Puusta ihme, pilvestä ilmestys, ihmisestä kosmos

Hahmotelma vammaisuuden teologiasta
John Swintonin, Jean Vanier’n ja Henri Nouwenin teologioiden pohjalta.
Sairaalasielunhoidon erikoiskoulutus 2017-2019
Hanna Fähnrich

”Hyvästi”, kettu sanoi. ”Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Antoine De Saint-Exupéry, Pikku Prinssi

Yksinkertaisuus on todellisuuden kokemista sen omassa pyhässä riippumattomuudessaan eikä suhteessa meihin. Yksinkertaisuus on näkemistä, arvostelemista ja toimintaa – siitä pisteestä, jossa me olemme silloin kun olemme omassa itsessämme. Miten paljon turhaa silloin kariseekaan pois! Ja kaikki muu sijoittuu paikoilleen kuin itsestään!
Päästyämme lepoon olemuksemme keskipisteeseen tavoitamme maailman, missä kaikki samalla tavalla lepää omassa itsessään. Puusta tulee ihme, pilvestä ilmestys, ihmisestä kosmos, jonka rikkauden vain väläyksittäin aavistamme. Yksinkertaiselle elämä on yksinkertaista, mutta se avaa kirjan, jonka ensimmäistä tavua pidemmälle emme koskaan pääse.

Dag Hammarskjöld, Kiinnekohtia

Sinun täytyy uskaltaa luottaa, että kokemuksesi tyhjyydestä ei ole lopullinen kokemus, vaan että sen toisella puolella on paikka, jossa sinua pidellään rakkaudessa.

Henri Nouwen, The Inner Voice of Love

1. Tarinoiden teologian vuoksi kertomus ketun salaisuudesta

Kertomukset saavat uudet rakkauden voimat meissä heräämään. Ne välittävät meille suuria totuuksia yksinkertaisella, persoonallisella tavalla – ja ne herättävät meissä valon kaipuun. Kertomukset vetävät meitä puoleensa ihmeellisellä tavalla. Kun me kerromme tarinoita, me kosketamme sydämiä. Kun me puhumme teorioista tai keskustelemme ideoista, meidän mielemme ehkä ymmärtää teorioita ja ideoita, mutta ne eivät kosketa sydäntämme…

L’Archessa me rakastamme kertoa tarinoita, miten vammaiset ihmiset ovat muuttaneet elämäämme täysin. Me kerromme tarinoita, jotka tuovat ilmi heidän rakkautensa ja yksinkertaisuutensa ja jotka puhuvat heidän rohkeudestaan, kivustaan ja läheisyydestään Jumalaan. On vaikea olla kiinnostava, jos puhumme yleisellä tasolla vammaisista ihmisistä. Ihmiset eivät aina ole kovin kiinnostuneita. Mutta kun me kerromme tarinan jostakin tietystä ihmisestä, koskettaa se kuuntelijaa.

Kun me kuulemme kertomuksia ihmisistä, jotka ovat eläneet niin kuin me elämme ja jotka ovat nousseet ankeudesta ja löytäneet toivon, mekin löydämme toivon. Kertomukset, jossa kuljetaan kuolemasta elämään, kylvävät toivon siemeniä. (Jean Vanier, Becoming Human)

Koska Jean Vanier, L’Arche-yhteisön perustaja ja tärkeä kehitysvammaisten puolestapuhuja, on todennut näin, aloitan minäkin tämän lopputyöni kertomuksella. Teen niin, koska rakastan kehitysvammaisia ihmisiä ja haluan koskettaa sydämiä. Pelkkää teoriaa on myöskin raskasta, kirjaimellisesti teoreettista lukea läpi. Haluan, että tämä teksti on elävää, osa elettyä elämää. Kerron tämän tarinan myöskin osoittaakseni, että kehitysvammaisten ihmisten vaikeudet voivat hyvin nopeasti olla meidän haasteitamme, jos saamme neurologisen vamman esimerkiksi aivokasvaimen tai aivoverenvuodon seurauksena. Juuri tämä kertomani tarina muodostaa myöskin taustan näille vuosille, jotka olen saanut viettää tehden työtä kehitysvammaisten ihmisten kanssa. Toivon, että tämänkin tarinan kautta voisi löytyä toivoa – että vehnänjyvänen, joka putosi maahan, voisi muuttua viljaksi. Tämä tarina on aivan ihollani, yksi elämäni elävimpiä osia, koska tämä on tarina Markuksesta, ensimmäisestä aviomiehestäni.

Me tapasimme aikoinaan Markuksen kanssa Edinburghissa, tummien kivirakennusten, kukkivien kirsikkapuiden ja narsissien kaupungissa. Oli vuosi 1995. Markus oli saksalainen teologian opiskelija. Hän oli kirjeiden kirjoittaja, klassisen musiikin rakastaja ja teologian hyvä ystävä. Markuksen käsiala kertoi hänestä melkein kaiken. Jos pääsi lukemaan Markuksen perinteisellä mustekynällä kirjoittamia kirjeitä, oli nähnyt väläyksen Markuksen persoonasta. Hän ajatteli kauniisti, syvällisesti ja viisaasti. Markuksella oli myös hersyvä huumorintaju. Hänellä oli tapana valmistella sketsejä Hartmut-veljensä kanssa, joille muut sitten nauroivat vedet silmissä. Markuksen usein hieman vakava persoona saattoi hetkessä sulaa nauruksi ja elämisen iloksi, joka tuikki lämpimästi syvältä silmistä. Saksalainen teologi, Gerhard Ebeling, kirjoitti kerran, että sanat ovat kuin majataloja, kuin turvapaikkoja. Minusta tuntuu, että sanat, jotka ovat kuin turvapaikkoja, ovat usein nimiä. Markuksen nimi tulee aina olemaan minulle täynnä turvaa ja läsnäoloa, koska tunsin juuri tämän yhden perusteellisen, kärsivällisen, rakastavan Markuksen.

Me menimme naimisiin viisi vuotta Skotlannin kirsikkapuiden ja narsissien jälkeen. Seurasi yksi vuosi Armonlaaksossa, Naantalissa, jossa minä sain työskennellä ensimmäisen vuoteni pappina – ja kaksi ja puoli vuotta Alb-tuntureiden kupeessa, Linsenhofenin pienessä maalaiskylässä, jossa kylän mylläri soitteli vielä iloisesti kirkon urkuja. Siellä Markus suoritti virallisen teologiharjoittelunsa, jonka jälkeen hänet vihittiin Württembergin kirkon papiksi. Sen jälkeen me muutimme Sigmaringenin kaupunkiin, jonka näkymää hallitsivat Hohenzoller-ruhtinaitten linna ja Tonavan laakson jylhät kalliot. Markus heittäytyi työhönsä evankelisen kirkon kolmantena pappina ja minä aloin odottaa lasta. Minulla oli aina välillä ikävä Suomeen, mutta muuten me olimme hyvin onnellisia. Me elimme vuotta 2004. Ensimmäisenä adventtina syntyi perheeseemme pieni poika, jolle me annoimme nimen Samuel Lauri. Me luulimme, että perheemme elämä oli vielä ihan alulla, että meillä olisi vielä vuosikymmeniä yhdessä.

Keväällä 2005 Markus alkoi kuitenkin kärsiä kovista päänsärkykohtauksista. Pääsiäisen jälkeen kipulääke ei enää purrut päänsärkyyn ollenkaan. Kun Markus enää vain oksensi, piti meidän kääntyä neurologin puoleen. Ihmettelimme ehkä vähän, miten nopeasti hän laittoi Markuksen eteenpäin aivojen lohkokuvaukseen. Aivokasvaimen mahdollisuutta emme osanneet pelätä vielä ollenkaan. Seuraavan aamun lohkokuvauksesta paljastui kuitenkin aivokasvaimista vaarallisin, glioblastooma.

Tätä neurologi ensin tietenkin vain epäili kuvien perusteella. Myöhemmin diagnoosi paljastui aivoleikkauksen ja patologisen tutkimuksen myötä todeksi. Siinä vaiheessa neurokirurgit pyörittelivät enää vain avuttomasti tietokonekuvia nuoren, juuri isäksi tulleen papin edessä. Miten kertoa tälle potilaalle, että glioblastooma kaventaa heti vuosikymmenet kuukausiksi, viikoiksi ja päiviksi? Miten sanoa, että sinulla on ehkä korkeintaan enää kaksi vuotta elinaikaa, jos hyvin käy? Miten ilmaista, että toivoa parantumisesta ei ole, että glioblastoomaa voidaan vain yrittää kontrolloida sairauden palliatiiviseen vaiheeseen saakka? Niin – pitääkö kertoa tälle vakavailmeiselle, välillä sisimmästään ystävällisesti hymyilevälle, vähän päälle kolmekymppiselle, että juuri tämä aivokasvain voi viedä häneltä melkein kaiken – puheen, näön, kuulon, liikkumisen, hänen omimman persoonansa jopa – ennen kuin se tappaa hänet. Miten edetä totuudellisesti mutta samalla niin, että pienen ihmisen taistelutahto ei nujerru, toivo sammu kokonaan? Tunnen empatiaa, kun ajattelen Markuksen lääkäreitä Tübingenissä: neurokirurgeita, neurologeja ja radiologeja. He olivat Saksan parhaita lääkäreitä, mutta heillä oli silti aivan mahdoton tehtävä.

Päivä, jona Markus kävi tämän keskustelun Tübingenin lääkäreiden kanssa, on syöpynyt muistoihini. Me asuimme silloin väliaikaisesti Markuksen vanhempien luona, Eningenissä, joka oli lähellä Tübingeniä. Markus oli hyvin väsynyt tuona päivänä, kun hän palasi sairaalasta. Hän oli edelleenkin kalpea leikkauksen jäljiltä, ja tuona päivänä hänen silmänsä eivät tuikkineet ollenkaan. Ne olivat täynnä surua ja luopumista, merkillistä ikävää, joka tuli hyvin kaukaa. Ihan niin kuin hän olisi katsellut minua ja Samuelia – koko elämää – aivan uusin silmin. Niinhän hän katsoikin, sillä sinä päivänä häneltä oli riisuttu itsestäänselvyydet ja pitkä vuosikymmenien tulevaisuus. Me ihmiset olemme niin merkillisiä. Emme ollenkaan ymmärrä, miten veitsenterällä elämme – että olemassaolon sietämätön keveys voidaan riisua seuraavassa hetkessä ja että varmuutta on vain tämän ohikiitävän hetken verran, jos sitäkään.

