Kuuro, kuulovammainen, viittomakielinen – vieras ja muukalainen

Riitta Kuusi, rovasti, vammaistyön emerita-asiantuntija

Miten pitäisi puhua henkilöstä, joka on äidinkieleltään viittomakielinen, lääketieteellisesti määriteltynä kuulovammainen tai identiteetiltään kuuro? Kuuromykkäin liitto on muuttunut Kuurojen Liitoksi ja Kuuromykkäin Lehti Kuurojen lehdeksi. ’Kuuromykkä’-sanaa tosin kuulee keskustelussa tai näkee mm. lehdissä vieläkin. Osa kuurojen yhdistyksistä on ottanut yhdistyksensä nimeen viittomakielen, esimerkiksi Espoon viittomakieliset. Yhdistyksen jäsenyyden perustana on henkilön äidinkieli tai ensikieli eikä lääketieteellisesti mitattu kuulon aste, joka on yhteiskunnan kuuroille tarjoamien palvelujen perustana.

Kun puhun ’kuurosta’, ajattelen ensisijaisesti henkilöä kuurojen yhteisön jäsenenä, joka käyttää viittomakieltä. Vaihdan siis puhekielestä viittomakielelle. Kun käytän sanaa ’viittomakielinen’, mieleen tulevat ehkä viittomakielen tulkkipalvelut ja niiden saatavuus. Mikäli paikalla on tulkki, voimme kommunikoida tulkin välityksellä. Kuulovammainen on yläkäsite, jonka alle kuuluvat niin huonokuuloiset, kuulokojeen käyttäjät, henkilöt, joiden kuulo on alentunut iän myötä, kuin syntymäkuurotkin. Vuorovaikutuksessa tämä tarkoittaa sitä, että kiinnitän huomiota ympäristön meluttomuuteen ja riittävään valaistukseen enkä käännä selkääni keskustelukumppanille. Tämä pätee sekä viittomakieltä käyttäviin kuuroihin että huonokuuloisiin henkilöihin. Katsekontakti on välttämätön vuorovaikutuksen edellytys.

Henkilön identiteetti rakentuu yksilön ominaisuuksien ja ympäristön vuorovaikutuksessa.  Juhana Salonen kertoo oman kasvutarinansa viittomakieliseksi kuuroksi kirjassaan Viiton – olen olemassa. Salosen mukaan hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikana kuurojen kuntoutus- ja koulutuspolitiikka jättivät kuuron lapsen ja hänen perheensä selviytymään yksin sekä kieleen, että muuhun lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvissä kysymyksissä. Juhanan vanhemmat olivat kuulevia kuten useimmiten on tilanne. Lähipiirissä ei ollut kuuroja, viittomakielisiä aikuisia. Juhana käytti puhekieltä, mutta monissa tilanteissa vuorovaikutus muiden kanssa oli vaikeaa, eikä väärinymmärryksiltä voinut välttyä. Henkilökohtainen kriisi laajenee Salosen kirjassa yleisemmäksi pohdinnaksi kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asemasta suhteessa valtaväestöön ja valtakulttuuriin.

Valtakulttuurin suhtautuminen vähemmistöihin on vaihdellut eri aikoina. Ensimmäinen kuurojenkoulu perustettiin Suomeen 1846, siellä opetuskielenä oli viittomakieli. Tämä merkitsi myös viittomakielisen yhteisön syntyä. Sisäoppilaitoksessa opittiin oppilastovereilta ja viittomakielisiltä opettajilta paitsi viittomakieli myös ns. kuurojen kulttuuria. Tätä aikaa on kuurojen yhteisössä pidetty eräänlaisena ’kulta-aikana’. Tähän aikaan kuuluvat tarinat ensimmäisen kuurojenkoulun perustajasta Carl Oscar Malmista ja muista kuuroista opettajista, sekä kuuroista taiteilijoista ja valokuvaajista.

