Hengellinen väkivalta 

Pia Puolakka, puheenjohtaja, Uskontojen uhrien tuki ry (UUT)

Mitä yhteistä on aivopestyillä Isis-sotilailla, seurakunnastaan seksuaalisen suuntautumisen vuoksi erotetulla nuorella, joogaliikkeen johtajan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneella tai lapsella, jota isovanhempi pelottelee helvetin tulella? – He ovat kaikki kokeneet hengellistä väkivaltaa.  

Janne Villa määrittelee hengellisen väkivallan ”tahallista fyysistä, psyykkistä tai hengellistä vahinkoa tuottavana vallankäyttönä tai muuna toimintana, joka loukkaa sen kohteeksi joutuvan etuja ja oikeuksia, kohdistuu hänen henkeensä tai terveyteensä eikä ota huomioon hänen tahtoaan, kykyään eikä mahdollisuuksiaan vaikuttaa tasaveroisesti häntä itseään koskevissa asioissa, ja tämän vahinkoa tuottavan toiminnan syynä tai välineenä on joko suoraan tai välillisesti uskonto / hengellinen oppi (Janne Villa: Hengellinen väkivalta, 2013).  

Näin ollen kyseessä voi olla fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen tai taloudellinen väkivallan käyttö tai vahingon aiheuttaminen, jolla on hengellinen motiivi. Samaan tapaan voidaan myös määritellä hengellinen hyväksikäyttö, jossa edellä mainitussa muodossa tapahtuvan hyväksikäytön syynä tai välineenä on hengellinen oppi (esimerkiksi Aini Linjakumpu: Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä, 2015) 

Hengellinen väkivalta on ikään kuin kaksinkertaista tai jopa moninkertaista väkivaltaa. Juuri väkivallan kietoutuminen hengellisyyteen ja sen oikeuttaminen hengellisyydellä tekee uhreille vaikeaksi suojautua tai puolustautua sen vaikutuksilta. Oma uskonvakaumus voi saada epäilemään: olenko sittenkin ansainnut tämän, onko tämä Jumalan tahto?  

Hengellisen väkivallan muodot yhteisöissä ovat moninaisia. Arkipäiväistä ja yleistä voi olla nujertaminen, pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Kaikenlaisissa ihmisyhteisöissä synkät ryhmäilmiöt ovat mahdollisia. Kiusaamista ja selän takana pahan puhumista tapahtuu niin työpaikoilla, kouluissa kuin uskonyhteisöissäkin. Vaikka kiusaajat olisivat yksittäisiä henkilöitä, ei yhteisö voi poistaa vastuutaan – ilmiöt elävät vain, jos yhteisö sallii ne tai tukee niitä ”hiljaisuudellaan” – asioista vaikeneminen ja halu pitää yhteisön ongelmat yhteisön sisäisinä asioina ovat isoja ongelmia monissa uskonyhteisöissäkin. 

Kun hengellinen väkivalta muuttuu edellä kuvattua vakavammaksi, voidaan puhua mielen hallinnasta, psykologisesta orjuuttamisesta, kohtuuttomasta vaikuttamisesta, pakottavasta suostuttelusta tai jopa aivopesusta. Usein ulkopuolisten on helpompi huomata esimerkiksi läheisen muuttunut käytös ja ”uusi minä” esimerkiksi perheenjäsenen liityttyä uuteen liikkeeseen.  

Kovan painostuksen alla ja henkilön joutuessa käännyttämisen kohteeksi hänen mielenterveytensä voi järkkyä ja hän voi ryhtyä tekoihin, joihin ei olisi ilman liikkeen vaikutusta ryhtynyt. Ääriesimerkkinä voi olla itsetuhoinen käytös tai väkivallan kohdistaminen muihin ihmisiin ja tämän käyttäytymisen perustelu hengellisillä motiiveilla. Uskonnon uhri voi näin tuottaa toiminnallaan lisää uskonnon uhreja. Amerikassa on ”vastakultti”-liikkeitä, jotka pyrkivät palauttamaan ääriliikkeisiin ajautuneita nuoria takaisin perheilleen. On kuitenkin kyseenalaista, missä menee oikeutetun vastakäännytyksen raja, jos menetelmät puolin ja toisin johtavat ihmisen itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen. Tarkoitus ei saisi pyhittää keinoja. 

