Aster Hedman kuvaa kirjoituksessaan traumainformoidun työotteen lähtökohtia. Traumatisoitumisen fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset ilmenemismuodot ovat laaja kenttä, johon traumainformoidussa työotteessa on paneuduttu viime vuosikymmeninä erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatuksen alueella. Työotteelle ominaista on toivon etsiminen ja vahvistaminen, selviytymisen tukeminen.
Sielunhoidolliselle kohtaamiselle on välttämätöntä nähdä ihmisen elämän kokonaisvaltaisuus. Kaikki koettu on läsnä tietoisena tai tiedostamattomana. Tällöin traumatisoitumisen tunnistaminen ja turvallisuuden luominen kohtaamiseen ovat sielunhoitajalle keskeisiä osaamisen alueita. Aster Hedmanin teksti antaa tähän tärkeitä näkökulmia.
Epämääräinen paha olo, ylivirittynyt keho tai mieli, addiktiot tai ahdistus ja univaikeudet. Voisiko taustalla ollakin traumatisoitumista? Olisiko toipuminen mahdollista? Mitä, jos pahoinvoinnin ja osattomuuden juurisyytä pystyttäisiinkin hoitamaan?
Mitä traumainformoitu orientaatio on?
Traumainformoitu orientaatio on näyttöön perustuva työtapa, ajattelumalli ja paradigma, jonka pohjalta ei enää ajatella ihmisestä tai yhteisöstä mitä hänessä on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut (Fallot & Harris 2009). Traumatietoisen orientaation voidaan ajatella olevan kokonaisvaltainen, inhimillinen ja armollinen työtapa, jolloin yksilön koettu elämänhistoria tiedostetaan, ja ymmärretään vahingollisen toimintatavan olevankin epätoivoinen yritys ratkaista jotakin häiriötä tai pahaa oloa, eikä varsinainen ongelma itsessään. Esimerkiksi päihteiden väärinkäyttö voi olla todellisuudessa jonkin piilevän ongelman hoitoa. Ja jos hoidetaan vain päihdeongelmaa – oiretta – todellinen syy jää kytemään näkymättömiin. (Leitch 2017; Fallot & Harris 2009; SAMSHA 2014; Sarvela & Auvinen 2020.) Yksinäkökulmainen toimintatapa, keskittyen esimerkiksi päihteiden ongelmakäytön loppumiseen ei ole useinkaan vaikuttavaa (Covington 2008).
Potentiaalisesti traumatisoiva tapahtuma on mikä tahansa ylivoimainen tilanne, jossa ihminen on jäänyt liian yksin koetun kauhunsa kanssa, pystymättä riittävästi toimimaan uhkaa vastaan (Van Der Kolk 2017). Hengellisessä tai henkisessä mielessä voidaan ajatella traumakokemuksen olevan kuoleman viiltävyyden kohtaamista, kulkemista sen varjon maassa, vaikka ihminen olisi edelleen näennäisesti hyvinkin voimissaan. Trauman vahingollinen vaikutus perustuu osin siihen, että kauhu jää jumiin ihmiseen. Voidaan kuvitella sup-lautailija aurinkoiselle merelle. Yhtäkkiä tuuli kovenee, ja suppailija kaatuu tyrskyihin. Samassa hän näkee hain selkäevän lähestyvän. Lautailija on kyvytön suojaamaan itseään, eikä apua ole lähettyvillä. Merivesi velloo terävänä, hai lähestyy. Keho on aaltojen armoilla, eikä kulkua pysty veden virtaa vastaan ohjaamaan. Silmät yltävät veden pinnalle ja näkevät sen, että apua ei ole. Jos hai kääntyykin pois, kauhu voi jäädä. Autonominen hermosto on jäänyt hälytystilaan.
Traumainformoidusti työskennellessä ymmärretään yksilön historian vaikutus nykyhetkeen. Ihminen nähdään kokonaisuutena, johon vaikuttavat paitsi omat kokemukset myös vanhempien ja ympäröivän yhteiskunnan vaikutus. Orientaatio syntyi vähitellen. USA:n ja Vietnamin sodan jälkeen Amerikassa huomattiin, miten sotaveteraanien hankala oirehdinta -– yllättävät raivonpuuskat, muu väkivaltainen käytös ja esimerkiksi päihdeongelmat- ja unihäiriöt olivat sitä vakavampia, mitä raskaampia heidän sotatraumakokemuksensa olivat olleet (Van Der Kolk 2017).