1800-luvun lopulla opetuksessa alettiin kuitenkin käyttää ns. puhemenetelmää. Viittomakielen käyttö kiellettiin, viittomisesta rangaistiin ja kuuroja oppilaita opetettiin puhumaan ja lukemaan huulilta. Ajateltiin, että puhetaito oli kuuroille työelämän kannalta viittomakieltä hyödyllisempi. Viittomakielen käyttöä alettiin hävetä. Kuurojen yhteisössä monet vanhemmat kuurot kertovat kouluajastaan hyvin samanlaisia tarinoita. He kuvailevat puheopetuksen menetelmiä tai sitä kuinka raskasta oli tuijottaa koko päivä opettajan huuliota ja yrittää ymmärtää häntä. Rangaistuksena oppitunnilla viittomisesta seurasi karttakepillä sormille lyömistä, luokan nurkassa seisottamista tai käsien sitomista. Kertomukset kuvaavat ns. oralismin aikaa, jolloin koulussa opetettiin puhekielellä ja viittomakieli oli kielletty. Oralismin aika kesti noin 1890-1970, ja vasta 1960-luvulta alkaen viittomakieli alkoi vähitellen palata kuurojenkouluihin.

Oma kieli on olennainen osa identiteettiä. Äidinkieli on tunteen kieli, sen rytmin lapsi oppii jo äidin kohdussa. Sillä kielellä äiti vastaa vauvalleen. Kuuleva lapsi oppii äidinkielen vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa. Kuurojen vanhempien ja heidän sekä kuurojen että kuulevien lastensa äidinkieli on viittomakieli. Kuulevien vanhempien kuuron lapsen luonnollinen kieli on myös viittomakieli. Mutta se ei ole heidän äidinkielensä, koska kuulevat vanhemmat eivät todennäköisesti osaa viittoa.

Aikaisemmin kuurot lapset oppivat viittomakielen vasta kuurojenkouluun mennessään. Kouluun alkaminen tarkoitti kuuroille lapsille lähtöä pois kotoa. Kuurojenkouluja oli vain muutamilla paikkakunnilla ja ne olivat sisäoppilaitoksia. Vanhemmilla ei ollut kieltä, jolla he olisivat voineet etukäteen kertoa lapselleen ymmärrettävästi kuurojenkoulusta. Monet kuurot kertovatkin, että heistä tuntui kuin äiti ja isä olisivat hylänneet heidät, kun he veivät lapsensa kuurojenkouluun. Koulussa kuitenkin odotti vertaisryhmä, toiset kuurot lapset, joiden kanssa oli mahdollista kommunikoida. Vaikka opettaja käytti opetuksessa puhetta ja kirjoittamista eikä tunneilla saanut viittoa, vapaa-aikana lapset viittoivat ja oppivat vähitellen oman kielensä. Viittomakieli on kuuroille tietenkin myös ajattelun kieli.

Kuurojenkouluissa oppilaat jaettiin eri luokille sen mukaan, kuinka heidän puheen oppimisensa sujui, lahjakkuutta tai oppimistuloksia ei otettu juurikaan huomioon. Tämä a-, b- ja c-luokille jako aiheutti hämmennystä ja kateutta, häpeääkin ja jätti moniin elämänikäiset haavat. Jakojärjestelmä oli voimassa 1960-luvulle saakka. Koulussa opittu ajatusmalli on monilla kuuroilla mielessä edelleenkin: on olemassa älykkäitä kuuroja ja tyhmiä kuuroja. Asiasta puhuminen aiheuttaa edelleen häpeää ja surua, jopa ahdistusta, kertoo Päivi Homi Pro gradu tutkielmassaan: Oralismin uhrit.

Monille kuuroille kouluaika oli kuitenkin hyvää aikaa. Oman kielen oppiminen ja vuorovaikutus toisten viittomakielisten kanssa vahvistivat itseluottamusta ja rakensivat omaa identiteettiä. Monet saivat koulussa viittomanimensä, jolla hänet tunnetaan kuurojen yhteisössä. Kuurojenkouluissa syntyi myös koko elämän mittaisia ystävyyssuhteita. Paikalliset kuurojenyhdistykset olivat koulun jälkeen paikkoja, joissa voi tavata muita viittomakielisiä.

Yleinen ilmapiiri 1900-luvun alkuvuosikymmeninä oli vammaisille ihmisille hyvin epäsuotuisa. Heistä tuli uhka rodun ja kansakunnan puhtaudelle, toteaa profesori Simo Vehmas. Kuurouskin nähtiin perinnöllisenä sairautena ja poikkeavuutena, joka oli pahaksi sekä yhteiskunnalle että yksilölle itselleen. Avioliittolaki (1929-1969) kielsi kahta ’synnynnäisesti kuuromykkää’ menemästä naimisiin keskenään. Monia kuuroja steriloitiin ns. pakkosterilointilain nojalla. Jotkut pariskunnat saivat esikoisensa jo kihlausaikana, mutta avoliittoa ei tuohon aikaan pidetty sopivana. Voidakseen solmia avioliiton kuuro nainen joutui suostumaan steriloitiin. Viime vuosina asia on noussut julkisuuteen ja iäkkäät kuurot naiset ovat tuoneet esille surunsa syntymättömistä lapsista.