Vaikka väkivaltaa harjoittavat ihmiset, on useissa yhteisöissä myös rakenteellista väkivaltaa yhteisöjen hengellisessä opissa ja sen ympärille rakentuneen yhteisön syvärakenteissa. Näitä väkivallan muotoja voi tulla esiin esimerkiksi suhtautumisessa naisiin, lapsiin sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, seksuaalioikeuksiin (esimerkkeinä ehkäisy, esiaviollinen seksi, ”eheyttäminen”), terveyteen liittyviin asioihin (kuten abortti, verensiirto, lääkkeiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat). Rakenteellinen väkivalta voi liittyä rahaan ja omaisuuteen (palkaton työ, kymmenysten maksaminen). Se voi nousta esiin ihmissuhteisiin liittyvissä tilanteissa (avioero, ei-uskovien tai muiden uskontojen edustajat, omasta uskonnosta eronneet tai erotetut). Omaa uskontoa kohtaan esitetty kritiikki ja kyseenalaistaminen voivat tuoda esiin yhteisön väkivaltaisia piirteitä. Suhtautuminenkivaltaan, esimerkiksi väkivallan oikeuttaminen tietyissä tilanteissa, ilmentää sekin yhteisön syvärakenteita 

Yksilöiden harjoittamaa väkivaltaa voi olla esimerkiksi uskovaisen perheen sisäinen hyväksikäyttö tai uskonliikkeen karismaattisen ja narsistisen johtajan vaikutus yhteisöönsä. Usein sitä on hengellisissä yhteisöissä tapahtuva kiusaaminen, joka on verrattavissa koulu- tai työpaikkakiusaamiseen. Joskus uhreja ovat myös yksilön läheiset ja perhe, kun esimerkiksi äkillisen kääntymisen tai hengelliseen liikkeeseen liittymisen vaikutuksesta yksilö alkaa kohdella muita (ei-uskovia) perheenjäseniään, puolisoaan ja ystäviään vahingoittavalla tavalla. Oma ilmiönsä ovat psyykkisesti sairaat henkilöt, joilla esimerkiksi harhaisuus sisältää uskonnollista tematiikkaa. Psyykkisesti hauraimmille yksilöille kovin voimakas uskonnollinen ja hengellinen toiminta voi olla liikaa. Näitä riskejä olisi tärkeää tunnistaa eri yhteisöissä 

Uskonnollisissa liikkeissä on suuria eroja sen suhteen, miten niissä ilmenee väkivaltaisia ilmiöitä.  Yhteisöt suhtautuvat myös varsin eri tavoin ihmisten ohjaamiseen ammattiavun piiriin sen sijaan, että uskoisivat mielenterveyden ongelmien olevan hoidettavissa (vain) hengellisillä keinoilla, jotka voivat pahimmillaan vain pahentaa sairauden oireita.  

Uskonnon ja mielenterveyden välistä suhdetta on tutkittu paljon, ja tulokset ovat ristiriitaisia (Hackney, C. H. & Sanders, G. S: Religiosity and Mental Health: A Meta-Analysis of Recent Studies. Journal of Scientific Study of Religion 42 (1), 43–55, 2003). Niiden pohjalta voidaan sanoa, että on olemassa tervettä ja sairasta uskonnollisuutta. Edellisessä tapauksessa uskonto voi antaa henkistä tukea ja voimaa ja toimia mielenterveyden tukena; jälkimmäisessä siitä voi tulla taakka. Jotta osaisi erottaa nämä kaksi toisistaan, voi tehdä havaintoja siitä, lisääkö yksilön usko hänen ahdistuneisuuttaan tai masentuneisuuttaan vai tuoko se toivoa ja merkitystä elämälle. Voidaan sanoa, että toiminnan motiivi ja seuraukset puhuvat puolestaan. 