Vuonna 1998 tutkijaryhmä San Diegolaisessa Terveys- ja Hyvinvointikeskuksessa huomasi, että esimerkiksi vaikeasta ylipainosta kärsivillä henkilöillä oli usein taustallaan kipeitä, vahingoittavia lapsuuden ajan kokemuksia. Hyvinvointikeskus tutki vaikeasti ylipainoisia henkilöitä, jotka saivat hyviä tuloksia painon pudottamisessa, mutta jättäytyivät silti yllättäen ohjelmasta pois. Vähitellen selvisi, että ylipaino tai ylensyöminen saattoikin toimia henkilöiden keinona paeta jotakin muuta – usein hyvin satuttavaa – kokemusta. Vincent Felitti tutkimusryhmineen oli löytänyt uudenlaisen tavan tutkia monien sairauksien ja häiriöiden alkuperää. Laajoissa tutkimuksissa huomattiin lapsuuden ajan haitallisten kokemusten vaikuttavan henkilöiden psyykkiseen ja somaattiseen hyvinvointiin vielä aikuisena – näkyen kohonneena riskinä esimerkiksi sydänsairauksille ja autoimmuunisairauksille, puhumattakaan mielenterveyden häiriöistä, päihdeongelmista sekä muun muassa suurentuneesta riskistä itsetuhoisuuteen. ACE (Adverse Childhood Experiences eli ACE) tutkimus oli saanut syntynsä. (Felitti & Anda 1998; Felitti 2002.) Suomessa järjestettiin ensimmäinen ACE-teemainen konferenssi vuonna 2019. Konferenssin järjestivät yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Lastensuojelun keskusliitto, Hanasaari sekä NFBO. Parhaillaan aihetta tutkitaan Suomessa Turun yliopiston Finnbrain-hankkeessa, jossa teeman ympäriltä on ilmestynyt jo useita mielenkiintoisia väitöskirjoja (Karlsson ym. 2018; Turun yliopisto 2022).
Trauman vaikutuksia tutkittaessa ymmärrettiin, että erityisesti emotionaalisella varhaisella traumatisoitumisella, kiintymyssuhde-traumalla, voi olla merkittävät vaikutukset yksilön koko myöhempään elämään. Traumainformoitu työskentelytapa alkoi vähitellen vallata alaa Pohjois-Amerikassa – niin terveydenhuollossa, sosiaalialalla, rikosseuraamusalalla kuin koulumaailmassa. Nykyään traumainformoitua toimintaa toteutetaan kansallisella tasolla myös esimerkiksi Australiassa, Skotlannissa sekä Walesissa. (Kuvajainen & Linner-Matikka 2019).
Trauman vaikutukset yksilölle
Vakava traumatisoituminen voi saada aikaan erilaisia vahingollisia tapahtumaketjuja yksilön mielessä ja kehossa. Myrkyllisestä, eli pitkäkestoisesta stressistä kärsivän ihmisen aivoissa voidaan nähdä traumatisoitumisen aiheuttamia muutoksia. Esimerkiksi muistista vastaavan hippokampuksen koko on heillä selvästi pienempi, vaikeuttaen uusien asioiden oppimista (Van Der Kolk 2003; Van Der Kolk 2017, 53-62; Burke Harris 2019, 105-109.) Traumatisoivat tapahtumat vaikuttavat ihmisessä monella haitallisella tavalla, varsinkin jos suojaavia ihmissuhteita ei ole ollut. Suurin merkitys on toksisen (haitallisen, jatkuvan ja pitkäkestoisen) stressin vaikutuksella itsesäätelyjärjestelmäämme. Toksisesta stressistä kärsineet ihmiset hakeutuvat myös terveys- ja sosiaalipalveluihin huomattavasti useammin kuin verrokit. Esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaa kokeneet käyttävät terveyspalveluja 80 % enemmän kuin muu väestö – eivätkä niinkään itse väkivallasta toipuakseen, vaan erilaisten somaattisen oireiden vuoksi (Siltala, Holma & Hallman 2018; Harjumaa 2022).
