalle, aik’ on pitkä oottavalle, puhe tähtiin saa …” Oliko se sama juhla, josta äiti oli lähtenyt kesken pois, lasken vuosia. Yläkoulun opettajan rouva oli tullut naulakon luo vakavana ja sanonut siskolle ja minulle, että äidin oli pitänyt mennä edeltä kotiin kun siellä oli sattunut jotain. Kävelimme siskon kanssa pimeää tietä vaiteliaina kohti kotia. Lumi satoi hitaasti. ”Onkohan iskälle tapahtunut jotain rakennuksilla?” sisko kuiskasi yhteisen pelon. Kotiportilla erottuivat lumessa isän mopon renkaanjäljet. Ne veivät pihalle. Äiti tuli ulko-ovelle vastaan: ”Pappa on kuallu.” Sillä kertaa purskahdin itkuun ja itkin vähän aikaa ääneen. Seuraavan kerran itkin syksyllä 1994, kun ajoin Kauppatorin rantaa, laiturit olivat tyhjät ja Estonia uponnut edellisenä yönä. Pappa haudattiin uudenvuoden aattona 1970. Sinä päivänä pilvet kulkivat alhaalla ja hämärä tuli varhain.
Mamma eli vielä 25 vuotta. Hän itki papan kuolemaa loppuun asti. Vasta mamman hautajaisten jälkeen sain tietää, että mamma ja pappa, naapurit ja naapurien naapurit, heidän lapsensa ja lastensa lapset olivat kulkeneet hämärässä kauemmin kuin vain papan ja mamman hautajaispäivän. Laitoin hautajaisten muistotilaisuudessa pyörimään nauhan, johon olin haastatellut mammaa syksyllä 1975. Hän muisteli myös sisällissodan aikaa. Salissa tuli aivan hiljaista. En ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Vaiettu häpeä
Muutama päivä mamman hautajaisten jälkeen naapurini, kylän vanhin elossa oleva mies, Pekka, tuli vastaan postilaatikolla. Hänkin oli ollut mamman hautajaisissa, vaikka hänen ja mamman välistä naapuruutta oli leimannut varautuneisuus, jonka syytä en tiennyt. Ehkä sinun olisi hyvä tietää tämäkin, Pekka aloitti:
– Lauantaina, neljäntenä päivänä toukokuuta vuonna 1918 kaksikymmentä punaista ammuttiin kylästämme kostona kolmesta kaatuneesta valkoisesta. ’Kymmenen yhdestä’, kuului käsky.
Pohjanmaalta tulleet valkoisten joukot vangitsivat kylästä kolmekymmentä miestä ja kuljettivat vangit naapurikylään suojeluskunnantalon vajaan. Vangitsemisen perusteeksi riitti työväenyhdistyksen jäsenyys. ’Minun pojastani ei tarvitse ampua ketään’, päätti mies, jonka pojan punaiset olivat teloittaneet merenjäällä. Siksi kymmenen vankia vapautettiin.
– Viikon vankeuden jälkeen kaksikymmentä vankia määrättiin teloituskomppanian eteen, ammuttiin ja heitettiin savisen veden täyttämään monttuun. Ammuttiin veljekset. Ammuttiin samasta talosta isä ja poika. Teloitettiin monilapsisen perheen isä, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana. Matti vietiin suoraan pellolta toukotöistä, vaikka ei ollut ollut rintamalla. ’Talollinen, työmies, talollisen poika…’, lukee kuolinilmoituksessa vuodelta 1919. Kaksikymmentäyksi ristiä, jokaisen ristin alla nimi, ammatti sekä syntymä- ja kuolinpäivä. Kaksikymmentä heistä teloitettiin, yksi kuoli rintamalla. Yhtenä päivänä kuoli pienestä kylästä joka kymmenes aikuinen mies.
– Varhain lauantaina, yhdentenätoista toukokuuta, ratsumies antoi omaisille käskyn tulla hakemaan ruumiit. Kaksikymmentä ruumista samassa savisen veden täyttämässä kuopassa joen rannassa. Jäljelle jääneet miehet ja pojat valjastivat hevoset. Kymmenellä hevosella he hakivat savivedessä lionneet ruumiit.
Pekan kertoessa irralliset muistot ja aavistelut alkoivat asettua yhteyksiinsä. Pappa oli ollut yksi kylän ulkopuolella luolassa piilotelleista parista kymmenestä miehestä kevättalvella 1918. He eivät olleet halunneet tulla pakko-otetuiksi punaisten joukkoihin. Kolme kylän nuorta miestä oli lähtenyt yhtenä kevättalven yönä pyrkimään jokiuomaa pitkin kohti valkoisten joukkoja. Heidät oli kylästä annettu ilmi, pidätetty Haminan lahdella ja teloitettu jäällä. Yksi oli selvinnyt haavoittumisella ja jäänyt henkiin kertomaan. Toukokuussa 1918 valkoisen puolen kosto oli ankara. 1920-luvulla vihanpito kylässä oli avointa, mutta talvisota vei kaikki nuoret miehet rintamalle, puoluekantaan katsomatta.