Tübingenin lääkärit varoittivat Markusta, ettei hänen kannata hakea netistä lisää tietoa glioblastoomastaan. Se oli jälkeenpäin ajateltuna todella viisas neuvo. Markus otti mukaan sairaalasta Saksan syöpäliiton julkaiseman vihon aivokasvaimista ja tutustui siihen. Emme me oikeastaan netti- ja tietokoneihmisiä olleet. Viihdyimme paljon paremmin hyvän kirjan parissa. Markus halusi kyllä elää totuudellisesti aivosyövän kanssa. Häntä harmitti neurokirurgien avuttomuus. Me ihmiset luemme aina koko ihmistä, emme vain heidän sanojaan. Siitä, että neurokirurgit selkeästi pelkäsivät puhua neljännen asteen aivokasvaimesta, Markus huomasi jo, että hänen tilanteensa oli todella vakava. Onneksi Markus tapasi sairaalassa vielä radiologin, joka löysi sanat kertoa tälle nuorelle isälle, että toivoa parantumisesta ei juuri ole. Markus kysyi radiologilta suoraan, että onko hänen paranemisen mahdollisuutensa lähempänä viittäkymmentä vai kymmentä prosenttia. Radiologi vastasi, että kymmentä. Mutta hän ei sanonut Markukselle, että oikeastaan lähempänä nollaa. Siinä vaiheessa sairautta Markuksen olisi ehkä vielä ollut ylivoimaista – yli voimien käypää – ottaa näin musertava tieto vastaan ensimmäisen aivoleikkauksen, sädehoidon ja kemoterapian lisäksi.

Vähitellen me ymmärsimme, mitä se merkitsee, että yksi perheestä sairastaa neljännen asteen aivokasvainta. Aivoleikkauksista, sädehoidoista, kemoterapioista ja sairaalajaksoista tuli elämämme arkea. En tiedä, tottuuko siihen ihminen koskaan, mutta jollakin tavalla siitä tulee arkea. Aina välillä huomasi säikähtävänsä, miettivänsä, että tapahtuuko tämä kaikki todellakin minun rakkaalle ihmiselleni, meille. Me, jotka olimme halunneet palvella Jumalaa maiden, kansojen, kielien ja kirkkojen rajamailla, löysimmekin yhtäkkiä itsemme jostakin aivan muualta. Löysimme itsemme elämän ja kuoleman rajamailta. Emme ihan alussa käsittäneet, miten veitsenterällä Markuksen elämä ja olemus olivat, mutta jotenkin raja tämänpuoleisuuden ja tuonpuoleisuuden välillä muuttui häilyvämmäksi, ohuemmaksi. Tietenkin se pelotti, mutta tietyllä tavalla se teki elämästä yhtäkkiä hyvin selvää.

Oli niin kuin syksyn läpikuultava, kirkas valo olisi levännyt elämämme päällä. Ymmärsimme, ettei meillä ole yhtään mitään kädessä, ei yhtään mitään. Kaikki kontrollointi, kaikki liiallinen yrittäminen sai raueta, laueta, loppua. Me olimme armon kerjäläisiä ja koko elämä oli lahjaa, jokainen hengenveto ja jokainen ohikiitävä hetki juuri tämän Markuksen, tämän Hannan ja tämän Samuelin kanssa. Meidät siirrettiin yhtäkkiä kaiken tekemisen, kiireen ja menestyksen toiselle puolelle; sinne, missä ihminen on arvokas sen takia, että hän on ja että hän on luotu, Jumalalle rakas ja tärkeä. Nykyajan kilpailuyhteiskunta mittaa ihmisten arvoa ja ihmisyyttä ajan yksiköissä suorittamisella, tehokkuudella, tuotteliaisuudella ja menestyksellä. Irti näistä pienellä ihmisellä ei juuri tunnu aina olevan arvoa. Me löysimme itsemme menneen ja tulevan puristuksen ulkopuolelta nykyhetkestä, joka maistui levolta ja irti päästämiseltä. Siinä oli jotakin kauniin ikuista.

Jostakin syystä aivosyöpä ei tehnyt meistä katkeria. Ajattelimme, ettei aina voi odottaa, että joku toinen saa katkeran kalkin juodakseen. Isku oli ollut myöskin liian kova. Sitä ei voinut ymmärtää tai käsitellä yhdellä kertaa. Osa tuskasta ja huolesta piti hyllyttää käsiteltäväksi myöhemmin. Toisaalta, kun käsität sen verran, että tämä sinulle rakas ihminen viedään ehkä hyvinkin nopeasti rinnaltasi, et halua hukata aikaa. Siirryt elämään tätä hetkeä. Carpe diem! Elät mahdollisimman kiitollisesti nykyhetkeä, jotta lapsellasi on turvallista, valoisaa mennyttä, jolle rakentaa tulevaisuudessa. Onneksi meillä oli Samuel. Hänen kanssaan elämämme sai koko ajan alkaa, vaikka aivokasvaimen myötä elämämme myös koko ajan loppui. Samuelin ansiosta Markuksen hersyvä nauru aina välillä helähti iloisesti. Kuten esimerkiksi silloin, kun Samuel huomasi jalkansa sairaalassa ensimmäisen aivoleikkauksen yhteydessä. Ihana nelikuukautinen lapsemme jäi vain yhtäkkiä epäuskoisesti tuijottamaan jalkojansa. Tuota tuijotusta ei edes häirinnyt tuleva aivoleikkaus ja kaikki sen riskitekijät. Hänen ilmeestään pystyi lukemaan: ”Ai – mitkä ihmeessä nuo heiluvat, väpättävät oliot ovat?! Voiko olla mahdollista, että ne kuuluvat minulle?”

Nykyhetkessä oli tosiaan kaikesta kivusta huolimatta ihmeellisen paljon hyvää ja valoisaa, johon keskittyä sairauden sijaan. Todellisuuteemme glioblastooman kanssa kuului kyllä kolme aivoleikkausta, kaksi sädehoitojaksoa ja neljää erilaista solumyrkkyä. Tübingenin lääkärit ja oma kotilääkärimme Sigmaringenissa tekivät kaikkensa, jotta Samuel sai pitää isänsä mahdollisimman pitkään. Mutta Markus päätti sairauden alkuvaiheilla katsella Jumalan rakkaita kasvoja vaarallisten syöpäsolujen sijaan, jotka aina yhä uudestaan hoidoista huolimatta alkoivat täyttää aukkoa, jonka ensimmäinen kasvain oli jättänyt aivoihin. Me vietimme paljon aikaa yhdessä: Samuel, Markus ja minä. Istuimme kahviloissa, lauloimme kirkoissa ja työntelimme Samuelin vaunuja Sigmaringenin ruhtinaan metsässä, Josefslustissa. Markus halusi kiinnittää huomionsa siihen, mikä hänen elämän lasissaan oli täynnä – ei siihen, mikä onnen maljasta jäi uupumaan.

Markus piti kovasti Dietrich Bonhoefferin kirjasta Kirjeitä Vankilasta. Bonhoeffer kirjoittaa eräässä kirjeessään, että Jumala tarvitsee ihmisiä, jotka antavat kaiken koitua parhaaksi elämässään.[2] Me halusimme olla tällaisia ihmisiä. Meiltä oli viety kaikki kädestä, mutta uskoimme silti olevamme Jumalan kädellä. Markus pohti paljon uskon olemusta sairautensa aikana. Hän oli täysin tietoinen siitä, että aivokasvain tulisi todennäköisesti viemään hänen kykyänsä ajatella ja leikitellä sanojen kanssa. Miltä usko siinä tapauksessa näyttäisi? Voisiko hän luottaa siihen, että Jumala siinäkin tapauksessa – ajattelemisen hidastuessa – lahjoittaisi hänelle joka päivä uskon uudelleen? Markus kuvaili Moleskine-vihossaan uskoa luottamuksena, Jumalan sydämen katselemisena, heittäytymisenä Jumalan syliin. Häntä lohdutti se, että uskon synnyttää Jumala. Usko ei ole meidän ihmisten ansiota. Glioblastoomankaan kanssa ei siis tarvitse pelätä. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta – ei kuolema mutta ei myöskään elämä syövän todellisuuden kanssa. Aina kun palasimme kotiin Sigmaringeniin, Markus palasi kommentaarien ja saarnan kirjoittamisten ääreen.

Paitsi silloin, kun palasimme pappilaamme viimeisen sairaalajakson jälkeen. Markuksen sairauden alusta oli silloin vajaa kaksi vuotta – ja se, mikä noista kahdesta vuodesta oli jäljellä, oli meillä vielä yhteistä aikaa edessäpäin, eli vajaa kolme kuukautta. Todennäköisesti Markus saarnasi silloin kauneimman, todellisimman saarnansa ilman sanoja, ruumiillaan. Me saimme hoitaa häntä kotona nuo viimeiset kuukaudet. Yksin en olisi siihen kyennyt, mutta minulla, äidilläni ja anopillani oli Saksan Punaisen Ristin ja kotilääkärimme lisäksi monia ystäviä seurakunnasta, jotka auttoivat.