Koska traumatisoituminen muuttaa hermoston tapaa käsitellä ja vastaanottaa luottamuksen, mielihyvän, itsesäätelyn ja liittymisen kokemuksia, ihmisen kyky toimia oman elämänsä subjektina vaarantuu. On kuitenkin lohdullista, että toipuminen voi neutralisoida näitä muutoksia (Van Der Kolk 2017; Burke Harris 2019.) Jo pelkkä ymmärrys trauman vaikutuksista tuo toivoa, samoin kuin toivo toipumisen mahdollisuudesta.
Traumatietoinen hengellinen yhteisö
Jos hengellinen yhteisö tai toiminta ei tunnista traumatisoitumista sekä traumatietoisuuden tarvetta, ollaan erityisen alttiita uudelleen traumatisoutumiselle ja taantumiselle (Baldwin 2018, 3.) Hengellinen elämä ei pelasta traumatisoitumiselta tai väärinkäytöksiltä – olemme aivan yhtä lailla ihmisyyden lainalaisuuksien alla kuin mikä tahansa muu yhteisö.
– Hengellisessä yhteisössä traumatisoituminen ja kipu näkyy – niin kuin kaikissa yhteisöissä – pirstoutumisena ja usein rakenteellisena väkivaltana. On me ja he, eikä yhteyttä löydy, sanoo Kati Sarvela, HLL, terapeutti, kouluttaja ja tietokirjailija.
Yksilön kohdatessa suuria henkilökohtaisia haastekohtia – jotka usein ovat ohjaamassa seurakuntaan tai ainakin sen tiloihin (häihin, hautajaisiin, kastetilaisuuksiin) ollaan herkässä vaiheessa ihmisen elämässä. Myös yksittäiset traumatapahtumat voivat aktivoida lapsuudessa koettuja traumoja (Höijer 2015, 142). Suuria kysymyksiä kohdatessa voi tulla tarve löytää helppoja vastauksia, ja tällöin ihminen on alttiinpana myös omia etujaan tavoitteleville haavoittuneille, hengellisille johtajille jotka saavat paljon kipua aikaan paitsi seuraajiensa, myös omissa elämissään. Seurakunta on haasteiden edessä. Toisaalta seurakunta toimii yhteisönä, jossa tuetaan ihmisen omaa toimijuutta ja osallisuutta. Seurakuntaan kuitenkin hakeutuu haavoittuneita ihmisiä, joilla on iso riski uudelleen traumatisoitua sekä traumatisoida lähimmäisiään. Miten tarjota sopiva määrä osallisuutta niin, että samalla varmistaa kaikkien turvallisuuden?
ACE-tietoisuus ja ymmärrys traumatisoitumisesta on äärimmäisen tärkeää. Kati Sarvelan ja Elisa Auvisen toimittamassa teoksessa (2020) esitetään neljän T:n mallia, jossa tiedostetaan trauman vaikutukset, tunnistetaan ne, toimitaan vakauttavasti ja torjutaan uudelleen traumatisoitumista (Samsha 2014; Sarvela & Auvinen 2020.) Kohtaaminen on parantavaa, ja kohtaamisissa tapahtuu neurobiologisia positiivisia muutoksia. Trauma-asiantuntija Bessel Van Der Kolk on sanonut traumatisoitumisen sekä muodostuvan että paranevan ihmissuhteissa (2017).
Traumainformoitu orientaatio auttajan tukena
Traumainformoitu työote tuo toivoa. Kun ihminen oivaltaa, että hän kärsii traumatisoitumisen vaikutuksista ja hänellä on mahdollisuus toipua, voimaantuminen voi käynnistyä. Psykoedukaatio on merkittävässä roolissa. Yksilön ymmärtäessä omia reaktioitaan ja oppiessa käyttämään erilaisia itsesäätelyn keinoja hän voi vähitellen omaksua terveempiä keinoja ahdistuksen hallintaan. Turvan tunteen ylläpitäminen on ensisijaisen tärkeää. Surun ja menetyksen tunteiden käsittelyyn tarvitaan usein ulkopuolista apua. Traumatisoituminen estää ihmisiä kokemasta todellista yhteyttä, toipuminen voi taas mahdollistaa tämän. (Covington 2008, 379-382.)
