Voimauttavan valokuvan työotteesta voimaa vapaaehtoistyöhön
Auttamistyössä on totuttu ajattelemaan, että toisen ihmisen kärsimykseen eläytyminen on kuormittavaa ja voi johtaa myötätuntouupumukseen. Voimauttavan valokuvan työotteessa ajatellaan toisin päin. Suomessa kaksi vuosikymmentä käytetyn, palkitun menetelmän syvin olemus on ammatillisen auttamisen ymmärtäminen vastavuoroisena tunnesuhteena. Auttajan tulee luopua omasta ammatillisesta tietämisestään ja uskaltautua haavoittuvaisena, aitona itsenään molemminpuoliseen kohtaamiseen.
Auttamistyön koulutuksen saaneelle ihmiselle ammatillisen etäisyyden kääntäminen ammatilliseksi läheisyydeksi on poisoppimista vaativa prosessi, joka edellyttää identiteettityötä. Ammattilainen on oppinut näkemään ammatillisuuden neutraalina auttamisena, jossa hän joutuu jatkuvasti muistuttamaan itseään: ”Älä tunne – älä kiinny, jotta et kuormitu työssäsi.” Näin toimiessaan hän toimii omaa sisintään vastaan. Nykyisen neurobiologisen ymmärryksen valossa ihminen on rakentunut peilaamaan omassa kehossaan toisen ihmisen iloa ja kärsimystä.
Tunteet, eli laajemmin kehon fysiologinen tila, tarttuvat ihmisten välillä. Levollisuus ja kiintymys tarttuu, hätä, stressi ja huoli tarttuvat. Tämä kehojen sovittautuminen toisiinsa on automaattista, emmekä voi siihen itse vaikuttaa. Peilaamisesta kieltäytyminen ei siksi voi onnistua, mutta yritys toimia omaa biologiaa vastaan on ammattilaiselle kuormittavaa. Ennen kaikkea pyrkimys irroittautua normaalista ihmisten välisestä yhteyden ilmaisusta on toista ihmistä kohtaan loukkaavaa: hänet suljetaan ihmisyyden ulkopuolelle. Auttamissuhde ei voi perustua toisen ihmisen arvon mitätöimiseen vastavuoroisen vuorovaikutuksen osapuolena. Silloin kysymys ei ole enää auttamisesta.
Molemminpuolisuuden siunaus
Vapaaehtoistyössä on jo lähtökohtaisesti mukana vastavuoroisuuden elementtejä. Vapaaehtoistyötä tekevä ihminen haluaa usein kokea auttamisen henkilökohtaisesti merkityksellisenä. Hänellä voi olla aito halu jättää hyvä jälki toisen ihmisen elämään, mutta myös uskallus antaa toisen ihmisen jättää jälki itseen. Tämä molemminpuolisuus on yhteyden perusta, sillä korjaavinta ihmiselle on saada olla tärkeä toiselle. Kenenkään arvokkuuden kokemus ei kasva tyhjässä, vaan siihen tarvitaan peilejä. Ihminen kaipaa saada kokea, että hänen olemassaolonsa aiheuttama ilo saa toisen ihmisen silmät syttymään. Turvallinen itsearvostus ja kyky tuntea myötätuntoa tarvitsevat kasvualustakseen yhteyttä ilmaisevat, elävät ja eläytyvät, toisen ihmisen kasvot.
Neutraaliutta tavoittelevassa auttamisessa silmien syttymistä ei tapahdu, eivätkä nauru tai kyyneleet tartu. Auttaja pyrkii sammuttamaan koskettumisensa, jotta hän itse vaikuttaisi koossa pysyvältä ammattilaiselta. Huomio ei silloin ole hänen auttamansa ihmisen kokemuksessa, vaan auttajassa itsessään, hänen antamassaan vaikutelmassa: ”Näyttäydynkö ammatilliselta, osaanko ratkaista tämän ihmisen ongelmat?” Auttaminen on silloin latteaa, eikä se voi tyynnyttää hätää tai lohduttaa lohdutonta, sillä lohduttaminen ja tyynnyttäminen edellyttävät toisen ihmisen maailman jakamista, hyväksymistä ja vastaanottamista sellaisena, kuin se on. Vain herkistymällä auttamansa ihmisen tunteisiin, auttaja voi antaa avun saajalle tunteen ymmärretyksi ja kunnioitetuksi tulemisesta.