Keskellä valoisaa olohuonettamme oli Markus ja Markuksen hoitosänky. Hiljaiseksi oli käynyt hersyvä nauru ja vähäiseksi sanat. Tämä kirjeiden ahkera kirjoittaja sai enää vaivoin oman nimensä kirjoitettua, kun se tarvittiin erääseen asiakirjaan. Aivokasvain oli vienyt Markukselta myöskin liikkumisen kyvyn sängyn laitojen toisella puolella, mutta persoonaa se ei pystynyt häneltä riisumaan. Se oli meidän ihmeemme kaiken kivun ja surun keskellä. Kun äitini kiipesi yön hiljaisina hetkinä alakertaan katsomaan, onko Markuksella kaikki hyvin, Markus saattoi kysyä, mitä äidilleni kuuluu. Kun Punaisen ristin hoitaja vaihtoi Markukselle paitaa Markuksen ollessa kuumeessa ja melkein tajuttomana, yritti Markus auttaa nostamalla käsivarsiaan. Kun Samuel pääsi istumaan Papansa viereen sänkyyn, laittoivat kaksi herraa sähköisen hoitosängyn nousemaan ylös ja laskeutumaan takaisin alas kerta toisensa jälkeen. Se oli Samuelista todella kivaa – ja Markuksenkin silmissä oli ilo harmaasilmäisestä kiharapäästä ja yhteisestä leikistä. Kun kotikirkon rakkaat kellot soivat sunnuntaiaamuna, sanoi Markus ilman katkeruutta, että hänellä oli ollut niin hyvä työ.

Tuon kevään 2007 Markus odotti hiljaa ja kärsivällisesti kuolemaa kotonamme, josta oli muutamaksi kuukaudeksi tullut ikuisuuden porstua. Markuksen hauras, riisuttu olemus lävisti kaikki sisimpäni kerrokset – aivan ytimeeni, sydämeeni, saakka. Hän taisi koskettaa meitä kaikkia. Hänessä loisti niin kirkkaana Jumalan kuva, kaikesta hauraudesta ja särkyneisyydestä huolimatta ja ehkä juuri sen takia. Hänessä me näimme myöskin väläyksen Kristuksen kärsivistä kasvoista. Hänen sisimpänsä paljastui niin kauniiksi, kun hänen ulkoista olemustaan riisuttiin. Ei hänellä ollut enää paljon sanoja, mutta se mitä hän sanoi, piti melkein kirjoittaa ylös päiväkirjaan. Tammikuussa hän eräänä iltana rukoili: ”Herra, me rakastamme sinua. Sinä muodostat olemuksemme keskuksen. Varjele olemustamme sinussa. Aamen.” Noin kuukausi ennen Markuksen kuolemaa – oli helmikuun loppu tai maaliskuun alku – minä sanoin Markukselle, että meillä on ollut niin kaunis aika yhdessä. Markus vastasi siihen hiljaisesti: ”Ja jokainen päivä on niin kaunis.”

Sinä keväänä me hoidimme tätä yhtä, ihanaa, ainutkertaista Markusta – ja hän saarnasi meille tosiaan kauneimman saarnansa Jumalan rakkaudesta, joka on kärsimystä ja kuolemaakin väkevämpi. Tuo viimeinen ruumiin kielellä kirjoitettu saarna oli kuin kuolevan joutsenen laulu, niin kaunis ja kirkas ja todellinen. Vajaan kolmen kuukauden ajan me saimme vielä tuoda Markukselle ruusuja ja laulaa hänelle iltavirsiä – ja kiirastorstaina, kun oli jälleen kirsikkapuiden ja narsissien aika, me kätkimme hänen ruumiinsa hiljaa, hellästi Etelä-Saksan rakkaaksi käyneeseen multaan. Sillä Markus oli vihdoin saanut kuolla kärsimyksestä pois sinne, missä on ikuisesti pääsiäinen.

2. Tämän lopputyön lähtökohtia ja tulokulmia

Muutama vuosi Markuksen sairauden ja kuoleman jälkeen minua pyydettiin keväällä 2010 Rovaniemelle työskentelemään Lapin seurakuntien kehitysvammaistyön pappina. Olen saanut nyt työskennellä kehitysvammaisten parissa kahdeksan ja puoli vuotta. Alusta asti moni asia on tuntunut etukäteen tutulta. Markuksen sairaus valmisti tätä työtä varten monella tavalla. Se opetti näkemään Jumalan kuvan sielläkin, missä ihmisen olemus on hyvin hauras ja sairas. Se opetti myöskin jotakin sanojen toisella puolella olevasta valtakunnasta. Mutta menen nyt vähän asioiden edelle.

Vuonna 2012 siirryin alkusyksystä Pohjois-Pohjanmaan kehitysvammaistyön papiksi. Seuraavana keväänä meillä oli Järvenpäässä kirkollisten kehitysvammatyöntekijöiden Pohjoismaiset neuvottelupäivät. Aiheena oli vammaisuuden teologia. Siellä oli luennoimassa professori Brian Brock Aberdeenin yliopistosta. Koska kirjoitin aikoinani graduni systemaattisen teologian alueelta, kiehtoi vammaisuuden teologia heti. Vammaisuuden teologiasta on myöskin kirjoitettu suomen kielellä hyvin vähän. Päätin siis kirjoittaa tämän sairaalasielunhoidon erikoistumiskurssin lopputyön juuri siitä, kun minulle selvisi että tällainen lopputyö kirjoitetaan.

Yksi lähtökohta tähän lopputyöhön on siis nämä vuodet, jotka olen saanut työskennellä kehitysvammaisten ihmisten pappina. Toinen näkökulma, josta olen tarkastellut vammaisuuden teologiaa, on kokemuksemme Markuksen vakavasta sairastumisesta ja neurologisesta vammautumisesta. Siihen tuo syvyyttä oma psykoterapia, joka alkoi noin kaksi vuotta sitten. Nämä kaksi ja puoli vuotta sairaalasielunhoidon erikoistumiskurssilla olemme miettineet sielunhoidon suhdetta psykoterapiaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilmiötä on paljon helpompi ymmärtää sisältä käsin. Antauduin siis terapiaprosessiin ja se on auttanut ottamaan alas kaapista sitä murhetta ja huolta, joka oli joutunut hyllylle, kun elämä iski liian kovaa. Terapia on tuonut myöskin jatkumoa niihin elämänvaiheisiin, joissa on ollut liikaa muuttoa ja menetyksiä; auttanut löytämään tyhjyyden yli sinne, missä meitä pidellään rakkaudessa.

Tällä työllä on tietenkin myös teoreettinen tulokulma. Pidän tosiaan kirjoistakin paljon, vaikka elämä opettaa parhaiten. Kirjojen avulla on ihmisellä monen muunkin elämänkokemus, työkokemus ja viisaus käytössään. Viime syksynä aloin lukea vammaisuuden teologian teoriaa. Valitsin pääasiassa kolmen teologin kirjoja. Ensimmäisenä tartuin John Swintonin kirjoihin. Hän on skottilainen teologian professori, joka on kirjoittanut monta kirjaa vammaisuuden teologiasta. Hän työskenteli aikoinaan sairaanhoitajana psyykkisesti sairaiden, dementiapotilaiden ja kehitysvammaisten parissa. Hänen kirjoissaan on siis vahva käytännön työn näkökulma, joka tekee tekstistä enemmän kuin norsunluutornin teoriaa. John Swinton opettaa Aberdeenin yliopistossa ja oli perustamassa sinne vammaisuuden teologian keskusta (Centre for Spirituality, Health and Disability).

Kuin itsestään – aivan alitajuisesti suorastaan – huomasin myös tarttuvani Henri Nouwenin kirjoihin. Henri Nouwen opetti aikoinaan muun muassa Yalessa ja Harvardissa, mutta vietti viimeiset kymmenen elinvuotta L’Archen Daybreak-ryhmäkodissa Torontossa. Nouwen kirjoitti muutaman kirjan vuosistaan kehitysvammaisten parissa, joita käytän tämän lopputyön lähteinä. Olen aina kokenut Nouwenin kirjat omikseni. Ne koskettavat ja lämmittävät sydäntä.

Olen jo muutamaan kertaan maininnut L’Archenyhteisön, jonka perusti 1960-luvulla Jean Vanier. Vammaisuuden teologiasta ei voi kirjoittaa esitystä kääntymättä Jean Vanier’n kirjojen puoleen. Vanier on vammaisuuden teologian tärkein nimi ja kehitysvammaisten ihmisten sydämen ystävä ja heidän tärkeä puolestapuhuja. Jean Vanier aloitti uransa sotilaana laivastossa. Myöhemmin hän väitteli tohtoriksi Aristoteleen filosofiasta. Hän ehti myös opettaa filosofiaa yliopistossa Torontossa, mutta etsi kuitenkin kohta hengellisempää työtä. Ranskassa hän vieraili laitoksissa, jossa oli kehitysvammaisia ihmisiä. Nämä ihmiset koskettivat hänen sydäntään niin syvästi, että hän etsi talon Ranskan Troslystä, johon hän asettui asumaan kahden kehitysvammaisen kanssa. Tästä pienestä alusta syntyi L’Archen ryhmäkodit, joita on tänä päivänä monessa eri maassa. Kun Jean Vanier kuoli tämän vuoden toukokuussa, jätti hän jälkeensä valtavan kirjallisen tuotannon elämästään kehitysvammaisten ihmisten kanssa.

Tällä työllä on vielä yksi tulokulma. Muutama kuukausi sitten lensin Skotlantiin, missä Markuksen ja minun kertomukseni alkoi kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Tuosta puolesta elämästäni on kulunut jo puolet niin, että Markus on asustanut taivaankodissa. Tällä kertaa en lentänyt Edinburghiin vaan Aberdeeniin, mutta kirsikkapuut ja narsissit kukkivat sielläkin, koska oli kyseessä pääsiäisen jälkeinen viikko. Tapasin Aberdeenin yliopistossa John Swintonia ja Brian Brockia, joiden kanssa keskustelimme vammaisuuden teologiasta. Tuo Aberdeenin viikko tuo myöskin oman mausteensa tähän lopputyöhön.

Mutta nyt tämän lopputyön lähtökohdista ja näkökulmista itse aiheeseen. Miten vammaisuuden teologiaa voisi kuvailla? Miltä se näyttää?