– Jos auttaja ymmärtää ja on riittävästi käsitellyt omaa traumahistoriaansa, saa siitä valtavasti työkaluja auttamistyöhön. Traumaa ei tarvitse pelätä, sen kokemisesta ja käsittelemisestä voi seurata kaunista ja hyvääkin, posttraumaattista kasvua, Kati Sarvela selventää.
– Hengellinen yhteisö, joka ei ole traumalähtöisesti rakentunut on jo itsessään parantava, Kati jatkaa. Terve, ei-traumalähtöisesti toimiva yhteisö elää ja hengittää yhdessä, trauma ei ole rikkonut ihmisten välisiä siteitä, ja asioista pystytään puhumaan.
Intersubjektiivisuus, kokonaisvaltainen ja lämmin kokemus toisen ihmisen läsnäolosta emotionaalisesti ja reflektiivisesti on usein hyvän, eheyttävän hoitosuhteen edellytys (Becker-Weidman 2013, 15.) Ilman auttajan traumatietoisuutta ei tämä kokemus voi täysimittaisesti toteutua (Leitch 2017; Van Der Kolk 2005). Traumatietoinen työskentely tiedostaa turvan merkityksen myös rajojen asettamisen tärkeydessä, ja ohjaa ihmisiä tunnistamaan omat terveet rajansa ja tarpeensa. Valtaistuminen ja osallisuuden on toipumiselle tärkeää. Sielunhoitajien asiakkaan voimauttamiseen tähtäävä puhe ja ei-rankaisevat toimintamallit vahvistavat asiakkaan oman arvon tuntoa. (Covington 2008, 382).
Traumapioneeri Bessel Van Der Kolk luo myös toivoa: “Koska ihmissuhteet määrittävät suurta osaa emotionaalisen traumatisoitumisen synnyssä, muodostavat ihmissuhteet myös mahdollisuuden toipua” (Bath 2015; Van Der Kolk 2003).
Artikkeliin on haastateltu suomalaisen traumainformoidun orientaation pioneeria Kati Sarvelaa (HLL, terapeutti, tietokirjailija ja traumakouluttaja). Katin teksteihin voi tutustua osoitteessa www.iloajatoivoa.fi, Facebookissa traumainformoitu sote- ja ope ryhmässä.
Kirjoittaja on inhimillisestä ihmistyöstä kiinnostunut, lastensuojelussa työskentelevä sosionomi-diakoni ja traumainformoidun orientaation kouluttaja. Asterin ajatuksia löytää sivustolta www.traumainformoitu.fi
Lähteet:
Baldwin, J.L. (2018) Trauma sensitive theology. Thinking theologically in the era of trauma. Oregon: Cascade books.
Bath, H. (2015). The three pillars of traumawise care: healing in the other 23 hours. Reclaiming children and youth. Winter 2015, volume 23, number 4. Saatavilla: https://pdfs.semanticscholar.org/b3fb/da00061f77003960364321f76740bc99d3ab.pdf?_ga=2.41777322.965575572.1590042907-1975089827.1590042907
Becker-Weidman, A. (2013). DDP-aapinen. Vuorovaikutteinen psykoterapia pähkinänkuoressa. Näyttöön perustuva tehokas hoitomenetelmä. Tampere: PT-kustannus.