Auttajan tehtävä on olla toiselle ihmiselle ehdoitta hyväksyvä katse, joka ei arvota hänen valintojaan tai vaadi muuttumaan. Auttamisen paradoksi on se, että mitä enemmän yritämme auttaa ihmistä pois jostakin tai johokin suuntaan, sitä vähemmän hän haluaa siihen suuntaan mennä. Ihmisen pitää löytää oma suuntaansa, eikä kukaan toinen voi löytää sitä hänen puolestaan. Jos auttaminen sisältää pyrkimystä muuttaa avun saajaa, seuraa auttajan ja autettavan välinen valtataistelu, jossa ei koskaan saavuteta mitään hyvää.
Toisen hyvä on salaisuus
Vapaaehtoistyötä tekevä ihminen on ilon ja merkityksellisyyden äärellä. Toisen auttaminen vahvistaa myös omaa arvokkuuden kokemusta: ”Saan olla tärkeä toiselle!” Onnellisuustutkimus todistaa, että ihmisen onnellisuus ei synny useinkaan omaa onnea tavoittelemalla. Kaikessa rikkonaisuudessaankin elämä tuntuu onnellisimmalta silloin, kun saa antaa itsestään jotain toisille. Itsestä ei kuitenkaan voi antaa loputtomasti ilman vastavuoroisuutta – välillä on saatava jotain myös itselle. Koska avun saajalla ei ole velvollisuutta antaa auttajalle mitään takaisin tai tuntea edes kiitollisuutta, on auttajalle välttämätöntä huolehtia omasta voimautumisestaan. Se merkitsee aktiivista identiteettityötä oman itsetuntemuksen, itsearvostuksen ja lempeän katsomisen tavan vahvistamiseksi. Auttajana ei voi olla lempeä katse toiselle, jos katsoo itseään armottomasti. Kuitenkin lähes jokainen meistä joutuu kamppailemaan oman armottoman katseensa kanssa jollakin elämänalueella. Myös auttaja ansaitsee ja tarvitsee tässä tukea.
Kun ammattilainen joutuu opettelemaan molemminpuolisuutta tullakseen hyväksi auttajaksi, vapaaehtoistyötä tekevän auttajan tärkein eettinen kehitystehtävä on omaksua, että toisen ihmisen hyvä on aina salaisuus. Koulutettu auttaja ja vapaaehtoinen ovat tässä asiassa samalla viivalla: riippumatta osaamisesta tai työn rakenteista, viime kädessä kukaan toinen ihminen ei voi tietää, miten juuri tätä ihmistä autetaan. Voimauttavan valokuvan työote merkitsee tämän syvästi tärkeän asian sisäistämistä: jotta voin auttaa toista, minun on luovuttava tietämästä, mitä hän tarvitsee. Sen sijaan saan rohkeutta ja taitoja hänen maailmaansa osallistumiseen, vilpittömänä, arvostavana, molemminpuolisena katseena. Juuri se on katse, jota ihminen hädän hetkellä tarvitsee.
Voimauttavan valokuvan menetelmäopinnot ovat koskettavaa ja parantavaa lempeän katseen sisäistämistä. Sen keskiössä on elämän merkityksellisyyden tärkein asia: ”Miten haluan katsoa itseäni – miten haluan katsoa toista?” Opinnoissa vapaaehtoiset ja ammattilaiset toimivat rintarinnan, yhdessä, arvostaen ja toinen toisiltaan oppien.