3. Vammaisuuden teologia on todellisuuden teologiaa

Vammaisuuden teologia lähtee liikkeelle olemassaolon perustavaa laatua olevista kysymyksistä, jotka johtavat ihmisenä olemisen ytimeen. Kaikki turha riisutaan heti pois. Tämä on tyypillistä myöskin kehitysvammaisille ihmiselle. He eivät teeskentele, vaan menevät heti olennaiseen, menevät siihen, mikä nyt painaa mieltä, pureutuvat kulloisenkin tilanteen ytimeen. Kohtaamisissamme kehitysvammaisten ihmisten kanssa, herättävät he meissä hyvin monenlaisia tunteita ja ajatuksia, jotka tulevat jostakin nykyajan suoritusyhteiskunnan toiselta puolelta.

Jean Vanier kertoo koskettavasti kohtaamisistaan kehitysvammaisten ihmisten kanssa, kun hän vieraili laitoksissa ennen L’Archen perustamista. Hänestä tuntui, että he huusivat olemassaolollaan vain yhtä kysymystä: rakastatko sinä minua? Tämä sai liikkeelle paljon Vanier’n omassa sisimmässä. Tietenkin häntä liikutti syvästi laitoksissa asuvien vammaisten ihmisten tuska, mutta toisaalta hän jäi pohtimaan myös omaa olemassaoloaan. Hän oli siihen asti elänyt hyvin tehokasta, suoriutuvaa elämää. Hän oli ensin menestynyt hyvin laivastossa ja sitten yliopiston maailmassa. Hän oli niittänyt kunniaa, oli kilpailuyhteiskunnan menestynyt jäsen.

Loppujen lopuksi hänkin huomasi kuitenkin miettivänsä juuri tuota kehitysvammaisten tuskaista kysymystä: rakastatko sinä minua? Rakastaisitko, vaikka en olisi näin menestynyt mies? Rakastaisitko ilman suorituksia, ihan ilman titteleitäkin, juuri tällaisena kuin olen? Vanier kirjoittaa, että ihmisen tulee luopua kaikista illuusioista, kontrolloimisista, ideologioista ja pelosta – ja hyväksyä oma elämänsä sellaisena kuin se todella on. Ihmisen tulee katsoa omaa elämäänsä silmistä silmiin, toivottaa se sellaisenaan tervetulleeksi. Se on hyvä lähtökohta kasvulle, todellisemmalle elämälle.

John Swinton kertoo taas kohtaamisestaan pienen Joannen kanssa, joka oli hyvin syvästi kehitysvammainen, epileptisistä kohtauksista kärsivä tyttö. Joannen ruumis oli hyvin hauras ja jäykkä, hänen hampaansa mustat muun muassa epilepsialääkkeiden takia, mutta juuri tällä pienellä tytöllä oli niin kauniit silmät. Niiden sinisistä syvyyksistä tuntui heijastuvan tyventä valtamerta, rauhaa ja ihmettä täynnä olevaa. Joannen katse kosketti Swintonia hänen sieluansa myöten. Toisaalta Joanne myös pelotti Johnia, riisui hänet yhdessä hetkessä kaikista itsestään selvyyksistä.[4] John huomasi miettivänsä omaa kuolevaisuuttansa – muistavansa, että häneltä voidaan hyvin nopeasti viedä hänen ruumiillinen terveytensä ja kognitiivinen taitonsa. Hetkessä hänet voidaan riisua kaikesta kiireestä, tekemisestä ja suorittamisesta.

Ja sitten John huomasi myös pohtivansa Joannen ihmisyyden arvoa. Tänä päivänä arvostetaan yli kaiken kognitiivista osaamista, itsenäisyyttä, riippumattomuutta, suoriutumista, tehokkuutta ja menestystä. Minkälainen arvo jää silloin Joannen kaltaiselle täysin toisista riippuvaiselle, fyysisesti hyvin hauraalle, kognitiivisesti vammaiselle lapselle? Mikä ylipäätänsä on ihminen? Mikä muodostaa hänen ihmisyytensä? Minkä takia me olemme ylipäätänsä olemassa? Mikä on meidän tarkoituksemme? Näitä John Swinton huomasi ajattelevansa katsellessaan Joannea.

Kehitysvammaiset ihmiset – varsinkin hyvin syvästi kehitysvammaiset – nostattavat meissä helposti ristiriitaisia tunteita ja vaikeita kysymyksiä. He toimivat peilinä meille. Huomaamme nimittäin, että elämä ei ole pysyväistä, että me olemme kuolevaisia. Yksi ihminen syntyy kehitysvammaisena, mutta jokainen meistä riisutaan, viimeistään silloin, kun olemme vanhoja. Missä on meidän arvomme, kun me emme pysty enää tehokkaaseen, suoriutuvaan, menestyksekkääseen elämään? Olemmeko me loppujen lopuksi oman elämämme luojia, onnemme tuojia? Olemmeko niin itsenäisiä ja riippumattomia kuin ajattelemme olevamme?

”Emme ole”, vastaa Stanley Hauerwas Amerikasta, yksi viime vuosikymmenien tärkeimpiä amerikkalaisia teologeja. Hauerwas kirjoittaa, että me elämme luodussa maailmassa ja me itse olemme luotuja. Kaikki se, mitä meillä on, on lahjaa – ja luotuina me olemme riippuvaisia olentoja. Tämä on meidän elämämme lopullinen todellisuus.

4. Vammaisuuden teologia on kolmiyhteisen Jumalan ja luotujen teologiaa

Meillä ei siis ole mitään kädessä, mutta olemmeko Jumalan kädellä? Mihin tai keneen meidän arvomme ihmisinä perustuu? Jos ja kun tämän ajan yhteiskunnan ylistämät nopeus, tehokkuus ja menestys ovat ajallisia, ei-pysyviä asioita, mihin me voisimme ankkuroida ihmisyytemme?

John Swinton käy tästä hyvin mielenkiintoista keskustelua muutamassakin kirjassaan. Sillä se, miten määrittelemme ihmisyyden, vaikuttaa tietenkin siihen, miten kohtelemme yhteiskunnan heikoimpia, hauraimpia jäseniä. Peter Singer, Princetonin yliopiston käytännöllisen filosofian professori, on esimerkiksi kirjoittanut, että syvästi kehitysvammaisen lapsen voi tappaa vielä ensimmäisen neljän elinviikon aikana, jos vanhemmat näin haluavat. Singerin ihmisyyden määritelmän mukaan ei nimittäin syvästi kehitysvammainen lapsi perimmältä ole ihminen. Singer määrittelee ihmisyyden ihmisen ajattelun, hänen kognitiivisen toimintansa perusteella. Tämä voi tuntua meistä kirkon työntekijöistä hieman etäiseltä, mutta Peter Singerillä on aika paljon arvovaltaa akateemisissa piireissä. Onhan hän juuri Princetonin yliopiston professori.

Tämä osoittaa joka tapauksessa sen, että ihmisyys täytyy määritellä huolella – sillä tavalla, että syvästi kehitysvammaisten ihmisten ja esimerkiksi dementiapotilaiden asema on turvattu myös nykyajan yhteiskunnassa. Ihmisyyttä on tosiaan lähdetty määrittelemään esimerkiksi ihmisen kognitiivisesta toiminnasta, hänen ajattelustaan käsin. Jo René Descartes totesi: ajattelen, siis olen. Mutta miten käy tällöin kehitysvammaisten ja muistisairaitten? Ovatko he, vaikka heillä ei ole kovin paljon kognitiivista osaamista? Toiset ovat taas määrittäneet ihmisyyttä ihmisten relationaalisuudesta käsin. Me ihmiset olemme, koska me olemme olemassa ihmissuhdeverkostoissa. Näin esimerkiksi afrikkalainen yhteiskunta määrittelee ihmisyyden. Mutta miten käy silloin sen kerjäläisen, jolla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa hän eläisi todellisessa ihmissuhteessa?

Näyttää siltä, että kun määrittelemme ihmisyyttä ihmisestä itsestään käsin, jää aina joku yhteiskunnan heikoimmista ja hauraimmista ryhmistä ihmisyyden määritelmän ulkopuolelle. Me tarvitsemme siis määrittelevän tekijän (tai Tekijän!) ihmisyyden ulkopuolelta, johonka ankkuroida ihmisyys niin turvallisesti, että jokainen ihminen säilyy ihmisenä, tapahtui hänelle mitä tahansa. Me tarvitsemme Jumalan, jonka kädellä jokaiselle on tilaa.

John Swinton lähtee tässä kohdassa liikkeelle muun muassa Martin Buberin dialogisesta filosofiasta. Tämä juutalainen filosofi jaotteli aikoinaan ihmisten väliset suhteet Minä-Sinä ja Minä-Se-suhteisiin. Me emme saisi Buberin mukaan esineellistää ihmisiä. Lähimmäisiin tulee suhtautua kunnioittavasti persoonina. Jokainen ihminen on nimittäin juuri tämä yksi ainutlaatuinen, ainutkertainen minä suurella M:llä ja jokainen lähimmäinen on sinä suurella S:llä.

Luin aikoinaan graduani varten Martin Buberin teoksen I and Thou. Englannin kielen Thou-sana kuvaa mielestäni paremmin ainutlaatuisten, ainutkertaisten ihmisten kunnioitettavuutta kuin suomen kielen sinä-sana. Thou-sanaa on käytetty perinteisesti Jumalasta ja niin siihen sisältyy myöskin pyhän konnotaatio. Englannin kielen avulla voi siis paremmin ilmaista sen, että jokaiseen ihmiseen tulisi suhtautua kunnioittavasti – että hän on suorastaan pyhä. Mutta me olemme pyhiä, koska meidän Minuutemme ankkuroituu Jumalan Sinuuteen, Jumalan Thou-olemukseen. Jokaisen Thoun takana on siis Jumalan Thou. Jokaisen ihmisen ihmisyys on näin sidoksissa Jumalaan. Jumala ikään kuin takaa hänen ihmisyytensä, ja näin keneltäkään ei voi riistää ihmisyyttä. Ihmistä voidaan riisua, mutta hänen ihmisyytensä on siitä huolimatta turvassa.