Se, miten uskoontulo, ”valaistuminen” tai ”hurahtaminen” näkyvät ihmisen käyttäytymisessä on hyvin yksilöllistä. Terve usko tekee ihmisestä selviytymiskykyisemmän ja eheämmän. Sairaassa uskossa uskoon paetaan oman elämän ongelmia eli sitä käytetään defenssinä – keinona välttää, tukahduttaa ja torjua omat ongelmat ja heijastaa ne muihin – joskus jopa tuhoisalla tavalla. Tällainen usko hajottaa pitemmän päälle  ihmisen  psyykeä eikä voi tuoda kestävää mielenrauhaa. 

Terveen ja sairaan uskonnollisen yhteisön erottamiseksi tutkija Steven Hassan on määritellyt ”psykopatologisen uskonnollisen yhteisön tunnusmerkit” (Steven Hassan: Combatting Cult Mind Control, 1988). Keskeinen käsite on henkinen kontrolli: jos uskonnollinen yhteisö pyrkii vaikuttamaan jäseniinsä valvomalla näiden käytöstä, ajattelua, tunteita tai heille tulevaa informaatiota, on syytä huolestua. Ohessa on kuvattu neljä kontrollin keskeistä muotoa: 

  1. Käytöksen valvonta: yhteisö säätelee yksilön fyysistä todellisuutta ja ympäristöä. Jäsenen tulee esimerkiksi käyttäytyä, pukeutua, syödä, nukkua, suorittaa rituaalit ja tehdä työtä juuri sillä tavoin kuin ryhmä vaatii. Tärkeintä on oppia tottelemaan johtajaa ja yrittää tulla kehittyneempien jäsenten kaltaiseksi. Jos jäsen ei käyttäydy tarpeeksi innostuneesti, johtaja voi syyttää häntä itsekkääksi, syntiseksi tai laiskaksi. Johtaja ei pysty määräämään kenenkään sisäisiä ajatuksia, mutta hän pystyy muuttamaan yksilön käytöstä, jota sitten sydän ja mieli seuraavat. 
  2. Ajattelun valvonta: yhteisö ohjaa yksilön sisäistämään yhteisön oppirakennelman, oppimaan uuden tavan käyttää kieltä ja vaimentamaan epäilynsä ajatuksenpysäyttämistekniikoiden avulla. Kunnollisen jäsenen on hallittava ajatuksensa. Totalitaarisissa yhteisöissä oppi on ainoa Totuus, ainoa oikea kartta todellisuudesta. Todellisuuden tapahtumat tulkitaan opin suodattimen läpi. Oppi on yleensä hyvin mustavalkoinen: kaikki hyvyys on ryhmässä ja sen johtajassa. Kaikki pahuus on ulkopuolella. Oppi vastaa kaikkiin ongelmiin ja sopii kaikkiin tilanteisiin. Jäsenen ei tarvitse ajatella koska oppi ajattelee hänen puolestaan. 
  3. Tunteiden valvonta: yhteisö käyttää instrumentteinaan syyllistämistä ja pelottelua. Jäsenet voidaan ehdollistaa niin tehokkaasti syyttämään aina itseään, että he ovat vain iloisia, kun johtaja moittii heitä esimerkiksi liian tehottomasta varainhankinnasta. Suljetuissa yhteisöissä voidaan määritellä tarkasti, mitkä tunteet ovat hyväksyttyjä: uskollisuus liikkeelle ja johtajalle palkitaan arvonannolla, mutta epäilykset, persoonalliset halut ja tunteet leimataan synniksi ja itsekkyydeksi. Joissakin liikkeissä vaaditaan seksuaalisten ajatusten tukahduttamista, mistä syntyvä turhautuneisuus voidaan purkaa esimerkiksi ankaralla työnteolla, toisissa taas seksuaalisiin orgioihin osallistuminen voi olla pakollista.  Johtajan tai koko seurakunnan edessä tunnustettuja syntejä ei unohdeta, vaan niitä voidaan käyttää painostukseen tai kiristykseen sitten, kun jäsen ei käyttäydy odotusten mukaan. 
  4. Informaation valvonta: estää yhteisölle haitallisen informaation pääsyn jäsenien ulottuville. Esimerkiksi ulkopuolisten tiedotusvälineiden seuraamista ei pidetä tarpeellisena tai siihen ei jää aikaa. Kaikki tieto saadaan yhteisön omista julkaisuista, jotka vääristävät informaation yhteisölle edulliseen muotoon. Yhteisö saattaa suositella, että on vältettävä kahdenkeskistä keskustelua yhteisöstä irtaantuneiden kanssa. Johtajat eivät yleensä kerro jäsenille enempää kuin on tarpeen heille määrättyjen tehtävien suorittamiseksi. Oppi on usein jaettu useisiin ”totuuden tasoihin”. Korkeimmille tasoille pääsee vasta kun uskollisuus liikkeelle on varmistunut. 

