Sirkku Tukiainen, sielunhoidon kouluttaja, Kirkon koulutuskeskus
Kärsimys voi viedä hyvin hiljaisiin, outoihin huoneisiin, yksinäiseen paikkaan. Se voi eristää ja etäännyttää. Se voi olla hämärä tai pimeä huone, jonka ovesta ei jaksa sillä hetkellä yrittää ulos.
Kuka voi tulla tuon huoneen ovesta sisään, kenet ihminen haluaa kutsua sinne kanssaan? Ovesta ei pidä mennä ilman lupaa.
Kun on tehtävässä, jonka keskeinen osa on olla ihmisen kanssa, kun hän avaa ovea hiljaiseen huoneeseensa, on riisuttava kengät. Paikka on pyhä.
Siinä paikassa tietäminen ja osaaminen otetaan paljolti pois, paremmin tietämisen ja hallinnan harhaa ei voi ylläpitää. Toki on tärkeää luottaa omaan osaamiseensa, omiin työkaluihin, mutta toisen tilannetta ei voi tietää, ennen kuin hän siitä kertoo.
On löydettävä nöyryys toisen kärsimyksen lähellä. Ihmiset kertovat, miten loukkaavilta toisten selitysyritykset ovat kärsimyksen keskellä tuntuneet – hyvää tarkoittaen, omassa avuttomuudessaan selityksiin turvautuen, voi talloa toisen sydäntä ja lisätä outouden ja yksin jäämisen kokemusta.
Ihmisen mieli skannaa todellisuutta koko ajan: mikä on tämän mielekkyys ja merkitys? Kärsimyksen huoneessa mieli tekee tätä. Kuuntelija ei voi tietää etukäteen, mikä toiselle alkaa näyttäytyä merkityksellisenä.
Oudot, hiljaiset huoneet ovat pelottavia. Eletyn pandemia-ajan jäljet esimerkiksi nuorten tai ikäihmisten mielenterveyteen eivät vielä kokonaan näy. Seuraukset jäävät kovin helposti katveeseen, marginaaliin, koska niiden näkeminen tekee kipeää ja tekee avuttomaksi. Kuka haluaisi katsoa todellisuutta sen kaikilta osin? Harvalla on siihen voimaa. Todellisuuden näkeminen on aina edellytys asioiden korjaamiselle. Nyt korjattavaa on paljon, rohkeus ja sitkeys tunnistaa ja toimia voi löytyä vain yhdessä.
Timo Veijola kirjoitti aikanaan, syvässä depression kärsimyksessä, että ihmiset ovat asian tuntijoita ja asian tietäjiä. Hyvää yrittävät auttajat ovat hekin asian tietäjiä. Kärsimyksen kokija on asiantuntija. Tämä ei tee auttavien ihmisten työtä millään tavalla turhaksi, mutta se osoittaa, miten syvästi oma ja yksinäinen kokemus kärsimys voi olla. Vertaisten merkitys on todettu varsin monissa yhteyksissä korvaamattomaksi, se on tärkeä havainto myös tästä näkökulmasta.
Kärsimyksen lähellä ollaan ihmisyyden ytimessä, jaetaan jotain elämän sisimmästä. Etsitään yhdessä. Se voi olla sanallista ja sanatonta, yhdessä löydetty rukous: ”Missä sinä Jumala olet tässä?”
On pyhä paikka olla tunnustelemassa toisen kanssa, miten Jumalan läsnäolo piirtyy hämärässä tähän ja nyt.
Millaisena Jumalan kasvot näyttäytyvät? Ovatko ne välinpitämättömän Jumalan ilmeettömät kasvot, tai ankaran Jumalan kiviset kasvot? Vai piirtyykö tilanteeseen ihmisen kokemuksen jakavan Kristuksen kasvot?
Poissaolon kokemus voi olla ainoa, mikä tyhjyydessä on totta.
Matti Hyrckin ajattelussa: jos pään Jumala ja sydämen Jumala ovat ristiriidassa, sydämen Jumala voittaa. Kokemus Jumalasta on kokonaisvaltainen, se ei rakennu tai tule testatuksi lopulta vain rationaalisen prosessin kautta.
Millainen kuva ja kokemus Jumalasta itsessäni on läsnä, kehossani ja mielessäni? On tärkeää tunnistaa tätä kaikkea. Auttajan tai kuuntelijan tehtävässä tietoisuus siitä, mitä itsessäni kannan ja mitä välitän toisille, on aina yhtä ajankohtainen tutkiskelun alue.
Mikä auttaa hahmottamaan Kristuksen kasvoja hämärässä, oudossa huoneessa? Kokemus yhteydestä on tärkeä lähtökohta. Yhteys toiseen ihmiseen on usein tila, jossa voi etsiä yhdessä, hengittää yhdessä ja kuulostella yhteyttä itsen ulkopuolelle, myös Jumalaan. Sanojen vaillinaisuus on kiistämätön. Yhteyden monenlaiset muodot ja välineet ovat arvokkaita: hiljaisuus, rukous; musiikin, kuvan tai liikkeen mahdollisuudet avata tilannetta, kuunnella ja kokea.
Yleistykset ja oletukset eivät toimi kärsimyksen lähellä. Tutkittu tieto ja jäsennetty kokemus auttavat kuuntelijaa olemaan rauhassa, siinä ne ovat tärkeä tuki. Hämärän huoneen aikataulut syntyvät kuitenkin kärsimystä kokevan ihmisen mielessä, mutkissa ei ole oikopolkuja. Tähän havahduin taas, kun kuin Suvi-Maria Saarelaisen blogin isänsä menettämisen tuomasta surusta. Teologi Saarelainen toteaa, että kymmenen vuoden jälkeen eksistentiaaliset kysymykset ovat edelleen vailla vastausta. Ammattilaisuus ei sekään ratkaise asioita, joita elämä tuo.
Millaiseen hiljaisuuteen tai yksinäisyyteen kärsimyksen lähellä oleminen vie kuuntelijan tai auttajan? Millaisina Jumalan kasvot hänelle piirtyvät työn ja elämän eri vaiheissa? Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen realiteetit ovat hyvin tunnistettuja tutkimuksessa. Olennaista on, että ne tunnistetaan myös käytännön työelämässä.
Empatia on ammattitaitoa, sanoo aivotutkija Minna Huotilainen. Mentalisaatiokyky, tunteiden kokeminen ja auttavat teot ovat kaikki osa ammatillista toimintaa. Auttavissa tehtävissä toimivien tueksi on mahdollista luoda riittäviä rakenteita ehkäisemään kärsimyksen kohtaamisen kehoa ja mieltä uuvuttavaa pitkäaikaisvaikutusta. Eksistentiaalisen ja hengellisen yksinäistymisen ja uupumisen ehkäisyyn tarvitaan auttavissa tehtävissä oleville vuorovaikutuksen mahdollisuutta, yhteyden kokemuksia. Yksin jääminen ja jättäminen vievät suljettuihin huoneisiin.
Työn ja muun elämän kokonaisuus on aina rinnakkain ja sisäkkäin. Auttava ihminen jaksaa tai uupuu kokonaisena ihmisenä. Oma kärsimys on kokonaisvaltainen kokemus. Se tekee asioista usein vaikeasti hahmotettavia vyyhtejä, mutta ei estä tilanteiden tutkimista ja polun päiden etsimistä.