Tämän saman asian voi ilmaista yksinkertaisemmin imago Dei -käsitteen avulla. Kolmiyhteinen Jumala, joka on jo itsessään ulospäin avautuvaa, vuorovaikutuksellista rakkautta, on luonut jokaisen ihmisen. Jokainen ihminen on Jumalalle äärettömän rakas ja tärkeä. Koska jokainen ihminen on Jumalan luoma, on hänessä myös Jumalan kuva, vaikka se olisi kuinka särkynyt ja hauras tahansa. Mitkään olosuhteet, mitkään vaikeudet eivät voi poistaa tätä Luojan ihmiseen painamaa jälkeä tai kuvaa. Kristillisen teologian alueella on siis helppoa turvata jokaisen ihmisen ihmisyys. Kun kyselin Aberdeenissä John Swintonilta, mitkä asiat ovat tärkeitä vammaisuuden teologiassa, vastasi hän yksinkertaisesti: ”The Trinity. Kolmiyhteinen Jumala.”

5. Vammaisuuden teologia on kristologista teologiaa

Vammaisuuden teologia on siis trinitaarista teologiaa, mutta siitä seuraa loogisesti, että se on myös kristologista teologiaa. Jean Vanier kirjoittaa, että hänen sisäinen tiensä on kulkenut sen Jumalan luota, joka on voimallinen Herra, mestari ja kuningas, Jeesuksen luokse, joka pesee meidän jalkamme. Köyhät ja heikot tuovat ilmi, näyttävät meille Jeesuksen Kristuksen. Heidän peruskysymyshän on: rakastatko sinä minua? Ja tähän kehitysvammaisten ihmisten kaipuuseen Jumala vastaa mielellään, sillä hän ei mitään muuta niin halua kuin rakastaa meitä.

Kehitysvammaiset eivät ole kovin kiinnostuneita vallasta tai menestyksestä. Tämän takia heillä on erityinen ystävyyden lahja. Heillä on sydämen intuitiota olla läsnä – ja aistia läsnäoloa. He ovat luottavaisia, pystyvät heittäytymään ihmissuhteiden varaan. He eivät elä länsimaisen yhteiskunnan illuusiossa, että jokainen ihminen on saari. Heidän riippuvaisuutensa toisista ihmisistä tekee heissä tilaa lähimmäisille, tekee heissä tilaa myöskin Jumalalle. He eivät ole kognitiivisesti lahjakkaita, mutta lahjakkaita tosiaan aistimaan läsnäoloa.

Kehitysvammaiset ihmiset jollakin tavalla aistivat Jeesuksenkin läsnäolon tässä vierellä, vaikka eivät häntä näe. Jean Vanier piti kerran puhetta yliopiston opiskelijoille. Hän kertoi heille L’Archen kehitysvammaisista ihmisistä, että monikaan heistä ei pysty lukemaan tai kirjoittamaan tai edes puhumaan. Mutta kuitenkin heillä on paljon syvempi kokemus Jeesuksesta kuin opiskelijoilla. Opiskelijat etsivät nimittäin tietoa Jeesuksesta, kun taas kehitysvammaiset ihmiset etsivät Jeesuksen läsnäoloa. Kehitysvammaisten kognitiivinen kapasiteetti sanoja ja konsepteja varten on pieni, mutta juuri ehkä sen takia heidän vaistonsa Jeesuksen läsnäolon suhteen on parempi.

L’Archessa kerrotaan kaunista tarinaa, joka kuvaa tätä kehitysvammaisten vaistoa tai kapasiteettia kokea Jeesuksen läsnäoloa. Eräs kehitysvammainen kävi sydänlääkärillä sydänvaivan takia. En muista kehitysvammaisen nimeä, mutta kutsutaan häntä vaikka Dannyksi. Kehitysvammaisista ei voi puhua ilman nimeä. He ovat nimittäin persoonia suurella P:llä. Englannin kielen Thou kuvaa heitä hyvin. Danny kävi siis kardeologilla. Kun hän palasi ryhmäkotiinsa, kyseli hoitaja, miten sydänlääkärin luona oli mennyt. Mitä lääkäri oli tehnyt? Danny kertoi, että lääkäri oli ottanut hänen sydämestään ultran. ”Mitä lääkäri sinun sydämessäsi näki, Danny?”, kyseli hoitaja. ”Hän näki Jeesuksen”, vastasi tähän Danny. ”Mitä Jeesus sinun sydämessäsi teki?”, kyseli hoitaja edelleen. ”Hän lepäsi”, vastasi Danny yksinkertaisesti.

Jean Vanier kirjoittaa, että heillä L’Archessa käytetään Jeesuksen pientä nimeä. Hän on yksinkertaisesti Jeesus – niin kuin Danny on Danny ja Jean Jean. Jeesuksesta ei käytetä titteleitä. Hänestä ei puhuta Kristuksena, Herrana tai Messiaana. Tässä kohdassa tulee taas mieleen Gerhard Ebelingin ajatus, että sanat ovat kuin majataloja, kuin turvapaikkoja – ja usein nuo sanat ovat rakkaiden ihmisten nimiä. Tärkeintä ihmisessä eivät ole hänen tittelinsä, hänen saavutuksensa. Tärkeintä on hänen olemuksensa, hänen persoonansa, hänen läsnäolonsa. Kun Jeesus on se rakas ystävä, joka lepää minun sydämessäni, ei ole mitään kauniimpaa kuin hänen nimensä. Se soi kuin lintujen laulu varhain aamulla tai Johann Pachelbelin Kaanon.

Kun luen Jean Vanier’n ajatuksia siitä, miten Jeesus on kehitysvammaisille sydämessä läsnä oleva ystävä, muistuu mieleeni Jaakko Högmannin lausahdus Paavo Ruotsalaiselle Kristuksen sisäisestä tuntemisesta. Högmannin käyttämä kielikuva kuvaa hyvin sitä tapaa, jolla kehitysvammaiset ihmiset tuntevat Jeesuksen. He tuntevat Jeesuksen sisäisesti, sydämen intuitiolla, olemuksensa ytimellä. Toisaalta mieleeni palautuu Tuoma Mannermaan kirja In ipsa fide Christus adest, jonka luimme jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana fundamentaaliteologian kurssilla. Itse uskossa Kristus on läsnä. Tämän tietävät kehitysvammaiset ihmiset.

Jean Vanier viittaa usein kirjoissaan Matteuksen evankeliumin lukuun 25. Siinä kuningas sanoo viimeisellä tuomiolla oikealla puolellaan oleville ihmisille: ”Totisesti: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matteus 25:40) Vanier kirjoittaa, että yhteiskunnan heikkojen, hauraitten jäsenien luona Jeesus on läsnä. Muun muassa kehitysvammaisten luota me löydämme siis Jeesuksen läsnäolon. Mutta ei vain niin, että Jeesus olisi läsnä nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien, sairaitten ja vankien luona. Ei – Jeesus on tämä nälkäinen tai köyhä tai sairas tai syvästi kehitysvammainen ihminen minun edessäni. Kärsivien lähimmäistemme luona me näemme tosiaan väläyksen Jeesuksen kärsivistä kasvoista.

Jean Vanier’n teologia on hyvin luettavaa ja yksinkertaista, mutta se luotaa samalla valtavia ihmisyyden syvyyksiä. Vanier tekee hyvin mielenkiintoisen havainnon Matteuksen luvusta 25. Hän oli nimittäin kerran saanut käsiinsä Carl Jungin kirjeen nuorelle kristitylle naiselle. Jung kirjoittaa Vanier’n mukaan kirjeessään naiselle suunnilleen seuraavasti: ”Minä ihailen kristittyjä, koska silloin, kun te näette nälkäisen tai janoisen, te näette Jeesuksen. Kun te toivotatte muukalaisen tervetulleeksi – tuntemattoman ihmisen, joka on outo – te toivotatte tervetulleeksi Jeesuksen. Kun te vaatetatte alastoman ihmisen, te vaatetatte Jeesuksen. Mutta se mitä en oikein ymmärrä, on se tosiseikka, että kristityt eivät koskaan näytä tunnistavan Jeesusta omassa heikkoudessaan. Te aina haluatte tehdä hyvää köyhälle ihmiselle itsenne ulkopuolella ja samaan aikaan kiellätte köyhän ihmisen, joka asustaa sisällänne. Minkä takia ette voi nähdä Jeesusta omassa nälässänne ja janossanne? Kaikessa siinä, mikä on tuntematonta ja vierasta teissä itsessänne; siinä rajussa vastarinnassa ja kivussa, joka ei ole teidän hallinnassanne! Teidän täytyy toivottaa tämä kaikki tervetulleeksi – eikä kieltää sen olemassaoloa. Teidän täytyy hyväksyä, että se on olemassa ja kohdata juuri siinä Jeesus.”

Vanier kirjoittaa, että kehitysvammaisten luona meidän on helpompi kohdata se, mikä meissä jokaisessa on haavoittunutta ja rikki. Kehitysvammaisten kanssa ei nimittäin tarvitse teeskennellä tai suoriutua tai menestyä. He ottavat ihmisen juuri sellaisena vastaan kuin tämä on, toivovat nimenomaan sitä, että jokainen olisi autenttinen. Koska kehitysvammaiset ihmiset ovat itse heikkoja ja haavoittuvaisia, vapauttavat he meidät suorittamisen vimmasta. He pystyvät luottavaisesti ja intuitiivisesti auttamaan meitä nykyajan yhteiskunnan tehokkaan tekemisen ja menestymisen luomasta vankilasta sinne, missä pieni ihminen voi taas vapaammin ja levollisemmin ja ehyemmin elää. Kehitysvammaiset auttavat meitä löytämään sen sisäisen lapsen luo, joka meissä jokaisessa kaipaa rakkautta ja huolenpitoa ja eheytymistä.