Edelleen Hassan on määritellyt seuraavat 16 kriteeriä uskonnollisten yhteisöjen arvioinnin tueksi: 

  • Sisäinen kontrolli: miten paljon yhteisö määrää jäsentensä henkilökohtaisista asioista. Jäsenen velvollisuus raportoida tekemisistään ylemmässä asemassa oleville. 
  • Johdon autoritaarisuus: kuinka erehtymättöminä johdon määräyksiä on pidettävä, suljetaanko niiden arvostelija ulkopuolelle. Velvollisuus totella johtajan/johtajien käskyjä. 
  • Opillinen dogmaattisuus: todellisuuskäsityksen ja oppien jäykkyys. Suvaitsemattomuus erilaista ajattelua kohtaan. Kuinka pitkälle oppi tarjoaa jäsenille valmiit mielipiteet. 
  • Syyllistäminen: onko jäsenen etsittävä vikaa aina itsestään, jos ei sopeudu yhteisöön. 
  • Vainoharhaisuus: kuinka paljon jäseniä pelotellaan todellisilla tai kuvitelluilla vihollisilla, joita voivat olla erilaiset viranomaiset, virallinen (lääke)tiede, ja ennen kaikkea yhteisöstä lähteneet ja siihen kriittisesti suhtautuvat entiset jäsenet. 
  • Maailmankielteisyys: näkeekö yhteisö maallisen elämän yhteisön ulkopuolella täysin arvottomana. Väittääkö se yhteisöön kuulumattomien ihmisten joutuvan kuoleman jälkeen helvettiin tai syntyvän uudestaan huonoihin oloihin. Onko sillä apokalyptinen visio, jossa maailmanloppu on lähellä ja vain yhteisöön sitoutuneet jäsenet pelastuvat. 
  • Sensuuri: missä määrin yhteisö rajoittaa jäsenten mahdollisuutta tutustua ulkopuolisiin näkemyksiin yhteisöstä. Suoran kiellon lisäksi sensuuri toimii usein epäsuorana ryhmäpaineena: kunnon jäsenen ei odoteta haaskaavan aikaansa maallisiin tai demonisiin tiedonlähteisiin. 
  • Ihmissuhteiden rajoittaminen: onko painetta hylätä eri tavalla ajattelevien ystävien ja omaisten seura, entinen elämä harrastuksineen ja ilonaiheineen. 
  • Uusien jäsenien värväys: kuinka paljon painoa annetaan uusien jäsenien hankkimiselle ja lähetystyölle. 
  • Peiteryhmät: kuinka suuri määrä yhteisöllä on sen määräysvaltaan kuuluvia ryhmiä, joilla on eri nimi kuin yhteisöllä, esimerkiksi peiteyhtiöt ja hyväntekeväisyysjärjestöt, joiden tosiasiallinen tarkoitus on tuoda lisää kannattajia ja rahaa. 
  • Varakkuus: kuinka paljon rahaa tai omaisuutta yhteisöllä on käytössään tai se pyrkii keräämään;  miten paljon jäseniä painostetaan lahjoittamaan omaisuuttaan yhteisölle (esim. kymmenykset tuloista, erikoiskolehdit, yhteisölle testamentatut perinnöt). 
  • Poliittinen vaikutusvalta: kuinka paljon poliittista vaikutusvaltaa yhteisö haluaa tai on pystynyt hankkimaan esimerkiksi sijoittamalla jäseniään vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa. 
  • Seksuaalinen manipulaatio: kuinka tarkkaan johtajat määräävät alaistensa seksielämästä. 
  • Eroa harkitsevien painostus: kuinka voimakkaasti jäseniä pyritään estämään lähtemästä liikkeestä tai kuinka paljon entisiä jäseniä painostetaan liittymään takaisin lahkoon, esimerkiksi yöllisten puhelinsoittojen avulla. 
  • Väkivallan hyväksyminen:missä määrin jäsenten edellytetään hyväksyvän väkivaltaa, kun johto harjoittaa sitä tai on kyse liikkeen edusta. 
  • Totisuus: kyvyttömyys sietää ryhmään, sen johtajiin tai oppeihin kohdistuvaa leikinlaskua. 