Oralismin aika, jolloin kuurojenkouluissa viittomakieli oli kielletty, avioliittolaki, joka piti kuuroutta avioliiton esteenä ja steriloinnit kuurouden perusteella voidaan nähdä myös esimerkkeinä siitä, kuinka valtakulttuuri yrittää sopeuttaa vähemmistön jäseniä valtaväestöön. Taustalla on ns. rotuhygieninen ajattelu, jonka mukaan jollakin tavalla haitallista tai degeneroitunutta ainesta pyrittiin poistamaan kansasta. TV1:n esittämä ’Hyvissä aikeissa’ – dokumenttisarja rodunjalostuksen historiasta Suomessa esitteli sekä eugeniikan taustoja että sen kohteeksi joutuneita ihmisiä ja ihmisryhmiä.

Kuurojen identiteetti pohjaa viittomakieleen, kuurojen yhteisön normeihin, tapoihin ja kulttuuriin. Identiteetti muotoutuu, kun kuuro elää kuurona maailmassa, jossa hänen on selviydyttävä kotiympäristössä, kuulevien kanssa koulussa, työelämässä ja harrastuksissa. Toisaalta hän voi elää osana kuurojen yhteisöä, jossa esimerkiksi vuorovaikutus viittomakielellä on sujuvaa. Millaiseksi muotoutuu kieli- ja kulttuurivähemmistön suhde valtaväestöön ja valtakulttuuriin, kun historian aikana koetut vääryydet nousevat esille?

Maija Koivisto kirjoittaa blogissaan, että monet historian vääryydet ovat vielä käsittelemättä ja heijastuvat tähän päivään. Huvudstadsbladetissa kansanedustaja Timo Harakka perää sekä keskustelua että valtiovallan toimenpiteitä niitä ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtaan, joita on kohdeltu kaltoin. Myös piispa Björn Vikström lupaa asian selvittelyä ja keskustelua kirkossa. Mikä on sitten oikea tapa reagoida menneiden vuosikymmenien vääryyksiin? Aluksi tarvitaan keskustelua, jossa olisi mukana ainakin seuraavia tahoja: asianosaiset, jotka kokevat kärsineensä vääryyttä ja heitä edustava järjestö, historiantutkijat, jotka voivat taustoittaa asiaa, lain asiantuntijat ja nykyiset vastuutahot eli päättäjät. Mukana olisi hyvä olla myös kirkon viittomakielisen työn tekijöitä. Kuurojenpapit olivat ainoita viittomakielentaitoisia työntekijöitä 1900-luvun alkupuolella. Heidän tehtäväkuvansa ulottui kuurojenkoulujen päättöluokan rippikouluopetuksesta muun papin työn lisäksi myös tulkkaukseen mitä moninaisimmissa kuurojen elämän tilanteissa. Vasta 1940-luvun loppupuolelta alkaen suuriin seurakuntiin alkoi tulla myös viittomakielentaitoisia diakoniatyöntekijöitä.

On sitten kyse siitä, että koulussa opetettiin vieraalla kielellä ja kiellettiin oman kielen käyttäminen tai estettiin avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen, yhteiskunta käytti valtaa, jota voisi nimittää väkivallaksi sekä yksilöä että koko kuurojen yhteisöä kohtaan. Oralismin aikakauden voi sanoa muovanneen kuurojen yhteisöä enemmän kuin mikään muu asia. Viittomakieli kyseenalaistettiin kielenä tai sitä pidettiin puhekieliä alkeellisempana. Perusteluna oli, että viittomakielet olivat kehittymättömiä ja kieliopillisesti puutteellisia ja ne soveltuivat vain heikkolahjaisimpien opettamiseen. Ns. lingvistisen darwinismin mukaan alemmat kielimuodot kuolivat ja tulivat korvatuiksi ylemmillä. Puheen katsottiin olevan inhimillistä toimintaa ja viittomisen eläimellistä. Tavoitteena olikin saada kuurojenyhteisö vaihtamaan kielensä.