– Oliko se koti, uskonto ja isänmaa, joka teidät sai kestämään, minä kysyin Pekalta, ”huonosti tapetulta”, kuten hän itseään kehoon jääneiden kranaatin sirpaleiden vaivatessa toisinaan tituleerasi.
– Ei, Pekka vastasi painokkaasti. – Kaikki olivat vain niin vihaisia. Tämä kuuluu meille. Tänne ei tulla.
Sotien jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla kaikki tiesivät koulun pihalla edelleen, kenen puolella vanhemmat tai isovanhemmat olivat keväällä 1918 olleet. Kun aloitin kansakoulun syksyllä 1968, meille ei tapahtumista enää puhuttu. Mutta me lapset opimme sanoittakin, keiden kanssa ollaan tekemisissä ja keihin pidetään etäisyyttä.
”On puhuttava siitä, mistä ei voi puhua”
Pekan kertomus ja myöhemmin perehtyminen sisällissodan muistitietoa sisältäviin arkistoihin avasivat uuden näkökulman kotikyläni historiaan ja ihmisiin. Poikkeuksellisen yleiseltä vaikuttavat mielen sairaudet, itsemurhat ja murhat, alkoholiongelmat, epäluuloisuus muualta muuttaneita kohtaan ja ehkä eniten merkillinen tunne elämisestä tumman häpeän pilven alla, alkoivat näyttäytyä ketjulta, jossa kevään 1918 tapahtumien ja myöhempien sotien taakat jatkoivat sanattomina, tuntemattomina ja outoina vaikutustaan meissä kylän asukkaissa.
Yritin ottaa asian puheeksi kylän juhlassa kevättalvella 1996, kun aiheena oli vanhemmuus ja minua oli pyydetty alustajaksi ja kyläkoulu oli vielä toiminnassa. Vaikka viittaukseni kevääseen 1918 oli hienovarainen, kuulijat jähmettyivät eikä keskustelua syntynyt. Vasta kaksituhattaluvulla vuoden 1918 muistoille on tullut enemmän yhteisen muistamisen tilaa.
Haminan kaupunki ja seurakunta ovat järjestäneet vuosina 2005 ja 2018 yhdessä luentosarjan sisällissodan tapahtumista paikkakunnallamme. Vuonna 2005 näkökulma oli historiassa, tapahtumien kulussa ja tapahtumien vaikutuksissa meihin. Viime vuonna vuoden 1918 tapahtumia tarkasteltiin kirjallisuuden, kertomusten, muistojen ja elokuvien avulla. Seurakuntasali ja elokuvateatteri ovat täyttyneet joka kerta. Tunnelma on ollut intensiivinen. On noussut pintaan muistoja, kysymyksiä teloitettujen hautapaikoista ja siunaamatta jäämisistä, halu tietää enemmän ja saada siunaus heillekin, joita ei keväällä 1918 hautaan siunattu. On näyttänyt tarpeelliselta lisätä sekä tietoa tapahtumista että antaa sanoja vaietuille muistoille ja tunteille. Pyyntöjä on tullut myös yhteiselle kokoontumiselle muistamaan ja rukoilemaan hautausmaalla.
Pääsiäisen alla 2018 kokoonnuimme kolmen miehen joukolla luolalle, jossa kylämme miehiä piileskeli sata vuotta aiemmin. Kahden meistä isoisä oli asunut luolassa nuo kevättalven ratkaisevat viikot. Kolmannen miehen juuret olivat lujasti työväenliikkeessä. Tuntui tärkeältä hakeutua tälle vaietulle muistin paikalle. Sytytetään nuotio, juodaan kahvia ja kaivellaan repuista pientä purtavaa. Jaoimme hiljaisina toisillemme niitä tiedonmurusia, joita ei ole tallennettu arkistoihin, mutta joita olimme kuulleet. Jotain tärkeää taakkasiirtymän olemuksesta taisi nuotiolla tiivistyä yhteen toteamukseen: – Kylä on hiljaa surrut itseään. Leskien lapsille ei kerrottu, miksi he olivat puoliksi orpoja.”
Luolassa oli kertomuksiamme kuuntelemassa myös yksi lukiolainen, kuin vertauskuvana siitä, että uuden sukupolven ei enää tarvitse kantaa kollektiivisen trauman taakkaa.
Uudelleen luotu historia, uusine merkitysyhteyksineen on entistä monipuolisempi, rikkaampi ja totuudellisempi. Näemme menneisyyden — ja itsemme muiden ihmisten kanssa uudessa valossa. Tämä lupaa myös uudenlaista tulevaisuutta tulevalle sukupolvelle – ei enää toistoa. Tuleva sukupolvi voi vapautua oman elämänsä subjektiksi.
Tekstin kursivoidut lainaukset ovat Pirkko Siltalan kirjasta, Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien. Therapeia-säätiö 2016.