Hengellistä väkivaltaa kohdannut ja siitä traumatisoitunut käy usein läpi pitkän toipumisprosessin. Irrottautumiseen epäterveestä yhteisöstä voi kulua vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kaikki eivät pysty lopulliseen irtautumiseen koskaan tai henkinen toipuminen jää valitettavan vaillinaiseksi vaikuttaen ihmisen koko loppuelämään.  

Irtautumisprosessi alkaa epäilyvaiheesta, jossa aletaan kyseenalaistaa uskonliikkeen oppeja. Tästä saattaa aluksi seurata syyllisyys, jossa pohditaan ehkä pitkäänkin, onko kaikki sittenkin vain minun vikani. Lopulta viha kääntyy yhteisöön tai yhteisön muihin jäseniin ja halu lähteä pois voimistuu. Lähtö ehkä toteutuu tai henkilö joutuu yhteisön erottamaksi. Yhteisöstä pois suljetun tuska ja myös omasta aloitteesta lähteneen tuska näkyy usein ahdistuksena ja masennuksena – kokemuksena hylkäämisestä ja epäonnistumisesta, vaikka toisaalta henkilö kokisi tehneensä oikean ratkaisun ja tietäisi olevansa oikeassa 

Suru siitä, mitä yhteisöstä lähtiessä menetti, on käytävä läpi. Joillekin lähtö merkitsee kaikkien perheenjäsenten ja ystävien menettämistä. Valtava määrä kysymyksiä vailla vastauksia pyörii mielessä ja ihminen tuntee olevansa epävarmalla pohjalla ajatellessaan ensimmäistä kertaa uudella tavalla. Lisäksi lähtijä hakee mielessään vastausta kysymykseen ”miksi, miksi juuri minä ja kenen vika tämä on?”. Prosessin edetessä asioiden ymmärtäminen rauhoittaa. On mahdollista voimaantua ja irrottautua uhri-identiteetistä uuteen identiteettiin – löytää itsensä uudelleen. Tähän loppuvaiheeseen pääseminen ei kaikkien kohdalla tunnu onnistuvan – se tuntuu olevan liian kaukana ja saavuttamattomissa. Jokaisen on saatava tuntea katkeruutta ja vihaa, oikeutetusti, niin kauan kuin se on tarpeen. Ymmärrys ja askel uuteen ei tapahdu pakottamalla eikä omat tunteet muutu kieltämällä.  