Jean Vanier kirjoittaa kauniisti, että kehitysvammaiset voivat johdattaa meidät elävien lähteitten äärelle itsessämme. Heidän avullaan hän on vähitellen löytänyt järjen tasolta sydämensä syvyyksiin, toivottanut sisäisen lapsensakin tervetulleeksi. Englantilainen welcome-sana kuvaa kaikista parhaiten L’Archen ryhmäkoteja ympäri maailmaa. Sillä L’Archessa toivotetaan jokainen ihminen tervetulleeksi. Siellä toivotetaan itse asiassa koko elämä kaikessa sen kirjossa tervetulleeksi – terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, ilo ja suru. Siellä juhlitaan kaikkea olennaiseen, todelliseen elämään kuuluvaa; ei suljeta mitään eikä ketään ulkopuolelle.

6. Vammaisuuden teologia on kontemplatiivista kotiin tulemisen teologiaa

Welcome-sana kuvaa siis hyvin vammaisuuden teologiaa. Jos näin on, täytyy sen olla jollakin tavalla perille pääsemisen, kotiin tulemisen teologiaa. Tämän alaotsikon kohdalla aion kääntyä Henri Nouwenin teologian puoleen. Nouwen kirjoitti paljon siitä, miten hän alkoi löytää elämässään sinne, minne oli aina ikävöinyt, muutettuaan L’Archen Daybreak-ryhmäkotiin Torontossa. Siellä oli vastassa muun muassa kehitysvammainen Linda, joka antoi hänelle sydämestä asti tulevan halauksen ja sanoi yksinkertaisesti: ”Tervetuloa!”

Henri kertoo kirjassaan Adam: God’s Beloved, että L’Archen kokouksissa ja retriiteissä aina välillä kysytään: ”Kuka oli se kehitysvammainen ihminen, joka muutti sinun elämäsi?” Siihen hän vastasi aina: ”Adam!” Muutettuaan Daybreak-ryhmäkotiin Henri oli jonkin aikaa päivittäin vastuussa Adamin aamutoimista. Hän auttoi Adamia peseytymään, pukeutumaan ja syömään aamupalan. Tämä oli yliopistosta tulevalle luentojen pitäjälle, kirjojen kirjoittajalle, pilvilinnoissa viihtyvälle Henrille suuri haaste. Henrille sanojen maailma oli aina ollut tärkein olemassaolon ulottuvuus – ja nyt Adam tiputti hänet ruumiin maailmaan. Ei tahallaan, itse asiassa ihan tahattomasti, koska Adamillä oli hyvin syvä kehitysvamma. Hänellä ei ollut sanoja ollenkaan. Tämän lisäksi Adam kärsi usein kovista epileptisistä kohtauksista. Jos hektinen Henri oli liian kiireissään tai liian poissa olevainen – jo seuraava tehtävä mielessään – saattoi Adam saada epileptisen kohtauksen, josta hän aina tarvitsi pitkän aikaa palautuakseen.

Henrin piti siis opetella uusi kieli, Adamin ruumiin kieli. Hän joutui siirtymään Adamin kanssa sanojen valtakunnan toiselle puolelle – sinne, missä vallitsee hiljaisuus, lepo, avaruus ja ajattomuus. Henri joutui lahjoittamaan Adamille ja itsellensä aikaa. Hän joutui Adamin takia suhtautumaan elämään ja lähimmäiseen lempeämmin, kärsivällisemmin – etsimään esille sydämensä silmät. Ja ajan kanssa, sydämen avulla, alkoi Adamin olemuksen salaisuus, mysteeri, paljastua. Henri huomasi, että Adamin olemuksessa on niin paljon tilaa Jumalalle, että Adamin olemus loistaa valoa. On niin kuin Henri löytäisi Adamin sisimmässä, sydämessä, koko jumalallisen rakkauden täyteyden. Toisaalta hän viitoittaa Henrille tietä järjestä sydämeen. Mutta samaan aikaan Adam opettaa Henriä kuuntelemaan ja katselemaan Jumalan sydäntä, joka sykkii rakkautta jokaista ihmistä kohtaan.

Ja koko ajan Adam jollakin salaisella tavalla näyttää Henrille tietä kotiin itsensä, siis Henrin luokse. Hän juttelee ruumiillaan Henrille: ”Katso, Henri, sinullakin on ruumis. Niin, itse asiassa, sinä olet ruumis. Ole läsnä tässä hetkessä. Siitä löytyy varmemmin koko elämisen täyteys kuin lukemistasi kirjoista. Älä karkaa pilvilinnoihin äläkä norsunluutorneihin. Lue minua. Jeesuskin oli ruumiiksi tullut sana, siis Sana. Niin – pysähdy tähän. Tätä inkarnaatio tarkoittaa. Jumala tuli ihmiseksi, jotta me voisimme Jeesuksen sanojen ja Jeesuksen ruumiin kielen avulla opetella, miltä Jumalan rakkaus näyttää ja maistuu.” Ja Adamiä lukiessa Henrin maailma hiljalleen muuttui. Hän löysi kohti sitä paikkaa sisimmässään, jossa Jumala asuu.

Henri Nouwen kirjoittaa, että Adam oli niin riippuvainen muiden ihmisten rakkaudesta ja huolenpidosta, että hän täysin mullisti ihmisten arvomaailman. Adam ei olisi voinut elää, jos ihmiset eivät olisi muodostaneet hänen ympärilleen rakastavaa yhteisöä. Toisaalta muodostaessaan tuon rakkauden suojelevan teltan Adamin hauraan olemuksen ympärille, hänen lähimmäisensä ja hoitajansa löysivät Jumalan rakkauden luo. He löysivät myöskin rakkauden kauniin voimavaran itsessään. Adam ikään kuin näytti heille oman olemuksensa peilistä, että tärkeintä tässä maailmassa eivät ole tehokkuus, suoritukset ja menestys – vaan se, että ihmiset välittävät toisistaan. Hän näytti heille sen, että heidän elämänsä on pinnallista ja tyhjää – kuin kumiseva vaski tai helisevä symbaali – jos heiltä puuttuu kaikista tärkein eli rakkaus.

Noin vuosi sen jälkeen, kun Henristä oli tullut Daybreak-yhteisön täysiaikainen pastori, vieraili yhteisössä munkki, jonka nimi oli Bruno. Isä Bruno oli juuri ollut erään luostarin apottina kahdeksantoista vuotta ja oli siirtymässä takaisin tavalliseksi munkiksi. Hän oli kuullut Toronton Daybreak-yhteisöstä ja ajatteli että kehitysvammaisten kanssa vietetty aika saattaisi helpottaa hänen siirtymää apotista munkiksi. Sen takia hän vietti Daybreakissä kolme kuukautta. Hän asui tuon kolme kuukautta juuri Adamin talossa, ja Henri huomasi, miten Bruno usein työnteli onnellisesti Adamia pyörätuolissa ulkona.

Sitten eräänä päivänä Bruno tuli vierailemaan Henrin luona. Henri kysyi häneltä, mitä hänelle ja Adamille kuuluu. Bruno vastasi säteillen: ”Adam on todellinen lahja minulle. Hän opettaa minulle, miten voin olla parempi munkki.” Henri tunsi tietenkin jo tässä vaiheessa Adamia aika hyvin ja tiesi suunnilleen, mitä isä Bruno tarkoitti. Mutta hän pyysi kuitenkin Brunoa selittämään, mitä oli juuri sanonut. Isä Bruno oli todellinen munkki. Hän eli syvästi tunnetasolla, mutta oli mieluummin hiljaa asioista. Hän halusi kuitenkin tässä tapauksessa vastata Henrille. ”Monta, monta vuotta olen elänyt hengellistä elämää ja olen myös yrittänyt auttaa toisia elämään hengellistä elämää”, hän sanoi Henrille. ”Olen aina tiennyt, että minun tulisi tyhjentyä Jumalaa varten, että minun pitäisi hiljalleen päästää irti ajatuksista, tunteista ja intohimoista, jotka estävät sitä syvempää yhteyttä Jumalan kanssa, jota ikävöin. Kun kohtasin Adamin, kohtasin miehen, jonka Jumala on valinnut johdattelemaan meitä syvemmälle juuri tuohon yhteyteen. Kun olen täällä viettänyt aikaa Adamin kanssa, on minua samalla vedetty yhä syvempään yksinkertaiseen, rauhaisaan yksinoloon. Adamin sydämessä olen saanut koskea jumalallisen rakkauden täyteyttä.” Adamin kanssa vietettyjen tuntien aikana isä Brunon sydämeen soutivat yhä syvempi hiljaisuus ja pyhä yksinkertaisuus.

Henri Nouwenin kuuluisin kirja on ehkä nykyisin Tuhlaajapojan paluu. Nouwen vietti vuonna 1983 viisi kuukautta Ranskassa, Troslyn L’Arche-yhteisössä. Troslyssä hän eräänä päivänä löysi itsensä katselemasta ensimmäistä kertaa Rembrandtin kuuluisaa maalausta tuhlaajapojan paluusta isän luokse. Taulu alkoi heti kutsua häntä itseänsä niin syvästi ja kokonaisvaltaisesti puoleensa, että hän omisti sille kokonaisen kirjan. Henri vietti monia tunteja Pietarin Hermitage-taidemuseossa ihmetellen maalausta ja tehden siitä muistiinpanoja. Hän ikävöi yksinkertaisesti itse tämän niin lämpimin, valoisin värein maalatun taulun isän syliin. Loppujen lopuksi hän koki, että kehitysvammaiset ihmiset auttoivat häntä painautumaan Jumalan syliin.

Henri kertoo itse kirjassaan Tuhlaajapojan paluu: ”Siirtyminen yliopiston opiskelijoiden ohjaamisesta elämään kehitysvammaisten kanssa merkitsi ainakin minulle askelta tasolle, jolla isä syleilee polvistuvaa poikaansa. Se on valon tila, totuuden tila, rakkauden tila. Se on tila, jossa itse niin hartaasti haluan olla, mutta jossa olemista pelkään. Se on paikka, jossa olen saava kaiken mitä kaipaan, kaiken mitä olen ikinä toivonut, kaiken mitä olen ikinä tarvitseva, mutta samalla se on paikka, jossa minun on päästettävä menemään kaikki se mistä eniten tahtoisin pidellä kiinni. Se on paikka jossa minut kohtaa se tosiasia, että todellinen rakkauden, anteeksiantamuksen ja paranemisen vastaanottaminen on usein raskaampaa kuin sen antaminen. Se on tila kaiken ansaitsemisen ja palkitsemisen tuolla puolen. Se on antautumisen ja täydellisen luottamisen tila.”