Burke Harris, N. (2019). Syvälle ulottuvat juuret. Turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen. Helsinki: Basam books
Covington. S.S. (2008) Women and Addiction: A Trauma-Informed Approach, Journal of Psychoactive Drugs, 40:sup5, 377-385, DOI: 10.1080/02791072.2008.10400665
Fallot, R.D. & Harris, M. (2009). Creating cultures of Trauma-informed care(CCTIC): A self-assessment and planning protocol. Community Connections, Washington, D.C. Saatavilla https://www.theannainstitute.org/CCTICSELFASSPP.pdf
Felitti VJ. (2002). The Relation Between Adverse Childhood Experiences and Adult Health: Turning Gold into Lead. Perm J. 2002 Winter; 6 (1) :44-47. doi: 10.7812/TPP/02.994. PMID: 30313011; PMCID: PMC6220625. Saatavilla: https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6220625/
Felitti, V. J. & Anda, R. F. & Nordenberg, D. & Williamson, D. F. & Spitz, A. M. & Edwards, V. & Koss, M. P. & Marks, J. S. (1998). Relationship of childhood abuse and household dysfunction to many of the leading causes of death in adults. The Adverse Childhood Experiences Study. Department of preventive medicine, Southern California. American journal of preventive medicine. Saatavilla: https://doi.org/10.1016/S0749-3797(98)00017-8
Harjumaa, M. (11.5.2022). Lähisuhdeväkivalta jää usein pimentoon terveydenhuollossa – tutkija: Siitä kannattaisi kysyä samalla tavalla kuin alkoholista. Yle Uutiset. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-12429284
Hakulinen, T. & Westerlund-Cook (9.7.2020) Lapsuusajan haitallisista kokemuksista kohti toiveikasta tulevaisuutta. THL-Blogi. Saatavilla: https://blogi.thl.fi/lapsuusajan-haitallisista-kokemuksista-kohti-toiveikasta-tulevaisuutta/
Hedman, A. (2020). Traumainformoitu orientaatio auttamistyössä. Saatavilla: www.traumainformoitu.fi
Höijer. (2015). Teoksessa A. Suokas-Cunliffe (toim). Häpeästä myötätuntoon. Näkökulmia vakavaan traumatisoitumiseen (141-162) Helsinki: Traumaterapiakeskus.
Karlsson, L., Tolvanen, M., Scheinin, N. M., Uusitupa, H-M., Korja, R., Ekholm, E., Tuulari, J. J., Pajulo, M., Huotilainen, M., Paunio, T., Karlsson, H. & FinnBrain Birth cohort Study Group. (2018). Cohort profile: The Finnbrain Birth cohort study (FinnBrain). International Journal of Epidemiology, Volume 47, Issue 1, (15–16). Saatavilla: https://doi.org/10.1093/ije/dyx173
Kuvajainen, M. & Linner Matikka, J. (5.11.2019). ACE-tutkimukset ja traumainformoitu työ . LAMK Pro. Saatavilla: http://www.lamkpub.fi/2019/11/05/ace-tutkimukset-ja-traumainformoitu-tyo/
Leicth, L. (28.4.2017). Action steps using ACEs and trauma-informed care: a resilience model. Health and Justice. Springer nature. Saatavilla: https://healthandjusticejournal.biomedcentral.com/articles/10.1186/s40352-017-0050-5
Turun Yliopisto 04.04.2022. Mediatiedote. Tutkimuksessa selvitetään lasten kokemuksia kielteisistä elämäntapahtumista. Saatavilla: https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/tutkimuksessa-selvitetaan-lasten-kokemuksia-kielteisista
SAMSHA (2014). Substance abuse and mental health services administration. SAMSHA’s concept of trauma and guidance for a Trauma-informed approach. U.S. Department of Health and Human Services. Saatavilla: https://store.samhsa.gov/sites/default/files/d7/priv/sma14-4884.pdf
Sarvela, K. & Auvinen, E. (2020). (toim)., Yhteinen kieli. Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen. Helsinki: Basam Books.
Siltala, H., Holma, J.M. & Hallman. M. (2019). Family violence and mental health in a sample of Finnish health care professionals: the mediating role of perceived sleep quality. Scand J Caring Sci; 2019; 33; 231– 243 Saatavilla: https://doi.org/10.1111/scs.12629
Van Der Kolk, B. (2003). The neurobiology of childhood trauma and abuse. Child and adolescent psychiatric clinics. Saatavilla: https://doi.org/10.1016/S1056-4993(03)00003-8
Van Der Kolk, B. (2005). Developmental trauma disorder. Toward a rational diagnosis for children with complex trauma histories. Psychiatric annals 35. Saatavilla: https://doi.org/10.3928/00485713-20050501- 06
Van Der Kolk, B. (2017). Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Helsinki: Viisas Elämä