Uuden identiteetin rakentuminen merkitsee arvojen ja ihmissuhteiden uudelleen arviointia ja rakentumista. Monet asiat muuttuvat – joskus pohjamutia myöten. Samalla on hyvä pysyä valppaana sen suhteen, ettei hae uutta identiteettiä jälleen uudesta liikkeestä – joskus alttius päätyä uudelleen uskonnon uhriksi säilyy tällaisten kokemusten jälkeen. Halu hakea ehdotonta ja valmista ratkaisua itsen ulkopuolelta voi tuntua turvallisemmalta ja nopeammalta keinolta kuin asioiden miettiminen ja itsensä tutkiminen hitaassa kasvuprosessissa.  

Hengellisen väkivallan kohdalla viranomaisapua voi olla valitettavan vaikea saada, sillä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiseen tai rikoksen osoittamiseen vaaditaan näyttöä, jonka kokoaminen on monestakin syystä hankalaa. Laki ei tunne hengellisen väkivallan käsitettä. Silti uskontojen uhrien kohdalla puhutaan usein niin perus- ja ihmisoikeuksien kuin uskonnon ja yksilön vapauden kysymyksistä. Nämä eivät ole kysymyksiä, jotka voidaan jättää vain yhteisön sisäisesti selvitettäviksi kysymyksiksi. 

Joskus hengellisen väkivallan kohteeksi joutuneet tarvitsevat sekä ammatillista että vertaistukea.  Suomessa ei toistaiseksi ole sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisille tarjolla täydennys- tai erityiskoulutusta tällaisen tematiikan kohtaamiseen esimerkiksi psykoterapiassa. Muualla maailmassa on ”ex-kulttilaisten” terapiaan ja auttamiseen erikoistuneita ammatilliselta pohjalta toimivia klinikoita. Suomessa Uskontojen uhrien tuki ry (UUT) tarjoaa vertaistukea, ja nettisivuilta löytää myös luettelon tematiikkaan muutoin perehtyneistä terapeuteista. UUT tarjoaa vertaistukea mm. nettisivujen (tietoa, kirjallisuutta, linkkejä), vertaistukipuhelimen, vertaistukiryhmien (10 paikkakunnalla), Facebook—ryhmien (myös suljetut ryhmät), Muutos-lehden ja konsultaatioavun sekä asiantuntijalausuntojen (selvitystyöt, yhteiskunnallinen vaikuttaminen) kautta. 

Hengellinen oppi tai uskonto on monella tapaa kaksiteräinen miekka. Uskonnollinen yhteisö on ikään kuin ”paradoksiyhteisö”, joka antaa sekä hyvää että pahaa – ja juuri tämä kahtalaisuus tekee lähtemisen vaikeaksi. Terveen ja ihmisen psyykeä tukevan uskonnollisuuden ja epäterveen uskonnollisuuden erottaminen toisistaan on tärkeää: toiminnan motiivi ja seuraukset ovat ratkaisevia – tarkoitus EI pyhitä keinoja. Usko sinänsä ei tee ketään ihmistä automaattisesti hyväksi ihmiseksi eivätkä rikokset ole vain sisäisesti selvitettäviä asioita uskonyhteisöissäkään. Kari Kuula on sanonut: ”Uskonto on vain niin tervettä kuin sitä harjoittavat ihmisetkin ovat”. 

 ”Hedelmästään puu tunnetaan” (Matteus 12:34) 

Lähteet

Hackney, C. H. & Sanders, G. S: Religiosity and Mental Health: A Meta-Analysis of Recent Studies. Journal of Scientific Study of Religion 42 (1), 43–55, 2003.  

Hassan, Steven: Combatting Cult Mind Control, 1988. 

Linjakumpu, Aini: Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä, 2015. 

Miettinen, Terho & Pelli, Raija: Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa, 2017. 

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta, 2015. 

Janne Villa: Hengellinen väkivalta, 2013. 

www.uskontojenuhrientuki.fi