Viittomakieli ei kadonnut, vaan siirtyi sukupolvelta toiselle, vaikka sitä saattoi vapaasti käyttää vain silloin kun läsnä oli vain kuurojen yhteisön jäseniä. Kuurot oppivat oralismin myötä häpeämään viittomakieltä. Professori Paavo Kettunen, joka on tutkinut häpeää ja syyllisyyttä kiteyttää niiden suhteen näin: ”Syyllisyys koskee tekojamme, häpeä koko olemustamme.” Kettusen mielestä häpeä on meidän aikamme ihmisten kysymys. Häpeä voi näkyä esimerkiksi nolouden tunteena, riittämättömyytenä, vierauden kokemuksena tai uupumuksena. Häpeä nakertaa ihmisen itsetuntoa ja saa hänet vähättelemään itseään. Se voi näkyä myös niin, että kuuro henkilö turvautuu kuuleviin ja antaa heidän päättää elämästään.

Häpeä ja syyllisyyden tunteet vaikuttavat kaikkiin suhteisiimme. Ihminen kaipaa olla hyväksytty, kuultu ja rakastettu ilman ehtoja. Eniten tämä koskettaa niitä ihmisenä olemisen alueita, joilla olemme herkimmin haavoittuvia eli ihmisen sukupuolta ja seksuaalisuutta. Avioliiton solmimisen kieltäminen tai naiseuden syvintä olemusta koskettava pakkosterilointi aiheuttivat sekä haavoittumista että häpeää. Etenkin tunnistamaton häpeän tunne voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Kuurot vanhemmat ovat saattaneet kokea häpää siitä, että heidän lapsensakin ovat kuuroja. Kaikki, mikä erottaa muista ihmisistä, voi aiheuttaa häpeää ja erilaisuuden peittely vain lisää sitä. On hyvä, että pakkosteriloinnin kokeneet kuurot naiset ovat tuoneet kokemuksensa julkisuuteen.

Kun viittomakieli palasi kuurojenkouluihin 1970-luvulla, alkoi syntyä uusi viittomakielisten kuurojen sukupolvi. Vähitellen kuurot alkoivat rohkaistua viittomaan myös julkisessa tilassa. Nykyään televisiossa on viittomakieliset uutiset päivittäin ja yhä enemmän viittomakielelle tulkattuja ohjelmia. Viittomakielisten kuurojen on mahdollista opiskella yliopistossa. Viittomakieltä arvostetaan, sitä tutkitaan ja sillä on julkaistu tutkimuksia.

Ne kuurot, jotka kävivät kuurojenkoulua oralismin aikana ja jotka olivat perustamassa perhettä siihen aikaan, kun kuurous oli avioliiton este tai pakkosteriloinnin peruste, ovat siinä vaiheessa elämäänsä, jolloin on aika hyväksyä eletty elämä, kuten Erik H. Erikson kuvaa yksilön psykososiaalisen kehityksen viimeistä vaihetta. Hylätyksi joutumisen tunne on käytävä läpi tai syntymättömiä lapsia on saatava surra. Haasteelliseksi tämän tekee se, että viittomakieli on opittu vasta kouluiässä ja se on opittu toisilta samanikäisilä lapsilta. Kun kieltä ei ole opittu vuorovaikutuksessa omien vanhempien kanssa, voi olla, että kielestä puuttuvat viittomat tunteiden nimeämiseen ja niistä keskustelemiseen. Muistisairaus voi vaikuttaa sen, että kuuron viittomakieli vähitellen häviää. Tilalle tuleekin ehkä puhekieli, jolloin vuorovaikutus hankaloituu. Fyysisen kunnon heiketessä sekä viittomakielen tuottaminen että vastaanottaminen hankaloituvat. Diakonissa Kristiina Wallenius-Penttilä on kirjoittanut tästä opinnäytetyössään: Oikeus kuolla omalla kielellään? Viittomakielisen potilaan saattohoito.

Miten kuurojen historiassa tapahtuneisiin vääryyksiin sitten vastataankin, tärkeää on, että keskustelu jatkuu. Maija Koivisto päättää bloginsa: ”Historia ja nykypäivä osoittavat, että monia asioita on edelleen käsittelemättä ja ratkaisematta. Monet haavat ovat edelleen auki. Kielellisten oikeuksien toteuttamiseen ja luottamuksen palauttamiseen tarvitaan valtiovallan reagoimista vääryyksiin ja sovintoprosessin käynnistämistä. Sen, millainen sovintoprosessin ja hyvityksen tulisi olla, tulee olla viittomakielisen yhteisön itsensä päätettävissä.”