7. Vammaisuuden teologiaa tehdään ja eletään oman persoonan kautta

Kehitysvammaiset ihmiset haluavat autenttisuutta; he haluavat, että toinen on juuri sellainen kuin on. Sen takia vammaisuuden teologiaa tehdään ja eletään oman persoona kautta. Kun tarkastelee John Swintonin, Jean Vanier’n ja Henri Nouwenin tekemää vammaisuuden teologiaa, huomaa että jokainen heistä tekee sitä omalla persoonallisella tavallaan. John Swintonin teologia on apologetiikkaa psyykkisesti sairaiden, muistisairaiden ja kehitysvammaisten puolesta. Hän puolustaa heitä terävän järjen käytön avulla, määrittelee muun muassa ihmisyyttä sillä tavalla, että hauraimmatkaan eivät jää ihmisyyden määritelmän ulkopuolelle. Jean Vanier’n teologia on lämpimän käytännöllistä. Se sisältää myöskin syviä pastoraalipsykologisia näkökohtia ja eloisaa L’Arche-ryhmäkotien kuvausta. Tekisi mieli heti lähteä käymään Ranskan Troslyssa.

Ja mitä sanoisin Henri Nouwenin teologiasta? Siinä nykyajan rauhaton, suoriutumiseen ja menestyksen tavoitteluun väsähtänyt ihminen löytää kotiin, löytää isän syliin, löytää levon tyyssijaan. Markuksella oli tapana sanoa, että saksalainen virsirunoilija Paul Gerhardt oli ensimmäinen virsien sanoittaja, joka onnistui tekemään virsistä dialogia pienen ihmisen ja Jumalan välillä. Ihminen löytää niistä kysymyksensä ja epätoivonsa, mutta myös Jumalan lohdutuksen. Tämän saman voisi sanoa Henri Nouwenin kirjoista. Ne ovat niin rehellisiä. Ihminen löytää pelkonsa, ahdistuksensa ja kodittomuutensa niistä, mutta jotenkin Henrin aina myöskin onnistuu tarttua toista kädestä ja auttaa pelon talosta takaisin rakkauden taloon. Onneksi oli juuri tämä yksi ihana, autenttinen Henri, joka ei pelännyt sanoittaa, miten hauraalta elämä joskus tuntuu ihmisen sisimmässä. Mutta Henri ei myöskään arastellut katsella ihmetellen Isänsä rakkaita kasvoja, painautua syvälle toisen rintakehää vasten – sinne, missä rakkaus ja armo kaikesta huolimatta sykkivät luomakunnan ytimessä.

Vietin yhden päivän keväällä Aberdeenissä miettien, miten itse kuvailisin vammaisuuden teologiaa käytännön työelämästä käsin. Miltä vammaisuuden teologia näyttää, kun sitä tehdään yhdessä kehitysvammaisten ihmisten kanssa ryhmäkodeissa, toimintakeskuksissa, leireillä, rovastikunnallisissa kirkkopyhissä ja niin edelleen? Huomasin maalavani seuraavanlaisen sanavärimaalauksen vammaisuuden teologiasta.

Vammaisuuden teologia on olemisen teologiaa. Se ei ole tekemisen, omistamisen, kontrolloimisen, suorittamisen tai menestymisen teologiaa. Ei, se on olemisen ja lepäämisen teologiaa, koska Jumala pitää meitä kämmenellään koko ajan, jokainen hetki elämästämme. Hän lahjoittaa meille joka hetki seuraavan hengenvedon, antaa meille lahjaksi jokaisen elämämme päivän. Jumala on luonut jokaisenihmisen kuvakseen, ja Jeesus on tehnyt kaiken tarpeellisen meidän ihmisten puolesta ristillä. Me saamme siis olla, saamme levätä ohikiitävässä hetkessä. Kehitysvammaiset osaavat tämän niin kauniilla tavalla. He ovat läsnä juuri nyt, juuri tässä – ja tarttuvat ohikiitävään hetkeen. Carpe diem!

Vammaisuuden teologia on myös olemuksen teologiaa, koska se liikkuu usein sanojen valtakunnan toisella puolella. Siellä, missä hiljaisuus vallitsee. Jos toinen ei ymmärrä sanoja, olemme me silloin sanoja olemuksen ja ruumiin kielellä. Me hymyilemme ystävällisesti tai laulamme hiljaisesti tai silitämme pehmeästi Jeesuksen rakkauden, joka on niin leveää, pitkää, korkeaa ja syvää, ettei kukaan ihminen pysty sitä pelkästään sanojen ja mielen avulla ymmärtämään. Jokainen ihminen itse asiassa katselee ja lukee olemusta, vaikka luuleekin pärjäävänsä sanojen ja mielen kielellä.

Syvästi kehitysvammaiset ihmiset kommunikoivat myös olemuksen kielellä. Jos vain pysähdymme katsomaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään, opettavat he meitäkin Jumalan aina läsnäolevasta, kärsivästä rakkaudesta. Mutta he tekevät sen paljon vaikuttavammin ja kaunopuheisemmin kuin me, jotka puhumme sanoja. He eivät vain kommunikoi mielemme kanssa, vaan koskettavat meidän sydäntämme, meidän ydintämme. Kehitysvammaiset ovat kokonaisvaltaisesti olemassa. Heille ei ole yhtä ongelmallista kuin meille muille matkata päästä sydämeen – ja he avoimesti ja luottavasti näyttävät meillekin tietä sydämeemme, jonne olemme aina ikävöineet.

Vammaisuuden teologia on siis sydämen teologiaa. Kehitysvammaisten kanssa sydän usein juttelee sydämelle. Me yritämme nähdä sydämellä, sillä vain sydämellään näkee hyvin, näkee sen, mikä on kaikista tärkeintä. Silmillämme me emme näe pintaa syvemmälle, vaan me näemme kovasti, niin kuin neonvalon alla nähdään. Sydämemme avulla me näemme pehmeämmin, näemme siihen ihmeeseen, siihen sisäiseen kauneuteen, joka on kätketty jokaiseen ihmiseen. Sydämemme silmillä me näemme, että jokainen ihminen on ihme, on ainutkertainen, on Thou. Sydämemme juurruttaa meidät itseemme ja ikuiseen nyt-hetkeen; silloin puusta tulee ihme, pilvestä ilmestys ja ihmisestä kosmos, jonka rikkauden vain väläyksittäin ymmärrämme.[16] Jokaisen ihmisen edessä pitäisi ottaa kengät pois, sillä jokainen ihminen on Jumalan käsityötä ja Jumalan käsityönä me olemme pyhiä.

Tästä seuraa, että vammaisuuden teologia on ihmettelemisen ja kohtaamisen teologiaa. Kehitysvammaiset ihmiset ovat niin lahjakkaita löytämään ihmeitä, aarteita. Rippikoululeirillä me aina kesällä etsimme yhdessä vajaan viikon ajan aarteita. Tämä on myös opettajalle ja avustajille antoisaa tekemistä. Ensimmäisenä päivänä askartelemme jokaiselle aarrearkun ja yhdessä me löydämme sinne niin paljon ihmeteltävää ja kallisarvoista. Sinne löytää kukkia ja eläimiä, joulukoristeita ja pääsiäismuna. Sinne laitetaan myöskin kuva jokaisesta nuoresta, sillä hänkin on äärettömän suuri aarre. Me istutamme raeruohoa, kestitämme joulupukkia keskellä kesää ja ihmettelemme jokaista leiriltä löytyvää Jumalan kuvaa peilistä.

Kehitysvammaisilla ihmisillä on siis mittaamaton kyky ihmetellä. Heillä on myös ihmeellinen, intuitiivinen kyky aistia Jumalan läsnäoloa, kohdata Jumala keskellä arkea eikä vain kirkon seinien sisäpuolella. Kysyin kerran hartauden yhteydessä ihmisiltäni, miten Jumalan äänen voi kuulla. Puhuimme varmaan silloin rukouksesta. Timo vastasi: ”Jumalan ääni kuullaan sydämellä.” Kehitysvammaiset ihmiset ovat lahjakkaita sydämen intuition alueella. He kohtaavat Jumalan helpommin kuin me muut ihmiset, jotka lähdemme pitkille mielen matkoille ja jäämme välillä vangiksi mielen labyrinttiin. Kehitysvammaiset luottavat myös kokonaisvaltaisemmin, antautuvat Jumalan kämmenelle. He löytävät tyhjyyden yli siihen paikkaan, jossa meitä pidellään rakkaudessa.

Vammaisuuden teologia on myös ajamattomuuden teologiaa. Siellä, missä ihmisen arvoa ei mitata enää tehokkuudella, suorituksilla ja menestyksellä, ei kiireellä ole enää tilaa. Siellä, missä ihmisen ei tarvitse enää olla parempi kuin kaikki muut, on aikaa päästää irti, katsoa ympärilleen, huokaista ja hymyillä. On yhtäkkiä aikaa nähdä sydämellä, kun ei tarvitse vain katsoa neonnopeasti silmillään. Silloin ikuisuus koskettaa aikaa – ja yhtäkkiä ihmisen eteen avautuu tunturinlaen maisema. Pieni ihminen näkee silloin konkreettisesti metsän puilta. Näkee ehkä vastapäätä olevaa tunturijonoa ja keskiyönauringonkin. Tärkeä näyttäytyy tärkeänä ja epäolennainen vaipuu taka-alalle. Elämä muuttuu ylipäätänsä todelliseksi ja olennaiseksi.

Vammaisuuden teologia on myös jatkuvassa käännösprosessissa olevaa, kontekstuaalista teologiaa. Siellä, missä sanoja ymmärretään hitaammin ja vaikeammin, täytyy löytää uusia tapoja sanoittaa asioita. Joskus täytyy tosiaan siirtyä täysin sanojen toiselle puolelle. Silloin olen ruumiillani sitä, mitä haluaisin sanoa. Olen ruumiiksi tullut sana. Olen ikään kuin inkarnoitunut sana Jeesuksesta, joka on todellinen inkarnoitunut Sana. Olen sana, joka on tullut lihaksi hymyssä tai katseessa tai lauletussa laulussa. Mitä tahansa muuta olenkaan, olen aito ja todellinen, sitä mitä puhun – tämä yksi ainutkertainen Hanna ilman minkäänlaista teeskentelyä.

Usein voin myös käyttää sanoja, mutta niitä täytyy käyttää yksinkertaisesti, tuoreesti, ymmärrettävästi selkokieltä käyttäen. Kehitysvammaisten kanssa ei voi jäädä kiinni Kaanaan kieleen. Kehitysvammaistyön pappi ottaa teologisen konseptin ja kääntää sen elämän makuiselle kielelle sanakuvien, kuvien, kertomusten ja tukiviittomien avulla. Itse en osaa vielä tukiviittomia, mutta haluan niitä opetella. Kun lähden esimerkiksi pitämään hartauksia, on minulla aina kuvia ja esineitä ja musiikkia mukanani. Yhdessä sitten kehitysvammaisten kanssa katselemme kuvia, ihmettelemme esineitä, kuuntelemme musiikkia ja etsimme polkua Jumalan luo. Etsimme polkua päästä sydämeen, sillä sieltä Jumala löytyy. In ipsa fide Christus adest. Itse uskossa Kristus on läsnä.

Vammaisuuden teologia on erityisen kiehtovaa, koska se elää koko ajan tässä kontekstualisoitumisen prosessissa. Ehkä sillä on juuri tässä kohdassa paljon annettavaa koko teologian kentälle. John Swinton kertoi keväällä Aberdeenissä, että esimerkiksi missiologian ja vammaisuuden teologian suhdetta on alettu tutkia. Koko kirkkohistorian ajan, on sanojen pitänyt tulla lihaksi, ymmärrettäviksi, kulloisessakin ajassa ja kontekstissa uudelleen. On pitänyt miettiä, miten tässä uudessa kontekstissa käännän evankeliumin uudelle kielelle, uuden kulttuurin käyttämille sanakuville – sillä tavalla, että sanoma ymmärretään oikein. Jatkuvassa käännösprosessissa oleminen ei siis ole vain vammaisuuden teologialle ominaista.

Saksalainen teologi ja pappi, Dietrich Bonhoeffer, ymmärsi aikoinaan, että vaikka kristinusko kotiutui kauan sitten Eurooppaan, on tämä kysymys kristinuskon keskeisimmän sanoman kontekstualisoitumisesta edelleenkin tärkeä kysymys Länsimaissa. Se on uudelleen tärkeä kysymys, koska ihmiset ovat maallistuneet ja etääntyneet kirkosta. He eivät enää kasva kristillisten sisältöjen kanssa. Uskonnollinen kieli on tullut heille vieraaksi. Vankisellissään Bonhoeffer yritti kehittää kristinuskosta sellaista versiota, jota maallistunut, sekularisoitunut ihminen – ihminen ilman uskontoa – voisi ymmärtää ja jonka hän voisi kokea omakseen. Olen joskus miettinyt, että olisiko vammaisuuden teologiasta löytynyt Bonhoeferille apua. Me kehitysvammaistyön hengelliset työntekijät joudumme tosiaan koko ajan kääntämään teologisia käsitteitä tämän elettävän elämän todelliselle kielelle.

8. Vielä yksi sitaatti, joka on inspiroinut lopputyötä

Aloitin tämän lopputyöni kertomuksella, jossa Markuksen avulla sain oppia jotakin ketun salaisuudesta, sydämellä näkemisestä. Lopputyöhön, joka alkaa Markuksella, kuuluu ainakin yksi Bonhoeffer-sitaatti, sillä Markus ja Bonhoeffer ja Bach kuuluivat yhteen. Markus lähetti minulle seuraavan sitaatin seurustelumme alkupuolella – kirjeen yhteydessä tietenkin. Sitaatista on tullut yhä enemmän ja enemmän elämäni kudosta. Se kuvaa myöskin hyvin vammaisuuden teologiaa. Sillä kehitysvammaistyön pappeina ja diakoniatyöntekijöinä meitä kutsutaan sinne tässä maailmassa, missä Jumala kärsii, koska hänelle rakas ainutkertainen ihminen kärsii. Eikä meidän tarvitse yrittää tehdä itsestämme jotakin. Sillä on tärkeintä, että uskallamme heittäytyä ohikiitävään hetkeen. Sinne, missä meitä juuri nyt tarvitaan. Sinne, missä meitä juuri nyt pidellään rakkaudessa.

Muistan erään keskustelun, jonka kävin kolmetoista vuotta sitten Amerikassa erään nuoren ranskalaisen papin kanssa. Olimme yksinkertaisesti asettaneet itsellemme kysymyksen, mitä me elämässämme oikeastaan tahdoimme. Hän sanoi silloin: Tahtoisin tulla pyhimykseksi (ja pidän mahdollisena, että hänestä on tullut sellainen). Se kosketti minua silloin syvästi. Siitä huolimatta tein vastaväitteitä ja sanoin hänelle tähän tapaan: minä tahtoisin oppia uskomaan. Pitkään aikaan en ymmärtänyt koko vastakohdan syvyyttä. Ajattelin, että voisin oppia uskomaan yrittämällä viettää itsekin pyhää elämää. Tämän tien päätöksenä kirjoitin teokseni ”Kutsu seuraamiseen”. Nyt näen tämän kirjan vaarat selvästi, vaikka olenkin yhä sen takana.

Myöhemmin olen kokenut ja koen sen nytkin joka hetki, että vasta elämän täydellisessä tämän puoleisuudessa oppii uskomaan. Täytyy kokonaan luopua yrityksestä tehdä itsestään jotakin, on se sitten pyhimys, parannuksen tehnyt syntinen tai kirkonmies (niin sanottu papillinen hahmo!), vanhurskas tai syntinen, sairas tai terve. Tätä minä kutsun tämän puoleisuudeksi, että ihminen elää kokonaan keskellä tehtävien, kysymysten, menestysten ja tappioitten, kokemusten ja neuvottomuuden täyteyttä. Vasta silloin joutuu heittäytymään kokonaan Jumalan käsivarsille. Silloin ei enää ota vakavasti omia kärsimyksiä, vaan Jumalan kärsimykset maailmassa. Silloin valvoo Kristuksen kanssa Getsemanessa. Minä ajattelen, että tämä on uskoa, tämä on metanoiaa – ja näin tullaan ihmiseksi ja kristityksi (vrt. Jer.45). Kuinka voisi tulla menestyksistä ylimieliseksi ja tappioista masentua, kun kärsii tämän puoleisessa elämässä Jumalan kärsimyksessä mukana?
(Bonhoeffer 1951, 183; Bonhoeffer 1991, 203-204. Muutin vähän suomennosta. Se oli käännetty osittain melko lailla suoraan saksalaisin sanankäänteinen – ja oli siten hyvin vaikeasti ymmärrettävä.)


9. Lähde- ja kirjallisuusluettelo

Bonhoeffer, Dietrich

1951              Widerstand und Ergebung. Briefe und Aufzeichnungen aus der Haft. München: Christian Kaiser Verlag.

1991              Kirjeitä Vankilasta. Porvoo: Uusimaa Oy:n kirjapano.

Brock, Brian

2019              Wondrously Wounded. Theology, Disability and the Body of Christ. Waco: Baylor University Press.

Hägele, Hanna

2009              Nun Bleiben diese Drei. Sigmaringen: Evangelische Kirchengemeinde Sigmaringen (Druckerei Schmorl).

Hammarskjöld, Dag

1965              Kiinnekohtia. Helsinki: Otava.

Hauerwas, Stanley & Vanier, Jean

2008              Living Gently in a Violent World. The Prophetic Witness of Weakness. Downers Grove: InterVarsity Press.

Nouwen, Henri J. M.

1989              The Road to Daybreak. A Spiritual Journey. New York: Doubleday.

1993              Tuhlaajapojan Paluu. Helsinki: Kirjapaja.

1996              The Inner Voice of Love. A Journey Through Anguish to Freedom. New York: Doubleday.

1997              Adam: God’s Beloved. New York: Orbis Books.

Reinders, Hans S.

2012              Being with the Disabled: Jean Vanier’s Theological Realism. – Disability in the Christian Tradition. Ed. Brian Brock & John Swinton. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co.

Swinton, John

2000              From Bedlam to Shalom. Towards a Practical Theology of Human Nature, Interpersonal Relationships and Mental Health Care. New York: Peter Lang Publishing, Inc.

2007              Raging with Compassion. Pastoral Responses to the Problem of Evil. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co.

2011              Who is the God We Worship. Theologies of Disability; Challenges and New Possibilities. – International Journal of Practical Theology – De Gruyter.

2012a            Dementia. Living in the Memories of God. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co.

2012b            The Importance of Being a Creature: Stanley Hauerwas on Disability. – Disability in the Christian Tradition. Ed. Brian Brock & John Swinton. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co.

2016              Becoming Friends of Time. Disability, Timefullness and Gentle Discipleship. Waco: Baylor University Press.

Vanier, Jean & Maigre, Francois-Xavier

2018              A Cry is Heard. My Path to Peace. Toronto: Novalis Publishing Inc.

Wall, Benjamin S.

2016              Welcome as a Way of Life. A Practical Theology of Jean Vanier. Eugene: Cascade Books.

Wannenwetsch, Bernd

2012              “My Strength is Made Perfect in Weakness”: Bonhoeffer and the War over Disabled Life. – Disability in the Christian Tradition. Ed. Brian Brock & John Swinton. Grand Rapids: Wm. B. Eerdmans Publishing Co.